Muut sivut

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Tarvitaanko aina syy?

... iloon ja onneen? Tarvitaanko siihen valmennus, että voi hymyillä koko illan ratsastusken jälkeen? Tarvitseeko aina olla syy kirjoittaa blogiin? Entä tarvitaanko hymyyn syy? Tarvitseeko päivän olla mitenkään erikoinen, jotta se voisi olla hyvä? Tiivistettynä yhteen, vahvaan lauseeseen: Tarvitseeko aina olla syy? Mielestäni ei. Ei tarvitse.

 Usein käy niin, että kun hymyilee, tai nauraa, niin kysytään "Mikäs nyt niin hauskaa on?" Ja kun vastaan, "Ei mikään, haluan vain hymyillä.", minua katsotaan kuin hullua. Tähän olen kyllä tottunut. Näin on asia. Pidän hymyilemisestä. Kun sain eilen raudat, luulin, etten enää koskaan voisi hymyillä. Toisin kävi. Kyllä vain. Sillä heti aamulla, kaverini sanoi jotain edes etäisesti huvittavaa, hymyilin jo niin, että metalli vain välkkyi. Se on hassua. Minut saa helposti iloiseksi. Silloin, kun olen surullinen, jo yksi lause hyvältä ystävältä, johon tiedän voivani luottaa, saa päivän paremmaksi. Se, että hän sanoo "Mä oon sun tukena" saa minut paremmalle mielelle. Olen silti pessimistinen ajattelija. Minulla on joskus kaikki huonosti, ja helposti muistan vain ikävät, tai surulliset asiat. Tällöin taritsen ystäviäni. Todella, Tarvitsen, isolla alkukirjaimella. Ja kun tiedän, että niin huonosti kun välillä ovatkin, ystäväni saavat minut hymyilemään. Eikä mielestäni tällöin tarvita suurempaa syytä hymyyn.

Ja kuten jo sanoin, minut on helppo saada hymyilemään. Ja vaikka vannoin itselleni, etten sotke hevosia tähän postaukseen, on pakko antaa tämä esimerkki. Tänään Niken kengityksen jälkeen, minua hymyilytti. Paljon. Ihan vain sen takia, että Nikke sai uudet kengät ja hokit, ja että kengitys meni hyvin, kengittäjäkin kehui Nikkeä vuolaasti. Kyllähän vähempikin minua hymyilyttää. Eikä mielestäni silloin tarvita erityistä syytä siihen hymyyn.
  Kun näin parhaan ystäväni pitkästä aikaa, ja sain viettää viikonlopun hänen kanssaan, hymyilin koko ajan. Minulla oli ollut ikävä häntä, ja oli ihanaa nähdä. Ja vaikkei se jollekin vielä riitä, minulle se on aivan loistava syy hymyillä.
   
Ja vaikka tämä ei ole mikään elämänohjepalsta, haluan jakaa yhden vinkin. Hymyilkää. Oikeasti. Oli siihen syytä, tai ei. Mutta juuri nyt minua hymyilyttää. En tiedä, onko siihen syynä se, että kirjoitan nyt aiheesta, joka merkitsee minulle. Vai hymyilenkö ilman mitään erikoista syytä? Sillä se on minulle aivan riittävä syy leveään, aitoon hymyyn.
 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti