Muut sivut

tiistai 15. toukokuuta 2018

Yhden tarinan loppu on toisen alku // Blogin osoite muuttuu!


Nyt on luvassa vielä yksi postaus, joka on minulle todella vaikea kirjoittaa. Tämä jää omalla tavallaan tämän blogin viimeiseksi postaukseksi, tähän päättyy tietyllä lailla reilusti yli kolmen vuoden tarina. Mutta kun yksi ovi sulkeutuu, aukeaa toinen - vaikkapa sivuovi. Tai ikkuna, tai vaikka kattoluukku. Tai jos ei, niin seinät kaatuu. Joka tapauksessa pointti on nyt siinä, että kun tämän blogin elämänkaari on saavuttanut sen lopun, voin rakentaa sen päälle jotain uutta. Yhden loppu on toisen alku.

Minä olen nyt kirjoittanut hevosblogia, jonka viimeisin oikeasti hevosiin liittyvä postaus on julkaistu lokakuussa. Hevosista, Wonysta, kirjoittaminen ei ole tuntunut luonnolliselta enää pitkiin aikoihin. Luonnolliselta on tuntunut avarakatseinen pohdinta, novellien kirjoittaminen, omasta elämästäni kertominen, sekä asukuvien julkaisu, mutta ne eivät taas olisi pitkällä juoksulla sopineet tämän blogin kategoriaan. Sitten on ollut hiljaista, sillä en ole voinut puhua siitä mistä puhua haluaisin, kun taas asia josta minun pitäisi kirjoittaa ei tunnu enää hyvältä. 

Tämä blogi on ollut minulle todella pitkään kuin toinen koti, tärkeimpiä keinoja minulle toteuttaa itseäni - voitte siis kuvitella kuinka pahalta on tuntunut, kun en olekaan voinut antaa itseni tehdä sitä.

Nyt koittaa siis suuri muutos tähän kaikkeen. Se on hyvä toteuttaa nyt Wonyn myynnin ohella, sillä pian minulla ei enää edes ole hevosta josta minun pitäisi kertoa - ironista, etten ole tätäkään puoleen vuoteen tehnyt. Wonya ei ole vielä myyty, se on edelleen minulla, mutta tämä muutos koittaa nyt. Wonysta tulkoon vielä yksi viimeinen postaus, sinä päivänä kun se minulta lähtee, mutta on sanomattakin selvää, että meidän tarina on nyt tältä osaa melkolailla taputeltu. Esirippu sulkeutuu kaikkeen julkiseen toimintaan sosiaalisessa mediassa meidän osalta.

Askel Lähemmäs Unelmia -blogi on siis tullut tiensä päätökseen. Muutamien päivien kuluttua tämä blogi sulkeutuu, ja kun te sen siitä taas parin päivän päästä voitte avata, on vastassa jotakin aivan muuta. Uusi ulkoasu, uusi osoite, uusi nimi. Hevoseton banneri, uudistuneet välilehdet ilman Wonyn kuvaa. Varmasti tulen muuttamaan todella monta postausta yksityiseksi, en ole vielä päättänyt muutanko kaikki, vai vain osan. Se jääköön nähtäväksi.

Aion siis jatkaa uuden blogini tämän vanhan pohjalle. Mietin pitkään kokonaan uuden aloittamista, mutta sitten pysähdyin hetkeksi: loppupeleissä sisältö ei tule edes muuttumaan niin paljoa. Kuten jo mainitsin, tämä blogi ei ole kertonut hevosista enää pitkään aikaan. Käytännössä tämä muutos tarkoittaakin vain sitä, että voin hyvällä omatunnolla kirjoittaa niistä asioista, joista olen jo pitkään täällä kirjoittanut. Novelleja, kirjallisuutta, urheilua, valokuvia, sekä pohdintaa elämästä ja kuolemasta. Elokuvia, ostoksia, matkustelua, videoita. Samat vanhat aiheet uudella pohjalla, vapaana. En tiedä teistä, mutta minusta se kuulostaa aivan hemmetin hyvältä.

Jatkossa tämän blogin siis löytää osoitteesta: www.uimahyppaajanpaivakirja.blogspot.fi ja blogin nimi tulee olemaan Uimahyppääjän Päiväkirja. Nimeäkin avataan varmasti todella paljon lisää tulevaisuudessa, mutta tiivistetysti: Pian minä olen taas uimahyppääjä, ja tämä on minun päiväkirjani. Yksinkertaista, mutta persoonallista. Osa minua. 

Tämä muutos tulee tapahtumaan muutamien päivien, ehkä viikon sisällä, uudelleen blogi aukeaa teidän silmillenne muutamien viikkojen päästä. En voi tietenkään vaatia teitä jäämään, sillä varmasti moni on ollut täällä vain Wonyn, tai hevosten takia. Iso muutoshan tämä on, mutta jos teillä on pienintäkään mielenkiintoa seurata ihan uutta tarinaa, niin jääkää ihmeessä, katsokaa miltä se vaikuttaa. Entinen tarina kertoi Wonysta, uudesta en ole edes varma. Kuulostaa ihan kauhean itsekkäältä sanoa näin, mutta varmastikin aika pitkälti, tai ainakin enemmän, minusta. 

Nyt minä voin enää kiittää ja kumartaa, muuta tässä tehtävänä taida enää ollakaan. Matka oli pitkä ja kiitän teitä mukana kulkemisesta, taputtakaa itseänne olkapäälle minun puolestani. Minä olen täällä edelleen, täysin sama ihminen, mutta ilman Wonya. Neiti olkoon päätähtenä vielä yhdessä postauksessa, sen jälkeen hän jääkööt hiljaisuuteen. 

Minä taas... No, niin. Sanotaanko vaikkapa niin, että hiljaisuus on nyt minun osaltani ohi. Minulla on taas pian muutama sananen sanottavana.



Kiittäen

--Aada


torstai 10. toukokuuta 2018

Pahuksen kevätalennukset

...vievät tilan, järjen, ja rahat.


Huppari: Zara, Paita: Björn Borg, Lasit: Stradivarius

Ihan mahtavaa helatorstaita tyypit! Taisin jo lähes kuukausi sitten lupailla teille postausta synttärilahjoista ja kevätalennuksien löydöistä, ja nyt viimein ehdin istumaan koneen ääreen ja kirjoittamaan. Kenellekään ei varmasti tule yllätyksenä se, että onnistuin melko tehokkaasti käyttämään kaikki rahani Hulluilla päivillä, mutta nyt on pakko todeta, että no regrets - en nimittäin muista milloin materiaonni olisi ollut viimeksi näin vahvasti läsnä!

Aloitetaan tämä postaus ylläolevilla kuvilla - tai tarkemmin sanottuna niissä esiintyvillä vaatteilla! Sitä varten hypätään vielä vähän aikaisempaan kevääseen, mutta tuo asu on noussut minulla niin vahvasti suosikkeihin, että on ihan pakko laittaa sekin tähän postaukseen.

Olin siis hiihtolomalla muutaman päivän Helsingissä ja löysin sieltä enemmänkin kivoja juttuja, mutta ehdottomiksi suosikeiksini nousi Zaran sininen, lyhyt huppari ja valkoiset farkut (jotka eivät valitettavasti näy kuvissa), sekä yksinkertaisuudellaan valloittava Björn Borgin musta treenipaita. Tätä paitaa en ole oikeastaan kertaakaan raaskinut käyttää oikeasti treenissä, sillä se on oikeasti ehkä maailman mukavin t-paita päällä ja näyttääkin kivalta - se on siis päätynyt aivan tavalliseen arkikäyttöön! 

 
Siirtykäämme nyt näihin virallisiin kevätalennuslöytöihin/synttärilahjoihin. Minun lahjani oli tänä vuonna melko joustava, ja sain itse melkolailla valita lahjani kun kerran Hullut päivät osuivat sopivasti kohdalle - tämä järjestely oli minun mielestäni oikein toimiva! :D

Hulluilta päiviltä oli ensimmäisenä aivan pakko tilata tuote, jota olen kuolannut jo pidempään. Kyseessä on tietysti Escadan kesätuoksu vuodelta 2017, Fiesta Carioca. Vaikka kyseessä on nyt jo vuoden vanha tuoksu, pidän siitä itse henkilökohtaisesti enemmän, kuin tämän vuoden kausituoksusta. Nyt tartuin siis tilaisuuteen ja hommasin tämän tuoksun itselleni, enkä ole hetkeäkään katunut tätä päätöstä! Ei varmaankaan ole tullut vielä päivää, jolloin tämä hajuvesi ei olisi ollut käytössäni! Juuri sopivan makea ja kukkainen, olematta kuitenkaan liian ällö. Pakko antaa vielä erityismaininta tälle tuoksulle: kuten monet muut, se ei aiheuta minulla päänsärkyä!

Lippis: Adidas, kuulokkeet: JBL, Aurinkolasit: A+more

Seuraavaksi valokeilaan pääsee ylläolevassa kuvassa näkyvät uutuudet. Aloittakaamme vaikkapa tämän kevään ainoasta "oikeasta" syntymäpäivälahjasta, jonka sain paketoituna syntymäpäiväni aamuna: JBL:n langattomat kuulokkeet. Näitä minä olen tarvinnut jo pidempään, sillä olen elänyt viimeiset kuukaudet ilman omia isoja kuulokkeita. Edellisille kävi nimittäin samalla tavalla kuin niitä edeltäville: ne hajosivat. Ja nimenomaan se piuha murtui sisältä. Ei siis ollut isokaan yllätys, että uudet kuulokkeet ovat viimein langattomat!

Ja nyt on ihan pakko sanoa, että olen ollut ihan suunnattoman tyytyväinen näihin kuulokkeisiin! Ne ovat todella mukavat päässä, helppokäyttöiset, äänenlaatu on hyvä, puhumattakaan bassosta, joka on aivan loistava! Voin ehdottomasti suositella näitä kuulokkeita sellaiseen vähän "arkisempaan" käyttöön. 

Toinen seikka, joka ei varmasti yllätä yhtään ketään: ostin lippiksen, wuhuu! (liittäkää päässänne tähän kohtaan se hermostunut hihittely ja pikkuhiljaa hiipuva heh-heh-heh -ääniefekti). En vain voinut jättää tätä Adidaksen mustaa lippistä tilaamatta, niin vahvasti se vei sydämeni! Tämäkin on ollut minulla päässä jo useita kertoja, eli en todellakaan kadu ostopäätöstä, mutta sen voin myöntää jo itsekin, että nyt minulla on ehkä ihan riittävästi lippiksiä - ainakin hetkeksi! 

Viimeisenä kuvasta voi bongata uudet aurinkolasit. Näitä minä oikeasti ehkä vähän jopa etsinkin, sillä  uusista aurinkolaseista on muodostunut minulle vähän sellainen jokakesäinen juttu. No mutta, löysin siis oikein kivat ruusukultaiset A+moren aurinkolasit, jotka ovat varmasti jatkossa ahkerassa käytössä!

Lippis: Tommy Hilfiger, paita: Tommy Hilfiger, housut: Zara


Sitten päästäänkin luultavasti ylivoimaisesti minun suosikkijuttuuni näistä kaikista ostoksista: Aivan ihana Tommy Hilfigerin collegepaita. Tähän iskin silmäni ja nyt on pakko sanoa, että se oli aivan varmasti rakkautta ensisilmäyksellä. Paidasta onkin muodostunut nyt kuukauden aikana varmaankin suosikkini kaikista vaatteista mitä omistan, se on melko paljon se! Nyt helteillä se on valitettavasti iiihan vähän liian lämmin, mutta varmasti pääsee käyttöön vähän sateisempina kesäpäivinäkin, puhumattakaan sitten ensi syksystä!

Lippis: Adidas, collegemekko: Adidas, housut: Zara, kuulokkeet: JBL


Viimeisenä vaatteena esittelyyn pääsee toinen paita, joka myös kiinnitti huomioni heti! Kyseessä on tällainen löysä, pitkähkö Adidaksen t-paita, joka muistuttaa kyllä ihan oikeasti enemmän sitä mekkoa. Tämä on myös ollut jo kovalla käytöllä, juuri sellainen kiva vaate johon on helppo yhdistää vähän kaikkea!

Nyt on vielä pakko mainita erikseen, että kahdessa ylläolevassa kuvassa on kaksi loistavaa esimerkkiä asuista, jollaisia käytän. Kuten jo viime postauksessa mainitsin, tyylini vaihtelee aivan täysin laidasta laitaan, mutta tuollaiset asut lippiksineen ja kuulokkeineen päivineen ovat hyvinkin tyypillisiä minulle!


Vielä loppuun siirrytäänkin pois vaatteista: Minun oli jo korkea aika hommata uudet juoksukengät ja nyt viimein päädyin tilaamaan yksilöt, jotka kulkevat myös nimellä Nike Zoom Winflo 4

En voi korostaa tarpeeksi hyvän kengän merkitystä juoksemisessa. Eroa ei huomaa kun tottuu juoksemaan vanhalla, eikä enää niin tukevalla kengällä, se iskee vastaan vasta sitten kun saa jalkaansa taas ne oikeasti hyvät kengät. Rehellisesti sanottuna, tämä hankinta on esimerkiksi vähentänyt kipujani juoksiessa merkittävästi, mikä taas on minulle aika iso helpotus!

Nämä kengät olivat siis ihan nappiostos. Kirsikkana kakun päällä ne ovat vielä aivan julmetun nätit, joten niitä kehtaa siis käyttää hyvinkin ensi syksynä uudessa koulussa - samaa ei voi sanoa vanhoista lenkkareistani, jotka ovat noin viisi vuotta vanhat, räikeän pinkit, ja puhki kuluneet! 



Viimeisenä, muttei kuitenkaan missään tapauksessa vähäisimpänä, haluan esitellä teille elämäni  uuden suurimman rakkauden (tai no, ainakin toisiksi) - Suunto Spartan Trainer Wrist HR -urheilukello. Tätä minä en ihan oikeasti voi edes hehkuttaa tarpeeksi.

Minun on pitänyt hommata ihan kovan luokan urheilukello jo pidempään, mutta nyt sopivan alennuksen tullessa vastaan päätin tilata tämän kyseisen kellon, jonka perään olen kuolannut jo pidempään - parhaita päätöksiäni pitkään aikaan. Tässä kellossa on kaikki, mitä tavoitteellinen urheilija voi toivoa: esimerkiksi unen, sykkeen, kalorien, palautumisen, ja askelten seuranta, monipuoliset harjoitusohjelmat, monipuolinen lisäohjelma jolla voi esimerkiksi luoda treenisuunnitelman, tarkka navigointi, hyvät yhdistysmahdollisuudet, sekä lähes rajattomat mahdollisuudet muokata kelloa omannäköiseksi, loistava akun kesto, sekä aivan törkeän nätti ulkoasu. Tämä kello on vienyt minut aivan täysin mennessään!

Ainoa miinus tässä kellossa on sen vähän suolainen hinta, mutta tämä laite on kyllä joka sentin arvoinen. En malta odottaa, että pääsen hyödyntämään tätä treenissäni ja elämässäni vielä enemmän!

Tämä postaus alkaa nyt olemaan tässä, sillä enempää ostoksia ei enää (luojan kiitos!! :D) ole!  Sain näiden lisäksi ystäviltäni aivan ihania syntymäpäivälahjoja, kuten maailman suloisimmat pehmolelut ja hajuveden, joka ihan oikeasti tuoksuu vanilijalta, puhumattakaan poikaystäväni antamasta kaulakorusta. Niistä en valitettavasti saanut fiksuja kuvia, enkä saanut niitä sitten kunnolla liitettyä tähän postaukseen.

Kertokaa ihmeessä jos ostosten esittelyt kiinnostavat teitä jatkossakin, minä ainakin tykkään näitä kirjoittaa! Nyt minä jatkan valmistautumista koko peruskouluni viimeisiin kokeisiin, sekä huomenna koittavaan koitokseen nimeltä cooperin juoksutesti ja kolmeentuhanteen metriin asetettu tavoite - wish me luck! 


Millaisia kevätostoksia sinä olet tehnyt?
Herättikö joku tämän postauksen tuotteista kiinnostuksesi?
Mikä on ihanin lahja, jonka sinä olet saanut ystävältäsi?

  
  

keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Kevätfiilis parhaimmillaan



Mekko: Calvin Klein, Bomber: Bershka, Lippis: Tommy Hilfiger

Nyt saan viimeinkin toivottaa teille kaikille oikein ihanaa kevättä, kun se on viimeinkin päättänyt saapua luoksemme! Minulla ainakin alkoi palaa hermo jo aivan totaalisesti jatkuvaan harmauteen ja vesisateeseen, nyt olenkin sitten nauttinut oikein kunnolla auringosta, lämmöstä ja sulavasta lumesta. 

Kevät on loppujen lopuksi aina todella voimaannuttavaa ja piristävää aikaa. Vaikka itse rehellisesti sanottuna pidänkin vuodenajoista eniten talvesta, on keväällä aina ihan suunnattoman ihanaa kaivaa ohuet takit, lenkkarit, lippikset, ja aurinkolasit varastosta ja heivata sinne puolestaan paksut untuvatakit ja huivit. Oi ja voi, puhumattakaan kaikesta siitä kevätshoppailusta! Minä ainakin aion nettishoppailla ihan kunnolla tässä tulevien viikkojen aikana, varsinkin kun Hullut Päivätkin sattuvat alkamaan juuri tänään! Lompakko tykkää, pakko myöntää - ei huolestuta ollenkaan rahanmeno... :D



Kevät on myös juhlien aikaa, ainakin minulle. Kahden kuukauden sisällä vietetään kolmet syntymäpäivät perheeni sisällä, mukaan lukien omani, jotka itseasiassa sattuvat olemaan juuri tänään!  Finally fifteen jos näin voisi sanoa, on ollut hieman outoa olla neljätoistavuotias ysiluokkalainen. 

Tämä viikko sisältää siis myös synttärien juhlimista oikein kunnolla. Edellisenä viikonloppuna juhlittiin siskoa ja nyt tulevana pidetään minun juhlat, ensin perjantaina muutaman kaverin kesken ja sitten sunnuntaina sukulaisten kanssa. Olen juhlinut syntymäpäiviäni viimeksi kaverien kanssa varmaankin kuudennella luokalla, mutta nyt viimeisien peruskoulukuukausien kunniaksi päätimme rykäistä kaverien kanssa ja järjestää pienet pippalot! :D




Kuten jo aikaisemmin postauksessa mainitsin, kevät on minulle poikkeuksetta oikein ihanaa aikaa vaatteiden kannalta! Minulla on suoraan sanottuna melko... Hmm, meinasin sanoa tähän kohtaan omintakeinen, mutta ehkä parempi ilmaus olisi sittenkin vaihteleva tyyli ja vaatemaku! Rakastan käyttää niin mekkoja ja hameita, huppareita ja löysiä collegepaitoja, kuin tiukkoja napapaitoja ja farkkuja. Vaatekaapistani löytyy kaikkea lähtien kukkakuvioiduista mekkomaisista paidoista päättyen juoksuhousuihin, Boyfriend-jeanseihin ja bombertakkeihin. Hassua tässä on se, että se missä tunnen yhtenä päivänä oloni täysin kotoisaksi, saattaa seuraavana päivänä tuntua aivan väärältä ja ylläni onkin aivan erityylinen kokonaisuus!



Tänä keväänä olen omaksunut jutukseni erilaiset hatut. Alkukeväällä päässäni nähtiin usein harmaa lierihattu, nyt lämmön ja auringon tullen olen jälleen kerran siirtynyt lippiksiin. Varsinkin saatuani sunnuntaina jo vähän etukäteen synttärilahjaksi TÄMÄN kuvissakin näkyvän ihanan pinkin lippiksen, heräsi haluni käyttää näitä asusteita lopullisesti talviuniltaan!

Tämän kevään ostoslistalla onkin siis - yllättäen - muutama lippis lisää! Lippiksien lisäksi metsästän parhaillaan itselleni aurinkolaseja (joka kevät sama ongelma), sekä kenkiä - tämän kesän lenkkareita, mutta myös jonkinnäköisiä korkokenkiä. Olen ollut todella arka käyttämään kenkiä korolla, sillä olen jo valmiiksi todella pitkä (180cm). Nyt minuun on kuitenkin iskenyt aivan suunnaton halu metsästää jostakin korolliset kesäkengät, pituudestani huolimatta! 



Nyt kun peruskoulu lähenee loppuaan, minulla on entistäkin suurempi vimma "uudistaa itseäni", jos näin voisi sanoa. Tulevat lukio-opinnot uudessa kaupungissa täysin uusien ihmisten keskellä antavat minulle mahdollisuuden olla kuka vain haluan. Minä saan valita, sillä kukaan ei tunne minua. Saan aloittaa alusta, olla kuka tahansa. Tämä kiehtoo minua kaikista eniten tulevassa syksyssä, sitä odotan kaikista eniten.

Totta kai tämä loppukevät tulee olemaan vielä todella rankka. Koulussa on paljon kokeita, monta projektia, iso määrä työtä tehtävänä, mutta jäljelläolevat puolitoista kuukautta tulevat olemaan rankkoja myös henkisesti. Tieto vähenevästä ajasta tutussa ja turvallisessa ympäristössä, tuttujen ihmisten ympärillä pelottaa, totta kai. En voi sanoa etten odottaisi innolla koulun loppumista, se olisi vale. Odotan kesää ja syksyä ihan hirveästi, olen valmis täällä, minulla ei ole enää annettavaa tässä ympäristössä. Mutta se ei tarkoita sitä, etten tulisi ikävöimään kavereitani, sillä tulen ikävöimään heitä ihan hirmuisesti. Sen takia tulevat kuukaudet ovat niin tärkeitä minulle, sen verran aikaa minulla on jäljellä.



Katseet ovat kuitenkin käännetty jo melko vahvasti kesään. Ilmoittauduin eilen isoseksi kesän rippileireille ja haen pian kesätöitä loppukesäksi Tampereelta - jos hyvin käy, minut voi spotata heinäkuussa Tammelantorilta myymästä mansikoita! Jos hyvin käy, kesällä on myös tulossa ulkomaanmatka johonkin päin Eurooppaa, ehkäpä Pariisiin tai Lontooseen. Odotan tietenkin myös sitä aivan suunnattoman paljon, sillä matkustelu on minun mielestäni aivan ihanaa! Reissu ulkomaille olisi myös varmasti tarvittu irtiotto kesän töiden keskellä, ennen koulujen jatkumista.

Pieniä reissuja on kuitenkin tulossa vielä myös kevään aikana! Minä nimittäin vietän yhden viikonlopun Helsingissä, sillä isäni oli ostanut meille liput koomikko Jeff Dunhamin keikalle toukokuussa. Odotan tätäkin innolla, sillä olemme seuranneet kyseistä miestä jo vuosia ja nyt pääsemme katsomaan hänen showtaan livenä!

Perheeni on lähdössä vappuna myös viikoksi Leville, mutta minun lähtöni on vielä hieman vaakalaudalla. Reissu osui juuri pahimpaan ajankohtaan koulun kannalta ja nyt minun täytyy miettiä miten saan järkevästi hoidettua asiat - pahimmillaan tämä tarkoittaa sitä, että Levin reissu jää tältä vuodelta välistä, mutta eipä sekään maailmanloppu olisi, tuleehan näitä talvia vielä!




Tämä keväinen fiilistelypostaus alkaa pikkuhiljaa lähenemään loppuaan. Tätä postausta kuvitti viime sunnuntain kuvauksien saldo, kun pääsin pitkästä aikaa itse kameran eteen! Aina yhtä kuumottava tilanne, mutta tällä kertaa kuvista tuli jopa ihan kivoja. Kameraan katsominen vain oli yksi mahdottomuus, sillä aurinko häiki aika pahasti vastaan!

Nyt haluaisin kuulla, millaisia postauksia te haluatte nyt tulevaisuudessa nähdä! Kiinnostaako teitä kenties näiden kevään ostoksien ja mahdollisten synttärilahjojen esittely, novellit, videot, mielipidepostaukset, vai haluaisitteko kenties oppia minusta enemmän?

Tämän blogin sisältö muuttuu nyt melko radikaalisti, sillä hevoset karsiutuvat pian kokonaan pois ja tämä blogi muuttuu kokonaan lifestyleblogiksi. Tästä muutoksesta saatte kuulla lisää sitten kun se tapahtuu, mutta voin kertoa sen, että teillä tulee olemaan melko paljon sanavaltaa "uuden" blogin muodostuessa. Uudet tuulet puhaltaa ihan pian, mutta hetki nautitaan vielä vanhoista näkymistä!

Olisi ihanaa kuulla nyt myös teidän kevätfiiliksistä ja kuulumisista! Muistakaa, että olette ihan jokainen arvokkaita ja pystytte ihan mihin vain, antakaa kevään ja kesän voimaannuttaa. Ihanaa loppuviikkoa ja kevään jatkoa just sulle! <3




Miten sinun kevääsi on sujunut?
Millaista sisältöä haluat nähdä blogissa?
Löysitkö kuvista oman suosikkisi?


tiistai 3. huhtikuuta 2018

Mikä minusta tulee isona?

1. Tampereen klassillinen lukio, lukion luonnontiedelinja
2. Tampereen yhteiskoulun lukio, lukion ilmaisutaitolinja
3. Tampereen klassillinen lukio


Minä olen lupaillut teille postausta liittyen yhteishakuun ja opiskeluun viime syksystä lähtien. Tämän postauksen kirjoittaminen kuitenkin lykkääntyi ja lykkääntyi enkä millään saanut tekstiä aikaiseksi, kunnes sitten yhtäkkiä tajusin, että hetkinen, yhteishaku oli ja meni enkä ole blogiin kirjoittanut aiheesta sanaakaan! Aloin viimein kaavailemaan postausta päässäni, kunnes tulin ajatelleeksi toista toteutusmuotoa. Sitten vaadittiin enää pikainen gallup eri kanavien kautta, jonka jälkeen pääsinkin höpöttelemään tästä aiheesta - kyllä, nimenomaan höpöttelemään. Sillä tämä postaus ei olekaan postaus, tämä on video.

Pahoittelen videon laatua (luokkaa peruna), sekä melko simppeliä, pikaista ja yksinkertaista editointia, pääasia on nyt se, että saan videon ja tämän asian julki. Juttua olisi riittänyt vaikka kuinka pitkälle ja jouduin karsimaan aika paljon materiaalia pois, toivottavasti jaksatte katsoa nyt näinkin "pitkän" videon. On muuten aika kovat paineet nyt julkaisun hetkellä, en ole edes varma olenko ennen puhunut videolla blogissa! 

Palautetta olisi ihana saada, samoin kuin vastaukset videon lopussa oleviin kysymyksiin. Oliko video ihan huono idea, vai katsoisiko niitä kenties jopa useamminkin? Nyt päästän teidät videon pariin, nauttikaa! Tai no, otetaan tuo viimeisin pois - kunhan katsotte ja asia tulee selväksi! :D


lauantai 24. helmikuuta 2018

Mä oon vain ihminen

"Mutta mä oon vain ihminen
Ja mä loukkaannun kun mä putoan
Mä oon vain ihminen
Ja mä hajoan ja mä romahdan"

Christina Perri - Human


  
Tällä hetkellä olen varma yhdestä asiasta: Tämä postaus tulee olemaan minulle se kaikista vaikein. Vaikeampi kuin jo ihan liian kauan sitten julkaistu Loppu, vaikeampi kuin yksikään epäonnistuminen josta olen joutunut kirjoittamaan. Olen lykännyt tämän postauksen kirjoittamista pitkään, välillä hyvästä syystä, välillä vain siitä etten ole yksinkertaisesti pystynyt, mutta nyt koen, että on tullut oikea aika kertoa tämä kaikki. Suurin syy tähän on varmaankin se, että olen tällä hetkellä "ihan ok". Voin kirjoittaa niin, etten ole aivan tunneryöpyn vallassa, eikä koko postauksesta tule pelkkää itseni syyllistämistä ja itkun valtavaa ryöppyä - sen aika on myöhemmin. Tänään minä kirjoitan järkevästi ja kerron siitä, kuinka loppu alkoi, kuinka se eskaloitui, ja lopulta, lopun lopussa, ajoi minut epätoivoisiin ratkaisuihin.

Aion aloittaa kaikista vaikeimmalla lauseella. Sen ääneen sanominen on aivan suunnattoman hankalaa, mutta näköjään kirjoittaminen vielä monta kertaa vaikeampaa: Olen nyt tässä kohtaa tuijottanut ruutua kaksikymmentä minuuttia kykenemättä jatkamaan. En keksi miten tätä voisi kaunistella, kirjoittaa nätisti, tai pohjustaa, ehkä se pitää vain sanoa. Tämä blogi ei kohta enää kerro Wonysta, sillä Wony, minun paras ystäväni, erikoisin hevonen kenet olen koskaan kohdannut, on ollut jo hetken hiljaisessa myynnissä ja siirtyy nyt viimein pakon sanelemana julkisille markkinoille. 

Siinä se. Tekisi ehkä vähän mieli hakata päätä seinään, kiljua, tai vaikka itkeä tirauttaa, mutta en tee niin koska päätin kirjoittaa nyt fiksusti, järkevästi, perustella ja selittää. Se on ihan todella todella vaikeaa, mutta yritän tehdä sen, sillä te ansaitsette tietää ja minun täytyy selvittää oma pääni. En tiedä mistä tämän tilanteen avaaminen pitäisi aloittaa, en todellakaan tiedä, sillä en osaa millään tavalla järjestää tai priorisoida päässäni tällä hetkellä jyllääviä asioita. Tuntuukin siis ehkä helpoimmalta aloittaa siitä, mistä tämä lähti - matkata kauas vuoden 2016 syksyyn.


Syksyllä 2016 Wony vaihtoi tallia ja minun oma arkeni muuttui aivan suunnattomasti raskaammaksi. Sen sijaan että olisin voinut kävellä tallille koska tahansa viidensadan metrin matkan ja halutessani voinut olla tallilla vain puolen tunnin ajan, minun täytyi nyt varata ja käyttää aivan koko iltani talliin. Tulin koulusta varttia yli kolme, lähdin tallille puoli neljä tai puoli viisi, ja palasin kotiin puoli kahdeksan, tai jopa vasta puoli kymmenen aikoihin. Tällöin minä aloin tekemään läksyjä, lukemaan kokeisiin, ja söin mahdollisesti ensimmäistä kertaa lounaan jälkeen. Mitä enemmän tekemättömiä asioita kertyi sitä myöhempään minulla meni iltaisin, syksyn edetessä tilanne paheni entisestään. Kun aikaa ei ollut, aloin ottamaan sitä elintärkeistä asioista, kuten nukkumisesta ja syömisestä. Minä väsyin, pahasti. Ja sitten se vaikuttikin jo mieleen, ja minä väsyin myös henkisesti.

Minun tekee pahaa edes palata siihen talveen, silloin kaikki oli pahimmillaan. Paniikkikohtauksista tuli jokapäiväinen helvetti, unta ei saanut stressin takia, painajaiset valvotti, kuumetta oli koko ajan. Kroppani kävi ylikierroksilla. Öisin en enää saanut asioita aikaan vaan makasin lattialla haukkoen henkeä itkien, miettien kuinka minä ratkaisen tämän niin, että kaikki kääntyy parhain päin. En halunnut luovuttaa, koska minä rakastin. Ihan hirveästi. Rakastan edelleen.

Sitten kului aikaa, kevät tuli, Wony oli tammikuun muualla ja sain rauhoittua ihan vähän. Sen jälkeen keväällä aikatauluani kevennettiin niin, että kävin tallilla vain maanantaina, perjantaina ja viikonloppuna, se helpotti, mutta kun Wony alkoi keräämään liikaa virtaa oli minun pakko siirtyä taas päivittäiseen tallielämään. Ja loppukevään se olikin jopa ihan tosi hauskaa. Koulu oli vähän helpottanut, asiat järjestyi, sitten tuli kesä. Kesällä kaikki oli helppoa ja kivaa, rentoa, ei tarvinnut stressata. Mutta yllättäen, elokuussa alkoi taas koulu. Ja sitä seurasi päätökset ja tekijät, jotka johtivat virallisesti tähän.

Nyt minun yhdeksännen luokkani aikana tästä kaikesta tuli liikaa. Olen aina ollut ihminen joka pystyy tasapainottamaan ihan kaiken, saa korttitalon pysymään kasassa vaikka väkisin. Minun korttitalossani oli monta kerrosta. Tasapainotin samaanaikaan koulua, jossa oli pakko menestyä tulevaisuuden kannalta - en tiedä moniko teistä tietää, mutta minä olen suoraan sanottuna aika kovan luokan hikke. Elämä olisi varmasti paljon helpompaa jos voisin vain kahlata läpi koulusta, mutta 9.9 keskiarvolla se ei valitettavasti ole mahdollista. Paineita ja odotuksia tulee vähän kaikkialta ja tulevaisuuskin pistää vähän tekemään töitä nyt, mutta siitä minä kerron teille aivan omassa postauksessaan.

Toinen tasapainotettava asia oli musiikki. Se on minun suunnaton intohimo ja on nyt kuluneena syksynä vienyt kaksi arki-iltaa viikostani, mikä on ollut nyt aika raskasta ja hankala yhdistää. Sitten tulee piirtäminen ja blogi, jotka ovat molemmat jääneet nyt aivan heitteille ja taka-alalle. Ihmissuhteillekin pitäisi olla aikaa, kavereita en ole nähnyt kunnolla aikoihin eikä minulla ole antaa hetkiäkään sisaruksille. Tällä hetkellä olen aivan suunnattoman kiitollinen niille ihmisille jotka ovat nyt viime aikoina pakottaneet minut pysähtymään ja vain hengittämään aivan hetkeksi, olen tarvinnut sitä.


Olen oikeasti visualisoinut tämän minun tilanteeni korttitaloksi. Se on pysynyt tasapainossa, hädintuskin, mutta kuitenkin. Ja sitten päälle heitettiin viimeinen kortti, olkoon se sitten kaikki muu mikä tässä on nyt hidastanut ja stressannut, ja sitten koko paska kaatuukin jo kasaan, eikä sitä enää korjata. Kaikki se muu mistä äsken mainitsin kattaa esimerkiksi omat polvi- ja selkäkipuni jotka ovat pahentuneet sietämättömiksi, sekä meidän perheen taloudellisen tilanteen. Kaikki pysyi kasassa pitkän aikaa, mutta sitten se romahti. Ihan yhtäkkiä. Eikä minulla ollut varasuunnitelmaa.

Nyt on se aika, kun minä teen teille paljastuksen siitä kaikista isoimmasta tekijästä. Siitä joka varmisti tämän päätökseni. Varmasti moni tietää, että yhteishaku alkoi muutama päivä sitten. Moni ei tiedäkään sitä, että minä olin hakemassa ensimmäisten joukossa ensimmäisenä päivänä, vielä harvempi tietää mihin minä lopulta hain. No. Minä aion palata kotiin, Tampereelle.

Voin nyt kertoa jo sen, että hain Tampereen klassillisen lukion luonnontiedelinjalle. Aion avata teille syitä lisää omassa postauksessaan, mutta se oli oikea päätös. En aio muuttaa Tampereelle, vaan matkustan joka päivä vanhempieni kyydillä Jämsästä kaupunkiin ja takaisin, lisäksi tulen yöpymään paljon esimerkiksi mummollani ja muilla sukulaisilla Tampereella. Tämä voisi olla vielä juuri ja juuri mahdollista Wonyn asuessa Mäntässä, mutta olosuhteet huomioiden ei millään tavalla järkevää. Paluu   Tampereelle mahdollistaa myös sen, että minä pääsen jatkamaan aktiivisesti toista rakastamaani lajia, uimahyppyä, mikä ei olisi millään tavalla mahdollista jos Wony olisi vielä minulla. Nämä ovat niitä valintoja, päätöksiä, kaikista vaikeimpia.


Rakastan Wonya ja ratsastusta ihan hirmuisesti, kaikista eniten, mutta rakastan paljon myös äärettömän montaa muuta asiaa. Äärettömän montaa muuta asiaa, joita en voi saada, jos jatkan Wonyn kanssa. Kaikki tai ei mitään. Voin pitää sen asian, jolla on minulle eniten merkitystä, mutta joka tekee minulle kaikista eniten pahaa, tai voin saada lähes kaiken, musiikin, koulutuksen, kivuttomamman elämän, ihmissuhteet, muut harrastukset, tasaisen talouden ja stressittömämmän elämän, mutta en Wonya. Tekee pahaa sanoa näin, mutta nyt näin kokokuvaa katsoessa minun päätökseni tuntuu ainoalta oikealta. Se tuntuu hyvältä. Helpottavalta. Se tuntuu siltä, kuin kivi otettaisiin pois rinnaltani ja maailman verran painoa pois harteilta.

Tällä hetkellä elämä on vähän hankalaa. En voi edelleenkään millään tavalla hyvin, tiedostan sen. Nukun neljästä kuuteen tuntiin yössä ja ahdistaa, mutta nyt menee jo paljon paremmin. Olen vähentänyt tallilla käymistä, tämä on johtanut siihen että on ihan hirveän syyllinen olo siitä, etten ole Wonyn luona, mutta minun on ihan pakko hidastaa vähän jo nyt.

Wony voi siis hyvin. Sillä on ihan hirvittävästi pakkasvirtaa ja se pitää hauskaa, meillä on hauskaa. Minulla on nyt hiihtoloma ja aion viettää sen alun Helsingissä tätini luona, suunnitelmissa on mm. pakohuoneen testaus, mitä odotan ihan hirveästi! Ei teitä sattuisi videokooste kiinnostamaan reissusta? ;) Aion nyt muutenkin varmaan vähän rauhoittaa itselleni lomaa tallilta ennen loppukevään rutistusta, viettää aikaa minulle läheisten kanssa ja mennä vaikka laskettelemaan, yrittää vähän tasata elämää. Wony saa olla, se tuskinpa siihen kuolee - näin yritän ainakin itse ajatella ja helpottaa sillä omaa oloa. On huono omatunto, kyllä, uskokaa pois, mutta nyt on ihan pakko ajatella itseä. Ihan pienen hetken ajan vain.


Sellaiset avautumiset tähän väliin. Nyt on tavallaan tosi helpottunut olo, teki hyvää purkaa tämä kaikki. Selvennän vielä sen, että Wonyn myynnillä ei ole nyt mikään kiire, vaan etsimme hyvää kotia rauhassa. Jos se löytyy pian, hyvä. Jos ei, minä kestän ja sumplin ja järjestän. Pystyn siihen vielä hetken.

Mä en osaa nyt yhtään päättää tätä postausta. Tässä ei ollut mitään tarinaa, ei opetusta, ei juonta. Kerroin vain. Tiedostan sen, että tämä postaus ja tämän päätöksen julkistaminen saattaa hyvinkin mahdollisesti tuoda minulle paljon kuraa niskaan, mutta olen varautunut siihen. Tämä on oikea päätös, niin minun kuin Wonyn kannalta, se riittää että minä tiedostan sen. En hakemalla hae teidän hyväksyntäänne, sillä en sitä tarvitse. Tsempit saavat aina jaksamaan ja vertaistuki auttaa eteenpäin, mutta minä olen päätökseni nyt tehnyt. Se on tämä.

Minä valitsen nyt viimein itseni, vaikka se kuulostaakin erittäin itsekkäältä. Olen ollut tässä tilanteessa kauan, käyttänyt tähän kokonaisen jakson elämästäni ja nyt minun on aika nähdä, mitä muuta siellä on. Ratsastusta en lopeta missään nimessä. En ole kävelemässä pois, otan vain askeleen taaksepäin. Suljen kirjan, allekirjoitan sen, hyväksyn sen osan elämääni ja jätän sen taakse. En unohda, en ikinä, en missään nimessä. Tämä on antanut minulle aivan suunnattomasti, mutta ottanut enemmän. Enkä minä voi elää näin kun tiedän, että voisin olla onnellisempi, asiat voisi olla paremmin.

On totta, että tämä päätös rikkoo minut ihan kokonaan, melkein lopullisesti, enkä tiedä kuinka siitä loppujen lopuksi selviän kun se eläin minulta oikeasti lähtee. Mutta tiedän sen, että jos en lopeta nyt, pian jäljelle ei jää enää mitään rikottavaa. 


Mikä on ollut sinulle kaikista vaikein päätös?
Kiinnostaisiko sinua video Helsingistä?

lauantai 20. tammikuuta 2018

Loppu

Kun sinä saavuit luokseni, alkamaisillaan oli syksy. Uudet tuulet, mahdollisuudet, olivat tulossa. Pitkän ja hiostavan kesän rippeet olivat jäämässä taakse, raikas viima alkoi puhaltamaan minua vastaan kävellessäni.

Syksyn piti olla kaunis. Ruskan piti vallata puut, auringon piti paistaa vielä viimeisillä voimillaan puun oksien välistä, kevyen sateen piti puhdistaa maa ja poistaa jäljet kuluneesta vuodesta.

Mutta syksy yllätti. Se ei ollut kaunis, virkistävä, eikä missään nimessä helppo. Se syksy oli pimeä, täynnä myrskyjä. Välillä näkyi välähdyksiä siitä täydellisestä väriloistosta, joskus ilmassa leijuvan kosteuden ja talven tulon saattoi haistaa, tuntea, koskettaa käsin. Ne välähdykset antoivat toivoa ja saivat meidät nauramaan sen synkkyyden keskellä. Ne hetket kantoivat ja kuljettivat eteenpäin kun mikään muu ei niin tehnyt.

Syksyn jälkeen koitti talvi. Se talvi oli vaikea. Luonto sai taistella selviytymisensä puolesta, paljon kuoli ja kuihtui sinä talvena. Se oli vähäluminen, kylmä, väsyttävä, se tuntui loputtomalta. Kevään tulo viivästyi ja viivästyi, sai monet epäilemään olisiko sitä tulossa ollenkaan. Moni tahtoi jo alistua talven mahdille, menetti uskonsa uuteen alkuun ja selviytymiseen.

Talvi oli kaikista vaikein. Se sai meidät hakkaamaan päitämme seiniin, kumpikin omalla tahollaan. Me olimme erillään, hyvin kaukana toisistamme. Oli hyvin lähellä, että me olisimme uskoneet muita. Myöntäneet oman riittämättömyytemme, kävelleet pois. Mutta me emme tehneet niin, sillä talveen vajoamisen sijaan me uskoimme tulevaan, sillä talven jälkeen tulee kevät. Ihan aina. Talvi voi olla kuinka pitkä tahansa, kuinka kylmä tai pimeä tahansa, ja se saattaa uusia itsensä lukemattomia kertoja, yrittäen kitkeä elämän pois kaikesta siitä mitä on, mutta senkin jälkeen koittaa kevät. Me uskoimme kevääseen. Ja lopulta, kaikkia odotuksia vastoin, se tuli.

Ja se kevät oli sellainen kuin kevään olla kuuluukin. Ne, jotka olivat löytäneet keinonsa selvitä, alkoivat kasvaa uudelleen. Maailma ympärillä puhkesi uudestaan kukkaan. Ruoho punki itsensä jälleen jäätyneen maan läpi, maan jonka pelättiin säilyvän ikiroudassa. Puihin kasvoi taas lehdet, ensimmäiset kukat toivat itsensä näkyville, kaikki näytti uudelta, täysin erilaiselta. Kaikki oli uudistunut. Maailmalla oli taas toivoa, vahva usko selviämiseen. Meillä oli.

Seuraava luku kirjassamme oli kesä. Se koitti pian kevään jälkeen, silloin maailma kukoisti, me sen mukana. Aurinko paistoi, vesi liplatti rantahiekkaa ja laituria vasten, lämmin tuuli ympäröi meidät kun vain olimme. Silloin me olimme täydellisiä. Olimme aivan suunnattoman ylpeitä itsestämme, sillä me olimme tehneet mahdottoman. Olimme todistaneet, että me olimme oikeassa, juuri silloin kun muu maailma ei ollut. Meidän ei pitänyt pysyä yhtenä, tuulen piti riepotella meidät rikki, sateen kuului paiskata meidät omille kallioillemme ja jättää niille kitumaan, niin ne sanoivat. Mutta me sanoimme toisin. Me uskoimme toisin ja juuri siitä syystä me tiesimme toisin. 

Meidän kesämme oli pitkä, täydellinen, mutta sen lopussa päähämme alkoi hiljalleen hiipiä pelko, pelko tulevasta, sillä me olimme palanneet siihen mistä lähdimme. Tai ei sittenkään: Me olimme hyvin, hyvin kaukana siitä mistä me lähdimme. "Me" ei enää pelottanut minua, otin sinut vastaan ja annoin meidän olla yhtä. Tulevaisuus ei minua pelottanut, katsoin sitä kohti uhmakkaana, leuka pystyssä. Mutta siitäkin huolimatta, oli tulossa syksy. Ja syksy tarkoittaa muutosta, ihan aina, poikkeuksetta.

Jotkut pakenevat syksyä. Lähtevät sinne, missä kesä on ikuinen, aurinko ei ikinä laske ja vesi on sinistä. Mutta me emme olleet ikinä niitä. Me emme paenneet. Olimme oppineet taistelemaan, siitä oli tullut meidän keinomme. Olimme valmiit kohtaamaan sen, mitä tuleman piti. Vaikka se tarkoitti aivan suunnatonta tuskaa, riipivää kipua, suunnatonta pettymystä ja loputonta itkua, meidän täytyi se kohdata. Kohtasimme sen voittajina, sillä tiesimme, että olimme eläneet, olimme olleet, olimme rakastaneet, olimme olleet jotakin, mitä suurin osa ei ikinä tule olemaan. Emme olleet mestareita, olimme jotain muuta. Me olimme jotakin kaunista, jotakin uskomatonta. 

Syksy on poikkeuksetta muutoksen aikaa. Jos syksyn kohtaa, täytyy selvitä myös siitä. Tämä syksy oli kaunis, rauhallinen, lämmin ja värikäs, sellainen kuin syksy on parhaimmillaan. Aivan uskomattoman, pitkän ja sydäntä riipivän selviytymistarinan kaunis loppu. Se tarina kertoi epäonnistumisesta, luottamuksesta, toivosta, rakkaudesta ja oppimisesta. Ja vaikka se tarina oli aivan suunnattoman surullinen, lukisin sen uudelleen koska tahansa, kannesta kanteen, sillä se teki minusta sen joka olen nyt.

Ja kun syksy tuli, tuli myös muutos. Muutos, joka hajotti minut lopullisesti, jätti minut vajaaksi, vain puolikkaaksi, mutta samalla muutos jonka tiesin olevan ainoa mahdollinen.

Kun syksy tuli, meitä ei enää ollut: oli vain sinä ja minä.


sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Toinen adventti: Joulutarina II

Luoksemme on saapunut tällä kertaa toinen adventtisunnuntai. Tämä taas tarkoittaa sitä, että viikko sitten aloittamamme joulutarina (ensimmäinen osa) saa jatkoa! Nyt en aio selitellä alkuun yhtään tämän enempää, nauttikaa tarinamme jatkosta ja uusista, jännittävistä käänteistä, sekä jopa uudesta henkilöstä! Tämä osa kuljettaa teidät jo aivan toiseen maailmaan, maailmaan, josta toivottavasti löydätte iloa tähän joulukuiseen sunnuntaihin! 



Teresa heräsi hätkähtäen. Hetken kaikki tuntui jo olevan täysin normaalia - hän tunsi olonsa lämpimäksi, alusta jolla hän makasi oli pehmeä. Aivan kuin kotona sängyssä jokaisena aamuna. Teresa ei avannut vielä silmiään, hänen päässään pyöri omituisia muistikuvia edelliseltä illalta. Hän oli aivan varma käyneensä vanhainkodilla, hän muisti lähteneensä sieltä. Pian sen jälkeen ajatukset kuitenkin puuroutuivat: Oliko hän eksynyt? Sellainen tunne hänellä oli, mutta kuinka hän oli löytänyt takaisin kotiin? Hakiko joku hänet kotiin, vai oliko hän itse väsyneenä ja kylmissään horhoillut kotiin ja omaan sänkyynsä? Vai oliko hän kenties ollut vanhainkodilla ollenkaan, mummon kanssa käyty keskustelukin oli niin kummallinen. Jos kaikki olikin vain unta.
   
Teresan ajattelu keskeytyi, kun hän tunsi naamalleen tippuvan jotakin kylmää - erittäin kylmää. Hänen silmänsä rävähtivät auki ja käsi lennähti pyyhkimään lunta pois nenän vierestä. Hän ei ollutkaan omassa sängyssään. Katsoessaan ympärilleen hän huomasi makaavansa syvässä lumihangessa. Myrsky oli tiessään, taivas oli täysin kirkas ja sininen, aurinkokin levitteli säteitään kohotessaan ylemmäs taivaalle. Teresa kiinnitti huomionsa erääseen seikkaan, joka hyvin nopeasti alkoi häiritsemään häntä; Jos taivaalta ei satanut lunta, eikä hän ollut liikauttanut päätänsä, mistä lumi oli tippunut hänen naamalleen? Hän käänsi poskensa lumihankeen katsoen suuntaan, josta lumi oli lennähtänyt.
   Teresan vasemmalla puolella, vain muutaman metrin päässä hänen kasvoistaan, oli kengät. Harmaat huopatossut, joiden kärkiin oli pakkautunut lunta. Hän antoi katseensa kulkea ylöspäin pitkiä, melko hinteliä jalkoja. Hahmolla oli huopatakki, myöskin harmaa, käsissä oli ruskeat nahkatumput, joiden reunoilta pilkotti lampaankarvavuori. Kaulassa hahmolla oli melkein musta huivi, sen reunan yläpuolelta taas pilkottivat silmät ja vaaleat hiukset. Sellaiset juuri sopivan mittaiset pojalle, sillä hahmo tosiaan oli poika.
   "Ai, olet sittenkin vielä elossa", poika tokaisi. "Meinasin jo lähteä rahtaamaan sua piiloon metsään, iskä ei olisi tykännyt jos kuusikedolla olisi makoillut ruumis tyhjänpanttina." Hän jatkoi kepeällä äänensävyllä ja astui muutaman askeleen eteenpäin, hävittäen välimatkan Teresaan. 
   "Autanko sut ylös?" poika kysyi ja ojensi kättään kohti edelleen maassa makaavaa Teresaa.
   "Älä ihmeessä, tässä on niin mukavaa", Teresa paukautti löydettyään aivoistaan taas keskuksen, joka ohjaa sanoja ja toimintakykyä. Hän tarttui kuitenkin pojan käteen ja kampesi itsensä ylös pojan vetäessä kevyesti. 
   Päästyään ylös hän seisoi hyvin lähellä tätä kummallista poikaa, niin lähellä että pystyi näkemään pojan silmissä vilahtelevan ilkikurisen tuikkeen. Poika oli yllättävän pitkä, paljon pidempi miltä hän oli maassa makaavan Teresan silmin näyttänyt.
   "Ei mutta oikeasti. Mistä sä olet päätynyt makaamaan keskelle meidän kuusifarmia, varsinkin kun ei sun ympärillä näkynyt yhtään jalanjälkeä - ainakaan ennen kun mä tulin. Taivaastako sä putosit?" poika lisäsi viimeisen heiton lauseensa perään jälleen pilke silmäkulmassa.
   "Sun pitää päättää haluatko esittää vakavan kysymyksen, vai kiusata neitoa hädässä", Teresa kivahti takaisin. Häntä ärsytti, ärsytti tämä tuikituntematon poika, jäljettömiin hävinnyt myrsky, paikka jota hän ei ollut aivan varmasti ikinä nähnyt, sekä yleisesti se fakta, ettei hän ollut herännyt lämpimästä sängystään ja päässyt hakemaan kupillista kuumaa kahvia. "Sitäpaitsi, missä tämä teidän kuusifarmi oikein sijaitsee? Sellaista ei meidän kulmilla tietääkseni ole", Teresa jatkoi vielä. Hänen puheissaan oli järkeä, sillä siellä mistä hän tuli, ei todellakaan kuusifarmeja jokaisen kulman takana ollut.
   Teresan äksyily vain nauratti poikaa, hän tosin yritti peittää tämän ilmeisen huonolla menestyksellä. "Me ollaan nyt aivan kylän ulkopuolella. Missä sun kulmat ihan tarkalleen ottaen sijaitsee? En muista että olisin nähnyt sua täälläpäin ennen. Ikinä. Koskaan. Kyllä mä muistaisin, sun takki ja kengät nimittäin näyttää siltä että sä olisit oikeesti tipahtanut tänne toisesta universumista tai jotain, vähintäänkin", poika selitti nyt jo hieman vakavammalla, kiinnostuneella äänellä. Hän lähti kävelemään ilmeisesti omia jalanjälkiään pitkin takaisin suuntaan, josta hän oli mitä ilmeisimmin tullut. 
   Teresa jäi seisomaan paikoilleen hetkeksi ymmärtämättä, kuuluiko hänen lähteä seuraamaan poikaa vai jäädä paikoilleen, kunnes poika huikkasi olkansa yli: "Hei, oletko sä tulossa?" Teresa kipitti välimatkan upeen ja alkoi kävelemään pojan rinnalla.
  "Mun nimi on muuten Hugo", poika tokaisi ohimennen heidän kävellessä. Hän vilkaisi Teresaa, joka huomasi nyt vasta kuinka kirkkaan siniset silmät pojalla oli.
   "Teresa", töksäytti Teresa, tietämättä mitä muutakaan sanoa. Jostakin syystä tämä vastaus sai Hugon silmät tuikkimaan vielä hieman enemmän, ja Teresa oli aivan varma, että poika hymyili huivinsa takana. 
   "No, Teresa. Jospa nyt matkamme kuluksi kerrot, mikä mahdollistaa minulle tämän suuren kunnian kävellä kanssasi kohti kotia. Äiti tarvitsee jonkun muun jota yliruokkia ja hoivata, kukaan siinä talossa ei enää jaksa sen naisen hössötystä. Sä taas näytät siltä, että saattaisit tarvita vähän lämpimämpää ja kuivempaa vaatetta päälle ja jotain lämmintä juotavaa, ruokaakin ihan takuulla saat." Katsoin häntä kysyvästi. "Sun kädet näyttää siltä ettei sun sormet enää liiku ja vaattees näyttää siltä, että oisit maannut koko yön lumihangessa, mitä mä tosin alan pitämään nyt jo ihan todennäköisenä vaihtoehtona", Hugo selvensi nyt jo hiljaa nauraen. 

Heidän kävellessään Teresa koki parhaaksi vaihtoehdoksi selittää Hugolle koko edellisillan tapahtumat. Kiusoitteleva pilke pojan katseessa muuttui mietteliääksi ja kiinnostuneeksi selityksen edetessä ja kun Teresa lopulta pääsi loppuun, poika pysyi pysyi pitkään hiljaa. Lopulta Hugo oli viimein aikeissa avata suunsa, kun heitä vastaan käveli erittäin kummallisen näköinen mies. Lyhyt ukko, jolla oli pitkä parta ja kokopunainen asu. Hän nosti kätensä ja tervehti ilmeisesti Hugoa, kun Teresa taas yritti sisäistää juuri näkemäänsä. Hän ei voinut itsellensä mitään, vaan hän oli pakko kysyä vieressä kävelevältä pojalta: "Hugo... Eihän tuo vain ollut tonttu?"
  Hugo nauroi, ensimmäistä kertaa nauroi kunnolla. Hän nauroi kovaa, sellaista naurua joka saa kaikki muutkin hyvälle tuulelle. Teresa oli aivan varma, että oli tulossa hulluksi. Hän ei ollut varma mikä oli totta ja mikä ei, ja nyt hän vielä vakavissaan oletti tonttujen kävelevän kaduilla. Hän tunsi kasvojansa kuumottavan poskille nouseen punan takia.
   Kun poika lopulta lopetti nauramisen, hän kääntyi kohti Teresaa, ja puuskahti iloisesti: "Vannon sinulle, että tähän aikaan vuodesta sinä et löydä tonttuja mistään muualta kuin pajalta!"
   Teresa ei ehtinyt edes sisäistämään pojan juuri sanomaa lausetta, kun he kääntyivät kulmasta ja kylä, josta Hugo oli puhunut, levisi heidän eteensä koko komeudessaan.


Toisen adventin joululaulusuositus:
Haloo Helsinki - Joulun kanssas jaan

Ihanaa, rauhallista, toista adventtia tasapuolisesti ja jokaiselle!

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Luukku 6 - Aika olla kiitollinen

Tänään on koittanut se päivä, kun kotimaamme Suomi täyttää sata vuotta. Sata, pitkää vuotta Suomi on ollut itsenäinen valtio, oma maa, turvallinen koti suomalaisille. Sata kesää, sata talvea, sata itsenäisyyspäivää. Joillekin yksi elinikä, toisille vähän vähemmän, joillekin vasta edessä oleva koitos,  sata vuotta. Kun asiaa lähtee miettimään tarkemmin ja pohtimaan todennäköisyyksiä, odotuksia, sekä muita maita, se on ihan kohtalaisen pitkä aika.

Viime vuonna minä kirjoitin blogiin joulukuun kuudenneksi päiväksi novellin, joka saavutti lopulta todella suuren suosion. Se oli yksi syy siihen, miksi minulle oli alusta lähtien täysin selvää, että haluan kunnioittaa satavuotiasta Suomeamme omalla tavallani - kirjoittamalla novellin. En halua puuduttaa teitä historianluennoilla, en osaa listata luovasti Suomen parhaita puolia. Minä osaan kirjoittaa, siispä minä kirjoitan. 

Toivottavasti nautitte tästä novellista ja saatte sen myötä vielä hieman isänmaallisemman fiiliksen! Viettäkääpäs kaikki ihana itsenäisyyspäivä, syökää hyvää ruokaa, katsokaa vaikka Linnan juhlia, levätkää hetki viikon keskellä. Juhlikaa Suomea, täyttäähän se sata vuotta vain kerran!


Katselin nojatuolissa istuvaa isomummoani, koko huone oli hiljainen lukuunottamatta takkatulen rätinää. Pihalla oli kylmää ja pimeää, lumesta ei ollut tietoakaan, vain pureva pakkanen ja petollinen jäätikkö vaanivat ikkunan takana. Tämä pimeys ja kylmyys ei kuitenkaan tunkeutunut sisälle, ikkunalaudalla palavat kynttilät yhdessä rätisevän tulen kanssa taistelivat sitä vastaan urheasti. Sisällä oli lämmintä, kotoisaa, turvallista.
   Katselin mummoani. Hänen silmänsä olivat kevyesti suljetut, kasvot olivat rypistyneet tuhansille uurteille vuosien saatossa, ennen niin pitkistä ja paksuista hiuksista oli jäljellä enää harmaita suortuvia siellä sun täällä. Iho kasvojen luiden päällä näytti melkein läpikuultavalta, koko mummoni olemus muistutti kummitusta, muistoa, aivan kuin pieninkin kosketus olisi voinut saada hänet hiipumaan ilmaan, tai hajoamaan tuhkakasaksi maahan. Siinä hän kuitenkin vielä oli, rauhallisena, varmana, onnellisena. Olin aina pitänyt mummoani koko maailman kauneimpana naisena. Niin niissä kuvissa joita olin hänestä nuorena nähnyt, kuin koko sinä aikana mitä minä olin tällä maapallolla kävellyt. Pitkä matka elämää takana, monta matkaa kuljettuna ja taistelua taisteltuna. Voisinko löytää itselleni parempaa esikuvaa?
    
Mummoni avasi suunsa. Hän tapaili hetken sanoja, ennen kuin aloitti, ja kun ääni lopulta purkautui hänen huuliensa välistä, se oli hento, hiljainen ja värisevä.
   "Aikaa on kulunut paljon. Elinikä. Se on vain hetki maapallon historiassa, olematon aika universumissa, mutta minulle elinikä. Kaikki se aika mitä minulla oli. Ja mitä aikani alussa tapahtui, ei se merkitse maapallolla tai maailmankaikkeudessa mitään. Mutta se merkitsee jotakin Suomelle. Se merkitsi jotakin sille neljävuotiaalle tytölle, merkitsee edelleen. Ei sellainen unohdu, oli välissä kuinka monta elinikää tahansa."
    Hän veti syvään henkeä ja oli hetken hiljaa, silmät kiinni, ennen jatkamistaan. 
    "Ne olivat levottomia aikoja. Suomessa ei sodittu, mutta isäntämaamme oli ajautunut ensimmäisen maailmansodan jälkeen epätasapainoon. Kaaos vallitsi niin Suomessa kuin naapurimaissamme, jolloin me lopulta anastimme itsellemme jo pitkään halutun ja kypsytetyn itsenäisyyden, oman maan tunnuksen.
   Sinä iltana kun itsenäisyys lopulta julistettiin, ei Suomen kaduilla juhlittu. Ei tavattu toreilla tai mitä ikinä te nykyään teettekään, ei iloittu. Köyhyys painoi koko maata, kylmä talvi riepotteli koko maata. Se oli rankkaa aikaa jokaiselle, erityisesti suuremmille perheille. Ruokaa ei ollut riittävästi, sairaudet jylläsivät, lapsia syntyi paljon. Muistan sen epätoivon kodeissa, meidän kodissa, ei kukaan uskonut Suomen nousevan. Ei ikinä, sen ei uskottu kykenevän siihen."
    "Mutta se nousi?" keskeytin puheen. "Sehän nousi?"
    "Kyllä", mummo jatkoi ja piti pienen tauon. "Kyllä se nousi. Ei kukaan tiedä miten, kuten jo sanoin, kovin moni siihen ei uskonut. Muistan itse olleeni jo varma siitä, että Suomen päivät on luetut, ennen kuin ne ehtivät kunnolla alkaakaan. Sisällissota riepotteli maata, teki päätöksienteon mahdottomaksi, jakoi kansan kahtia ja käänsi ihmiset toisiaan vastaan. Mutta kyllä. Sisällissota päättyi ja uusi Suomi alkoi rakentumaan".
   "Millaista silloin sitten oli?" kysyin. "Kun uutta Suomea rakennettiin?" Nostin katseeni lattialla lepäävästä raidallisesta räsymatosta ja upotin katseeni syvälle mummoni silmiin. Tuli alkoi uhkaavasti hiipua, joten nousin ylös ja otin syliini muutaman puun punotusta korista takan vierestä, ja asettelin ne pesän perälle. Liekit leimahtivat taas korkeina, ja jäin istumaan suoraan tulesta tulevaan lämpimään. Katsoin tanssivia lieskoja kun ääni jatkoi.
   "Työ oli hidasta. Tuli hallitus, tuli järjestys, tuli sovinto. Kaupunkeja kasvatettiin ja taloja rakennettiin lisää, uusia kyliä nousi kuin tyhjästä, entiset maatalouskaupungit teollistuivat. Jonkin ajan kuluttua ihmisillä oli taas enemmän ruokaa, katto päänsä päällä ja töitä, samalla kun lapsilla oli koulut joihin mennä oppimaan. Totta kai välissä oli monta takaiskua, jotka hidastivat uudistusta. Oli talvi- ja jatkosodat, sekä suuri kokonaisuus, toinen maailmansota. Kaikesta selvittiin sinulle jo tutulla suomalaisella sisulla ja voimalla, koettelemukset ovat tehneet tästä kansasta sen mitä se on. Suomessa on sisua, on ollut alusta asti. Se on selvä."
    "Nykyään on kunnia asua tässä maassa. Olen ylpeä siitä, että saan olla suomalainen." jatkoi mummo vielä. "Meillä on kaikki hyvin. Niin ei ole aina, minä olen niitä harvoja joilla on siitä vielä eläviä muistikuvia. Näin sen kaiken, jokaisen vaiheen, jokaisen kompastuskiven. Olin siellä, pelkäsin, sitten näin Suomen selviytyvän. Suomi on selviytynyt aina, siitä saa kiittää montaa asiaa lähtien sotilaista päättyen onneen ja ajoitukseen. 
   Ikävää nykypäivänä on se, kuinka kaikki on itsestäänselvää. Kuten sanoin, kaikki on hyvin - liian moni unohtaa sen varjolla menneisyyden uhraukset ja koettelemukset. Minä en voi kääntää enää koko kansan ja uuden sukupolven päätä, mutta voin levittää kiitollisuutta isänmaata kohotaan kertomalla siitä sinulle. Jos sinä tiedät, mahdollisesti vieläpä ehkä muistat kertomani tulevaisuudessa, osaat arvostaa sitä mitä on nyt. Jos ei olisi ollut sitä mitä silloin oli, ei nyt olisi tätä mitä on. En sano, että kaikki tämä on huonoa. Suomi kukoistaa, on raivannut tiensä huipulle, mutta onko sillä mitään väliä jos kukaan ei muista lähtökohtia?"
    Mummoni hiljeni taas. Tällä kertaa hiljaisuus kesti pidempään, luulin jo mummoni nukahtaneen hänen suljettua silmänsä. Hieman yllättäen hän kuitenkin vielä avasi suunsa ja kuiskasi:
     "Tee minulle palvelus. Älä unohda lähtökohtia."
     Kylmät väreet kiipivät pitkin selkärankaani ja sieltä käsiin. Kyyneleet polttivat silmiäni, oloni oli kummallisen tyyni. Nousin takan äärestä ja kävelin mummoni viereen. Tartuin hyvin varovasti hänen hentoon käteensä ja nostin sen omieni väliin. Poimuttuneelle iholle putosi yksinäinen, hiljainen kyynel.
    "En. En unohda. Minä lupaan", kuiskasin hyvin hiljaisella äänellä, sillä enempää minusta ei irronnut. En tiedä voiko kiitollisuutta tuntea, mutta voin vaikka vannoa, että sillä hetkellä tunsin sen väreilevän koko huoneen ilmassa, läsnä hetkessä, johon me jäimme istumaan, hiljaa, silmät suljettuina. 

Kiitos.
   

maanantai 4. joulukuuta 2017

Luukku 2 - Ilmeiden Wall of fame

Ihan jokainen meistä varmasti tietää sen tunteen, kun selaa läpi kuvausreissun kuvia ja yhtäkkiä ruudulle hyppää kuva, jonka seurauksena pieni nauruntyrskähdys karkaa väkisinkin huulien välistä, ellei aiheuta jopa hajottavaa huutonaurureaktiota. Usein nämä kuvat päätyvät joko samantien roskakoriin, tai sitten ne jätetään hieman riskillä lojumaan kuvakirjaston syöväreihin. Kunhan kukaan vain ei näe niitä, kaikki on hyvin.

Osaatte varmastikin arvata, että näitä kuvia löytyy minulta ihan tasan yhtä paljon kuin muiltakin. Tänään minä aion kuitenkin astua mukavuusalueeni ulkopuolelle ja tuoda samalla teille iloa tähän muuten synkkään, arkiseen maanantaihin - kyllä, te saatte nähdä osan näistä vähän vähemmän edustavista kuvista. Vannon että tässä postauksessa ei esiinny edes kaikista järkyttävimmät kuvat, ne on parempi pitää visusti suojassa ihmisten silmiltä. Älkää kuitenkaan pettykö, sillä myös nämä nyt nähtävät kuvat ovat ansainneet paikkansa Ilmeiden Wall of Famella!

"Mää näytän kato tontuille kieltä"

"Nytkö piti siis näyttää kivalta? Siis näinkö?"

Toinen intoa täynnä, toista ei kiinnosta. Arvaa kumpi on kumpi

"Ennn poseeraa. En. En. Enenenenenenen. En, en muuten varmasti. Hyi."

Tässä kumpikin alistui jo kohtaloonsa

"Ai leipää? Ei kykene nyt"

"Arrrrrrrvasin! Salaliitto ja hyökkäys, paetkaa takavasemmalle!"

 "Suljen silmäni lähestyvältä tuholta, josko se menisi pois" "Wony se on pyörä"

 "MikäToiOnSyököSeMutVieSePoisAnnaSeTänneVoikoSitäMaistaa"

 "Ne vie mun karvat! Mun KARVAT! Jalat lähtee alta, henki ei kulje! Nyt vielä oksettaa!"

Wony melkein malttoi seistä paikoillaan ruusukekuvissa... Yritys hyvä kymmenen

 "Äiti, tuolla takana oli jänis. Mä kuulin sen. Voidaanko mennä sisälle?"

Tästä kuvasta hauskan tekee tuo tilanne. Minulla meni hermot taakse suuntautuneisiin korviin ja yritin epätoivoisesti kääntää korvia eteenpäin

...johon Wony sitten totesi: "Äiti ei se toimi niin! Jos mua laamattaa ni mä laamailen"

Juurikin niin ja syvä huokaus. Ehkä meistä vielä joskus saadaan hyviä kuvia. Sitä odotellessa... noh... Rauhallista joulukuun neljättä ja alkavaa viikkoa kaikille! <3

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Ensimmäinen adventti: Joulutarina I

Tänään on se päivä, ensimmäinen adventtisunnuntai. Tämä taas tarkoittaa sitä, että meidän virallinen joulukalenteriprojekti starttaa todenteolla ja teille selviää minkä parissa olen puuhastellut, mikä on tämän joulukalenterin ja blogin vuoden 2017 jouluspesiaali.

Monet varmasti muistavat ja lopuille selviää nyt, että minä rakastan novellien kirjoittamista erittäin, hyvin paljon. Novellit olivatkin todella toivottu lisä joulukalenteriin, mutta niitä olisi varmasti nähty ilman toivomistakin - viime kalenterissa julkaisin kaksi novellia, ensimmäisen itsenäisyyspäivänä ja toisen aatonaattona. Tänä vuonna tämä määrä tuplaantuu.

Minun piti aloittaa kesällä novellisarja jatkuvalla juonella. Sen ensimmäinen osa lojuu edelleen luonnoksissa lähestulkoon kokonaan valmiina, mutten ole halunnut julkaista sitä. Se ei ole tuntunut oikealta. Nyt aion joululoman aikana ottaa itseäni niskasta kiinni, jotta pääsemme ensi keväänä aloittamaan sen tarinan. Päätin kuitenkin nyt joulukuun kunniaksi ottaa lämmittelykierroksen ja kirjoittaa oman joulutarinani. Toisin sanoen: viisi novellia, jatkuvalla juonella, jokaisena adventtisunnuntaina ja loppuhuipennus jouluaattona, lähtien tästä.

Toivon todella että nautitte tämän tarinan lukemisesta. Toivon että se kuljettaa teidät hetkeksi jonnekin aivan muualle, kauas täältä, virittää teidät alati tiivistyvään joulutunnelmaan. Kuten jo sanoin, viimeinen osa ilmestyy juuri jouluaattona, jolloin te pääsette sopivasti aloittamaan aattoaamunne tarinamme päätöksellä, tai kenties lopettamaan iltanne sen kanssa takkatulen edessä.

Nyt minä en voi sanoa teille muuta kuin että nauttikaa. Päästäkää hetkeksi irti tästä maailmasta. Hypätkää, sukeltakaa, tai liukukaa sisälle tarinaamme, lumikinoksien keskelle.


Eräänä iltana puhkesi kovin lumimyrsky miesmuistiin. Sellaista ei oltu nähty minun tai vanhempieni aikana, edes narisevassa keinutuolissaan istuva mummini ei muistanut kokeneensa niin suunnatonta pyryä. Tuuli ujelsi ulkona ja puski hyytävänä läpi seinähirsien raoista, lunta syöksyi alas taivaalta niin ettei ikkunasta muuta nähnytkään kuin valkoista sumua. Jos ulkona uskalsi naamaansa näyttää, jäiset kiteet hakkautuivat ihoon kuin neulat ja vastaan iskevät puhurit tekivät liikkumisesta lähes mahdotonta. Sitä päiviteltiin uutisissa, lehdissä, koulussa ja vanhainkodilla, varsinkin siinä kohtaa kun myrsky ei ottanut laantuakseen edes viiden päivän jälkeen vaikka oli vasta joulukuun puoliväli. Niinpä niin, sellaista ei oltu osattu ennustaa kun pelättiin jälleen uutta mustaa joulua. Kukapa olisi osannut.

Astelin jalkakäytävällä ja vedin hupun syvemmälle päähäni. Pipo oli unohtunut kiireessä kotiin eteisen lipastolle, eikä lapasiakaan ollut. Suuri, harmaa kaulahuivi oli sentään kietaistuna kaulani ympärille, mutta paljoa lämpöä ei sekään tuonut kastuttuaan läpimäräksi lumihiutaleiden sulaessa.
   Lähdin tarpomaan kohti edessä häämöttävää vanhainkotia, mutta yli nilkkoihin asti ylettyvä lumikerros ja kova vastatuuli hidastivat matkaani. Tiet oli aurattu vasta muutama tunti sitten, mutta lunta tuprutti taivaalta jokaisella hetkellä lisää. Yritin siristellä silmiäni, mutten voinut nähdä mitään muuta kuin omat jalkani ja himmeän valonkajon hiljalleen lähestyvän rakennuksen ikkunoista.
    Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen pääsin rakennuksen ovella olevan pienen katoksen suojaan ja kopistelin pakkautuneen lumen pois kengistäni. Ne sentään olivat kestäneet vedeksi sulaneen lumen ja pitäneet varpaani kuivina ja kohtalaisen lämpiminä. Kiskaisin vanhan, puisen oven auki ja aivan yhtä nopeasti vedin sen kiinni perässäni, jolloin ilmaan jäi leijumaan muutama kanssani sisälle tunkeutunut lumihiutale.
     Sisällä minua oli vastassa lämpö ja kotoisa, hämärä valo. Katseltuani hetken ympärilleni näin, että takassa roihusi tuttuun tapaan tuli ja aula oli täynnä sytytettyjä kynttilöitä. Vedin takin pois päältäni ja ripustin sen naulakkoon oven viereen, kengätkin otin pois ja vaihdoin jalkoihini pitkät villasukat, jotka mummoni oli minulle viime talvena kutonut. Kuulostelin hetken aulassa oleskeluhuoneesta kuuluvia ääniä ja päättelin sitten mummoni olevan siellä muiden kanssa.
    Saavuttuani parioville muutama kurttuinen mummi ja pappa käänsi katseensa minuun päin. Hymyilin lämpimästi vanhuksille kävellessäni ohi, ja tervehdin muutamia hoitajia. Olin huomannut mummoni istumassa nurkassa, tavallisella paikallaan vanhassa keinutuolissa. Tuoli oli ollut mummon niin pitkään kun muistan, ja olin monesti ehdottanut josko tuoli olisi parempi mummon omassa huoneessa.
  "Se on maailman paras keinutuoli", totesi mummoni aina silloin. "Miksi en antaisi muidenkin iloita maailman parhaasta keinutuolista?"
  Sellainen mummo oli. Äitini mielestä höperöitynyt hippi, mutta minun mielestäni maailman kultaisin ja ystävällisin mummo.
    Saavuin maailman parhaan keinutuolin luo ja huomasin, ettei mummo katsonutkaan televisiosta pyörivää saippuasarjaa. Hän katsoi hivenen siitä ohi, ulos ikkunasta, lumisateeseen. Kun hän ei näyttänyt huomaavan minua, kosketin hänen olkapäätään varovaisesti.
   "Teresa!" mummoni säpsähti hieman kääntäessään katseensa pois ikkunasta, minuun päin. "Sinä tulit taas."
   "Joka päivä", vastasin hymyillen. Huomasin mummoni huomion keskittyneen jälleen ikkunaan, yritin itsekin nähdä siellä jotakin normaalista poikkeavaa.
  "Järkyttävä sää!" totesin istuessani vastapäätä mummoani nojatuoliin. "Lumisade vain jatkuu jatkumistaan, ei ole näyttänyt merkkiäkään laantumisesta!"
   Huomasin, että ruskeissa hiuksissani oli edelleen vesipisaroita muistona jo sulaneista hiutaleista. Korjasin asentoani ja vedin villapaitani hihoja alemmas. Vilunväreet menivät edelleen läpi kehoni, vaikka myös olohuoneen kivitakkaan oli sytytetty tuli.
   "Tuo ei ole tavallinen lumimyrsky", totesi yhtäkkiä mummoni. "Tiesitkö Teresa sen?" Hän käänsi kasvonsa taas minuun päin ja katsoi minua suoraan silmiin.
   "Ei ole tavallinen? Miten niin ei ole tavallinen?" kysyin hieman hämmentyneenä. "Tai siis, onhan se nyt jatkunut jo harvinaisen pitkään ja harvinaisen kovana, mutta kyllä minä uskoisin sen olevan ihan vain tavallista kovempi myräkkä", jatkoin edelleen miettien mummon äskeistä lausahdusta.
   "Olet väärässä", mummo totesi hieman utuisella äänellä. "Tuo myrsky ei ole tavallinen pyry tai tuiskutus, minä tunnen sen. Olen tuntenut sen tulon jo viikkoja ja nyt kun se on täällä, olen levoton. Tuo myrsky saa minut levottomaksi. Siinä on jotakin niin normaalista poikkeavaa kun vain voi olla."
   En osannut heti vastata mitään. Kun lopulta avasin suuni, mummoni oli kääntänyt jo katseensa lumisateeseen. Olin kantanut huolta mummoni mielenterveydestä jo jonkin aikaa. Mummoni oli voinut todella hyvin, mutta olin nähnyt vanhainkodin arkea aivan tarpeeksi ollakseni huolissani.
   "Niin, mistäs sitä tietää", vastasin sanojani harkiten, "onhan tuo nyt varmasti todella harvinaista ja epätavallista saada joulukuussa noin kova ja pitkä myrsky. En kuitenkaan usko, että siinä on mitään sen harvinaisempaa, mummo."
   Äkkiä mummoni havahtui mietteistään, katsoi minua, ja totesi: "Niin tietenkin, olet varmastikin oikeassa." Hänen katseensa kääntyi jalkoihini, ja seuraavaksi hän huudahtikin jo: "Voi Teresa, eivätkö nuo olekin minun sukkani? Oletko pitänyt niistä?"
 
Keskustelu jatkui lopun vierailun ajan aivan tavallisena, ja kummallinen hetki painui jo pidemmälle mieleni perukoille. Kuitenkin, kun olin jo vetänyt kengät jalkoihini ja takin päälleni, sekä sanonut heipat mummolleni, hän sanoikin vielä nimeni.
  "Niin?" käännyin vielä katsomaan häntä käsi ovenkahvalla valmiina painamaan sen alas.
  "Ole varovainen." hän sanoi.
   Lähetin hänelle vielä pikaisen lentosuukon ja nopean, mutta vilpittömän hymyn ennen kuin avasin oven ja poistuin eteisaulan lämmöstä ulos kylmään ja pimeään. Lähdin tarpomaan eteenpäin, enkä enää nähnyt mummoani, joka jäi katsomaan hiljalleen häviävää selkääni ikkunasta.

Lähtiessäni taittamaan matkaa kotiin, totesin sään olevan vielä entistä karmeampi. Nyt en nähnyt enää edes lumeen uppoavia kenkiäni, hyvä kun katseeni tarkentui käteeni pitäessäni sitä aivan silmieni edessä. Missään ei näkynyt ristinsielua, ainakin oletin näin. En hahmottanut tien varressa olevia taloja, en hahmottanut missä tie kulki, hetken päästä aloin miettimään mahdanko kulkea edes oikeaan suuntaan. Olin lähtenyt vanhainkodilta tietä oikeaan suuntaan, mutta en tiennyt olinko enää edes tiellä.
   Tunsin yllättäen kylmää lunta pohkeeni yläosassa, melkein polvessa. Aloin huolestua toden teolla - tiellä lumikerros oli yltänyt vain nilkkoihini asti. Pimeys oli aivan kuin syventynyt ympärilläni, silmäkulmissani vilahteli tummia varjoja. Aivan kuin puita, mutta eihän tiellä puita kasva. Mieleeni alkoi kuitenkin hiipiä epäilys siitä, että olin jo hyvin kaukana tutulta ja turvalliselta tieltä kotiin. En ollut tietoinen kellosta tai sen kulusta, puhelimeni akku oli kuollut matkalla mummon luokse, mutta nyt tarkemmin ajateltuna matka oli kestänyt jo epätavallisen kauan.
  Päässäni syttyi sekamelska. Kauanko olin kulkenut? Kymmenen minuutia, vai puoli tuntia? Tunnin, kaksi, kolme? Oliko nyt jo yö? Pimeys ympärilläni oli hallitseva, kylmä tunkeutui takin läpi, lämmin huivi oli enää läpimärkä riepu suun edessä. En nähnyt mitään, mutta olin jostain syystä varma, että olin metsässä. Epätoivo iski minuun kuin salama kirkkaalta taivaalta. Missä minä olin, minne olin menossa, mitä kello oli? Kaipasiko joku minua, joko minua etsittiin, vai enkö ollut edes kadonnut?
  Ajatukset muuttuivat puuroksi päässäni, en jaksanut enää kävellä, jalkani pettivät ja kaaduin lumihangelle. Tuntui aivan siltä kuin jo entuudestaan rankka lumipyry olisi koventunut vielä hieman, pimeys olisi muuttunut aivan inasen pimeämmäksi. Tätä jatkui hetken, mutta sitten ympäristö valaistui ja sade hellitti vähän, yhtä nopeasti kuin se oli koventunutkin.
    En kuitenkaan ollut paikalla enää todistamassa tätä, sillä minä olin lentänyt pois. Kadonnut, hävinnyt. Kuin tuhka tuuleen, tai kuin yksittäinen lumihiutale maata peittävään kinokseen.


Ajatuksia? Epäilyjä? Palautetta, parannettavaa, risuja tai ruusuja? Tarinamme jatkukoot ensi sunnuntaina. Ihanaa, rauhallista ensimmäistä adventtia jokaiselle! <3