Muut sivut

perjantai 27. marraskuuta 2015

Se fiilis...

...jonka takia haluan ratsastaa. Viime aikoina meidän treenit, varsinkin hypyt on menneet vähän niin ja näin. Toisin sanoen on tehnyt hetkittäin jo mieli heittää hanskat tiskiin. Ei siis oikeasti. Mutta kuitenkin. :D No, nyt en aio kirjoittaa romaania, kuten viime postauksiin. Arvatkaapa mitä... Nyt saatte vanhan kunnon treeni postauksen!
   Valmennus oli jo viikko sitten torstaina, mutta hällä väliä. Pakko siitä on kirjoittaa, ihan pakko! Meinasin laskeutua selästä jo ennen kun pääsimme kentälle. Nikke jo karsinassa pyöri ympyrää ja steppasi. Selkään pääsin neljännellä yrityksellä, kun sain Niken viimein pysymään tuolin vieressä. Mutta sitten. Hevonen ei halua mennä kentälle. Pohkeista pakitetaan, sanoi Nikke. Näpäytetään raipalla, lopputuloksena se, että hevonen seisoo kahdella jalalla, kuski yrittää pysyä epätoivoisesti selässä. Loppujen lopuksi kentälle päästään, kun Kata tuli raahaamaan Niken sinne. No, jokainen tyylillään. Käynti oli töksähtelevää, samoin ravi. Meinasin jo tulla alas selästä, sanoa, että en ala tällä mitään tekemään. Hyvä että en. 
  Sillä heti, kun siirryttiin esteille, heti kun käänsin ensimmäisille esteelle, koko hevonen muuttui. Se siirsi painoa takaosalle, laukkasi rytmikkäämmin. Halusi hypätä.
   Esteet nousivat yli 80cm. Ensimmäistä kertaa, tiesin, siis tiesin, miten sitä hevosta kuului ratsastaa. Paikst onnistui, ja osasin ratsastaa niille. Ja laukat. Ei kertaakaan vastalaukkaa esteeltä laskeutuessa.  
  
Se on huippu, se hevonen. Nikke siis. Elämäni hevonen. Jota rakastan. Ja tämän fiiliksen takia, haluan ratsastaa, ylä-tai alamäistä huolimatta. Nämä päivät muistuttavat minua, kun mikään ei suju. Sen fiiliksen takia, en halua lopettaa. En luovuttaa. Ja näin ei tule koskaan tapahtumaan, sillä aina on niitä päiviä, jolloin saa sen tietyn fiiliksen päälle. <3

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Tarvitaanko aina syy?

... iloon ja onneen? Tarvitaanko siihen valmennus, että voi hymyillä koko illan ratsastusken jälkeen? Tarvitseeko aina olla syy kirjoittaa blogiin? Entä tarvitaanko hymyyn syy? Tarvitseeko päivän olla mitenkään erikoinen, jotta se voisi olla hyvä? Tiivistettynä yhteen, vahvaan lauseeseen: Tarvitseeko aina olla syy? Mielestäni ei. Ei tarvitse.

 Usein käy niin, että kun hymyilee, tai nauraa, niin kysytään "Mikäs nyt niin hauskaa on?" Ja kun vastaan, "Ei mikään, haluan vain hymyillä.", minua katsotaan kuin hullua. Tähän olen kyllä tottunut. Näin on asia. Pidän hymyilemisestä. Kun sain eilen raudat, luulin, etten enää koskaan voisi hymyillä. Toisin kävi. Kyllä vain. Sillä heti aamulla, kaverini sanoi jotain edes etäisesti huvittavaa, hymyilin jo niin, että metalli vain välkkyi. Se on hassua. Minut saa helposti iloiseksi. Silloin, kun olen surullinen, jo yksi lause hyvältä ystävältä, johon tiedän voivani luottaa, saa päivän paremmaksi. Se, että hän sanoo "Mä oon sun tukena" saa minut paremmalle mielelle. Olen silti pessimistinen ajattelija. Minulla on joskus kaikki huonosti, ja helposti muistan vain ikävät, tai surulliset asiat. Tällöin taritsen ystäviäni. Todella, Tarvitsen, isolla alkukirjaimella. Ja kun tiedän, että niin huonosti kun välillä ovatkin, ystäväni saavat minut hymyilemään. Eikä mielestäni tällöin tarvita suurempaa syytä hymyyn.

Ja kuten jo sanoin, minut on helppo saada hymyilemään. Ja vaikka vannoin itselleni, etten sotke hevosia tähän postaukseen, on pakko antaa tämä esimerkki. Tänään Niken kengityksen jälkeen, minua hymyilytti. Paljon. Ihan vain sen takia, että Nikke sai uudet kengät ja hokit, ja että kengitys meni hyvin, kengittäjäkin kehui Nikkeä vuolaasti. Kyllähän vähempikin minua hymyilyttää. Eikä mielestäni silloin tarvita erityistä syytä siihen hymyyn.
  Kun näin parhaan ystäväni pitkästä aikaa, ja sain viettää viikonlopun hänen kanssaan, hymyilin koko ajan. Minulla oli ollut ikävä häntä, ja oli ihanaa nähdä. Ja vaikkei se jollekin vielä riitä, minulle se on aivan loistava syy hymyillä.
   
Ja vaikka tämä ei ole mikään elämänohjepalsta, haluan jakaa yhden vinkin. Hymyilkää. Oikeasti. Oli siihen syytä, tai ei. Mutta juuri nyt minua hymyilyttää. En tiedä, onko siihen syynä se, että kirjoitan nyt aiheesta, joka merkitsee minulle. Vai hymyilenkö ilman mitään erikoista syytä? Sillä se on minulle aivan riittävä syy leveään, aitoon hymyyn.
 


lauantai 14. marraskuuta 2015

Jaa miks? No koska mä haluan.

Jalkoja särkee, hiki virtaa kypärän alla. Kuuma kesäpäivä ei ole optimaalinen harjoitteluaika. Valmennus on kestänyt jo yli tunnin, ja esteet ovat nousseet jo reilusti yli metrin. Väsyttää. Mutta silti pusketaan eteenpäin, ohjataan hevonen uudelle esteelle. Kyllä sillä vielä hyppyintoa riittää, vaikka hevonenkin on hiestä märkä. Viimein kuuluu huuto kentän laidalta "Kyllä se nyt varmaan riittää, vika oli ihan hyvä. Ala vaan loppuverkkaamaan!" Valmentaja oli viimein tyytyväinen.
  Lopulta, kun taluutan hevoseni ihanan viileään talliin, olen aivan puhki. Hevonen on hiestä märkä, aivan kuten minäkin. Joka paikkaa särkee, ja satula tuntuu aivan liian painavalta, kun nostan sen pois hevoseni selästä. Silti, en voisi olla onnellisempi. Hymy pyrkii väkisinkin kasvoille, enkä malta odottaa ensi kertaa. 
  
Sataa. On pimeää ja märkää. Tarhojen porteilla on polviin asti kuravelliä ja hevoset on haettu sisälle jo neljän aikaan. Silti, en sääli itseäni, kun kiskon tallikamppeita päälleni. Tää on sitä mistä mä pidän, ja mitä mä haluan tehdä, ajattelen iloisesti. Ei pieni sade haittaa, laitetaan sateenpitävä takki päälle itselle ja hevoselle. Marssin ulos sateeseen koulutunnille. 
  Tunnin jälkeen olen läpimärkä. On kylmä, ja ratsastushousut ovat liimautuneet ihoon kiinni. Siltikin hymyilen. Tunti meni hyvin, ja valmentaja kehui ratsukkoa. Ei voi valittaa, tästähän mä pidän. 

Ulkona on parikymmentä astetta pakkasta, ja maa on lumen ja jään peitossa. Mietin, mitähän tänään tekisi. Kenttä on kuin luistinrata, ja maastot ovat liukkaat. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää suuri pelto tallin vieressä. Kun marssin hengitys höyryten, en ajattele, miten ihanaa olisi jäädä peiton alle juomaan kuumaa kaakaota. Aivan yhtä ihanaa on painella pitkin peltoja, niin kovaa, että vedet valuu silmistä. 
  Kun vien hevoseni takaisin talliin, olen yltäpäältä lumessa. Hevoseni innostui, ja pukitti, lopputuloksena se, että minä maistelin lunta. Mutta mikäs siinä, ei sattunut. Ei voinut kuin nauraa, kun hevonen sinkoili ympäri peltoa. Jälleen kerran ajattelen, miten onnekas olen omistaessani tälläisen elämän. Olen kiitollinen siitä. Vaikka tämä on välillä verta, hikeä ja kyyneliä, rakastan sitä. Hevosen omistaminen ei ole ruusuilla tanssimista. Kukaan ei sano niin. Mutta väliäkö tällä. Olen kai vain tottunut ruusun piikkien pistelyyn. 
  Olen melko varma, että monet teistä ovat ajatelleet näin. Ainakin itse kopioin tuon suoraan omasta ajatusmaailmastani. Tuo on minun tapani ajatella. Olen hyvin motivoitunut ratsastaja. Jopa silloin, kun ratsastan yksin, pyrin täydellisyyteen, ja siihen, että itselle ja hevoselle tulee hiki. En tiedä, kuinka kauan tämä innostukseni kestää. Mutta haluan nauttia siitä nyt. Pelkään sitä aikaa, joka ehkä tulee. Sitä, että tallille lähtö olisi pakkopullaa, ja pois haluaisi mahdollisimman nopeasti. No, onneksi näin ei ole vielä. Olisin tänäänkin voinut selvitä tallilta noin kahdessa tunnissa, mutta vietin siellä melkein viisi tuntia.
  Kavereideni, jotka eivät harrasta ratsastusta, on hankala ymmärtää minua. Jouduin tässä kerran lähtemään kesken koulupäivän kengitykseen, ja sain kuulla siitä kauan. Ei, en opettajilta. Vaan luokkakavereiltani. "Se on vain harrastus." "Miksi hevoset ovat niin tärkeitä?" "Ei harrastus saa mennä koulun edelle!" "Eikö sun pitäisi huolehtia omasta koulusta, enemmän kuin harrastuksesta?" Anteeksi nyt vain, mutta hei haloo!? Olen hyvä oppilas, en saanut koko kutosen, enkä nyt seiskan aikana yhtään ysiä huonompaa numeroa kokeesta. Mun keskiarvo oli 9.33! Se ei ketään tapa, jos olen yhden tunnin pois. Ja sen ei varsinkaan pitäisi tappaa luokkalaisiani!
  Mutta he eivät vain ymmärrä. Sillä hetkellä, kun Nikke astui ulos kuljetuskopista, ratsastuksesta tuli enemmän kuin harrastus. Siitä tuli elämäntapa! Eivätkö he ymmärrä sitä, että tämä laji on minulle kaikki kaikessa? Tallille lähtö ei ole koskaan ollut minulle taakka. Satoi, tai paistoi, lähden aina yhtä innoissani tallille! Vaikka taivaalta sataisi pieniä marsuja! :D
  Nautin tallilla olosta, ja haluan olla siellä aina mahdollisimman pitkään. Ja näin asioiden pitääkin olla. Näin haluan asiat pitää.
  
Loppuun vielä blogin sisällöstä. Olette ehkä huomannut, että en enää kirjoita treenipostauksia. Kirjoitan mielipiteistäni. Tähän on yksinkertainen syy: Nyt juuri minusta tuntuu helpolle, luonnolliselle kirjoittaa näin. Ehkä jatkossa toisin, mutta nyt näin. Toinen syy on se, että en saa enää kuvia valkoista. Mutta valmentaudumme silti edelleen aktiivisesti. Mut hei, kohta alkaa joulukalenteri. Siinä on sitten jo ihan oikeaakin asiaa! Kehotan siis tsekkailemaan melko tiuhaan joulukuussa blogia, postaus päivässä! Ja nyt vielä kysyn: Tykkäättekö te lukea näitä uudempia postauksia, vai treenikuulumisia? Kommailkaa! 

 

maanantai 9. marraskuuta 2015

Mikä tekee sut onnelliseksi?


Ystävät, Nikke, ja ne pienet hetket, joista eilen kirjoitin. Kuten eilinen treeni Niken kanssa. Ihan tavallinen koti treeni, ihan superilla hevosella. Eilen päätin vain, että ratsastan kerrankin niin, että oikeasti ratsastan. Hevonen taipuu, on ohjan ja pohkeen välissä, reagoi pieniinkin apuihin, eikä paina kädelle. Niin, että saa hevoselle, ja ratsastajalle oikein hien pintaan. Kaikki nämä toteutuivat. Siis miten voi olla edelleen näin hyvä fiilis?
  Aloin ensin käynnissä avoja ja sulkuja. Kun tämä onnistui hevonen rentona, tein samaa ravissa. Tein ravissa myös siirtymisiä suoraan kevennyksestä, niin että valmistelee hevosen kunnolla, ja tekee kaikki pidätteet vain niin, että tiivistää nyrkkiä. Pyrin siis koko ajan pitämään pidätykset mahdollisimman pieninä. Tein laukasssa töitä n. 3/4  koko ajasta. Tein laukassa avoja ja sulkoja, hevonen toimi kuin unelma. On se vaan niin rakas. 

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Ne pienet hetket...

...joiden takia jaksaa. Jaksaa jatkaa, nostaa pään pystyyn ja kävellä vastatuulessa. Ne pienet hetket, jotka saavat onnelliseksi, jotka saavat hymyilemään. Jotka saavat hetkeksi unohtamaan kaiken muun, jonka haluan unohtaa. Nämä pienet hetket saavat minut jatkamaan, vaikka tekisi mieli heittää hanskat tiskiin, huutaen samalla perkelettä. Toisin sanoet, ne pienet hetket estävät minua luovuttamasta.
  En ole koskaan ollut luovuttaja. Löydän yleensä jokaisesta asiasta ne hyvät puolet. Osaan unohtaa kaikki huonot asiat ja muistaa jokaisen onnistumisen. Niin, yleensä. Sillä nyt minusta tuntuu, etten enää jaksa. Ylipäänsä mitään. Jaksan Nikkeä, hän on ainoa syy miksi jaksan mitään, sinnittelen pinnalla, vaikka joku vetäsi pinnan alle. Mutta en jaksa mitään muuta. Tuntuu, kuin koko maailma olisi kääntynyt vastaan, kuin kaikki olisivat ottaneet elämäntehtäväkseen satuttaa ja väsyttää minua. Kaikki hyvät ystäväni, jotka olen tuntenut monen monta vuotta, ovat nyt kaukana. Henkilöt, jotka saivat minut hymyilemään ja nauramaan, ovat nyt poissa, eikä ole varmaa, näemmekö seuraavan kerran muutaman kuukauden päästä, vaiko muutaman vuoden päästä. En edes muista, milloin joku ihminen olisi saanut minut nauramaan, oikeasti. Olen kehittänyt itselleni uuden persoonan, joka nauraa kovaan ääneen, tuntematta silti iloa. Kuin kehoni eläisi omaa elämäänsä, mutta itse olisin jossakin aivan muualla. Myönnettäkööt, että perjantai-iltana heräsin oikeasti pitkästä aikaa kaverin synttäreillä. Tuntui hyvältä nauraa taas, ihan oikeasti.
  Mutta kuten ehkä joku huomasi, sanoin, että en muista milloin joku ihminen olisi saanut minut iloiseksi, joka olisi vakuuttanut, että toivoa on, eikä kannata luovuttaa. Mutta onneksi on Nikke. Silloinkin kun pakenen tallille muuta maailmaa, itku kurkussa, jo se että näen rakkaan hevoseni, muuttaa päivän paremmaksi. Joka päivä hymyilyttää yhtä paljon se, että kun menen tarhan portille ja huudan Nikkeä, hän nostaa päänsä, hirnahtaa ja kävelee, joskus jopa ravaa portille korvat hörössä, höristen koko matkan. Ensin en halunnut uskoa, että Nikke tunnistaisi minut, olisi iloinen nähdessään minut. Mutta kun kyselin muilta tallilaisilta, tekeekö Nikke heillekin niin, vastaus oli ei. On todella helpottavaa, että joku, olkoonkin sitten eläin, todellakin ilahtuu nähdessään minut.
  Minä rakastan Nikkeä koko sydämmestäni, ja on ihanaa tietää, että Nikkekin välittää minusta. Toisin kuin ihmiset, Nikke ei välitä siitä, minkä näköisenä menen tallille ja mitä minulla on päälläni. Nikelle riittää se, että hän näkee minut ja tietää, että olen tullut, niinkuin jokaisena muunakin päivänä. En tiedä mitä tekisin ilman Nikkeä. Tästä syystä on todella loukkaavaa, että kaverini puhuvat Nikestä epäkunnioittavasti. Vaikka tiedän, että he suurimmaksi osaksi vitsailevat, se satuttaa silti. Se, että he sanovat, että Nikke ei ole tallilla enää huomenna, todella aiheuttaa minulle pelkoa. He eivät ymmärrä, miten paljon Nikke merkitsee minulle, miten tärkeä ja rakas se on. Muille se on vain eläin, minulle se on koko elämä. En halua kuvitella huomista ilman Nikkeä, vaikka tiedän että sekin päivä koittaa. Kun rakas ystäväni ei enää ole täällä. En halua ajatella sitä vielä. Meillä pitäisi olla vielä monta yhteistä vuotta, ellei mitään pahaa tapahdu. Silloinkin, kun Nikke kuskaa minua ympäri kenttää, painaa kädelle, tai ei halua keskittyä hyppyihin, rakastan sitä silti. Aina. Muille Nikke ei ole täydellinen. Se ei ole rakenneruusunen, se ei osaa vaikean A:n koulukuvioita, ei hyppää 150cm rataa. Mutta minulle se on täydellinen. Se riittää. Sen luonne on täysi kymppi. Tiedän, että voin silitellä sen päätä aivan rauhassa, tietäen, että kohta Nikke torkkuu, pää sylissäni. Tiedän että voin halia Nikkeä, voin harjailla sitä monta tuntia, tietäen että se ei kyllästy. Ja se, että Nikke luottaa minuun. Vaikka välillä suutun sille, se luottaa silti, että tulen jokaisena päivänä, silitän sitä ja puhun sille hiljaa. Nikke tietää, että se voi nukahtaa pää sylissäni, ja luottaa siihen, että vartioin sitä. Koska Nikke on minulle kaikki.

  Tästä tuli nyt tälläinen postaus, millä ei ole aihetta. Minun taytyi vain saada kirjoittaa pääni selväksi. Tämän viikon estevalkasta en saanut kuvia, mistä syystä en tee siitä postausta. Joulukalenteri on tulossa hyvää vauhtia, kannattaa joulukuun ajan tsekkailla blogia melko aktiivisesti.