Muut sivut

tiistai 22. joulukuuta 2015

Luukku 19

Hevoset, joista olen kiitollisia. Joita ilman en olisi tässä, oman hevosen kanssa. Hevoset joita ilman olisin jo luovuttanut, tai en välttämättä tätä lajia olisi edes aloittanut. Suurin osa näistä hevosista on jo poissa, niin sanon nyt heille: "Kiitos". Kiitos, että teitte minusta sen kuka olen. <3
 
 Kohinoor v. Bunswaard "Kohinoor". Tämä sysimusta shetlanninponi on edelleen minulle tärkeä, vaikka en sillä monesti ratsastanut pituuteni vuoksi. Sen jääräpäisyys ja suloisuus vakuutti minut täysin. :D Sillä oli aina hauska ratsastaa, sillä se keksi aina jotain. Kerran leirillä, se ei halunnut irroittaa ollenkaan turpaansa parhaan kaverinsa Latanjan pepusta, vaan käveli aina sinne, minne sekin. Vaikka taluuttajakin yritti kiskoa, ei se suostunut kulkemaan muualla. Tämän muistan parhaiten Kohinoorista. Tämä itsepäinen ponivanhus on edelleen elossa ja asustelee Kivitallilla, kuten monet muutkin näistä hevosista. Aina kun siellä käyn, on Kohinoorille leipää taskussa.

Eminent "Emppu". Rest In Peace.  Muistan, kuinka Emppu tuntui jättiläismäiseltä, kun sen näin. Eihän se ole kuin ehkä 165cm, mutta oli se silloin iso. Empulla menin vain kerran, mutta se oli kuin unta. Sen ratsastuksen voimilla porskutettiin vaikka kuinka pitkälle. Empun satulavyötä ei voinut kiristää ollenkaan maasta, tai paikoiltaan. Aina alkukäyntien aikana. Sen ainoan kerran kun Empulla ehdin menemään leirillä, hyppäsimme. Esteet nostettiin meille paljon kerkeammiksi kuin poneille. Olin silloin vasta ratsastanut vuoden, ja tietty se 50cm pysty tuntui vuoren korkuiselta. Mutta silti, vaikka kuinka pelotti, Emppu kantoi minut yli. Olin rakastunut siihen hevoseen, todella olin. Kun viime vuonna sain kuulla, miten se oli laukannut vihreämmille niityille, itkuhan siinä pääsi. Tietysti ikävöin hevosta, mutta myös sitä, että en saanut enää toiste ratsastaa sillä. En ikinä unohda sinua. Kiitos. <3

Kagor "Kalle" Tällä hevosella ratsastin ehkä kaikista eniten Kivitallilla. Iso musta. Oikeasti, en edes muista monestiko Kallella menin. Menin ensimmäisen esteratani sillä, laukkasin ensimmäistä kertaa sillä... Lista on loputon. Ilokseni voin sanoa, että Kalle on edelleen täällä, toimii Kivitallilla. Kallea ei koskaan voinut laittaa kuntoon oppilas. Aina aikuinen. Karsinassa se oli arvaamaton, puri ja potki. Kerran kun kävelin laitumella, hoisin leiriheppaani, Kalle puri palan pois kädestäni. Vain kun kävelin sen ohi kymmenen metrin päästä. Silti se on tärkeä. Olen hypännyt sillä kaikista eniten Kivitallilta, ja sillä ratsastus... Niin ihana hevonen.

"Kasper" Jossakin kaukana, laukkaat taivaalla, suojelet minua, esteradalla. Sillä polulla, jolle minut ohjasit. Ja nyt suojelet minua. Näin minä uskon. Kasper oli hevonen, jolla hyppäsin ensimmäistä kertaa. Muistan ensimmäisen leirini. Silloin hyppäsin ensimmäistä kertaa, ja se oli pelottavaa. Silti, Kasper kantoi pienen Aadan suurten 35 senttiä korkeiden esteiden yli.
  Kasper oli Kallen tyyppinen. Lempeä, musta jättiläinen. Se oli suuri, mutten koskaan sitä pelännyt. Kun kuulin muutama vuosi sitten sen lopetuksesta, olin aivan maassa. Nyt kun ajattelen, näen paljon Kasperia Nikessä. Molemmat lempeitä jättejä. Molemmilla on ystävällinen katse silmissään. Jälleen, Kiitos. 

"Daisy". Osa teistä on ehkä lukenutkin tästä pienestä pippurisesta shetlanninponista, jota liikutin melkein kaksi vuotta. Aloin liikuttamaan Daisya Julian kanssa kun olin... 9? Tämän ponin kanssa on monet itkut itketty, monesti surusta, harmista, mutta monesti myös on naurettu niin kovasti, että vedet kihosi silmiin. Olen tippunut Daisylta varmaan yli 20 kertaa. Sen kanssa on hypätty satulalla ja ilman, ja maastoiltu yhteensä varmaan satoja kilometrejä. :D



Ja vielä viimeisenä, muttei suinkaan, ollenkaan vähäisimpänä, Nigeria. Nikke. Minun oma, ensimmäinen hevoseni, jota rakastan koko sydämmestäni. Jonka olen vasta puoli vuotta omistanut, mutta jonka takia olen jo monesti itkenyt, monesti nauranut. Ja jokaisella hetkellä rakastan sitä enemmän. <3






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti