Muut sivut

maanantai 15. helmikuuta 2016

Jos menet pois, mitä minulle jää?

Tänään pysähdyin ajatelemaan, että kuinka paljon Nikke minulle oikeasti merkitsee. Päädyin siihen lopputulokseen, että Nikke merkitsee minulle kaikkea.


Tasan viikko sitten, olin tallilla, mietin, mitä eläinlääkäri sanoo. Mietin, mitä teen, jos Nikke ei enää olekaan täällä. Mitä sitten tekisin? Kenen luokse menisin, kun olen yksin? Kelle puhuisin? Koska faktahan on se, että vaikka Nikke ei minulle koskaan vastaa, se kuuntelee. Kun minä puhun, se katselee minua korvat hörössä, tai nukkuu sylissäni. Silti, se kuuntelee.
  Kun ajattelee asiaa tarkemmin, niin Nikke on minulle kaikki. Minulla ei ole muita varsinaisia harrastuksia, ja kaikki kaveritkin asuvat monen kilsan päässä. Nikkw on siis se, mitä minulla on, ja olen tyytyväinen siihen.
  Kun joku muu katsoo Nikkeä, hän tuskin näkee mitään ihmeellistä. Pattipäinen, laiha, eikä mikään rakenneruusunen. Kuinka monen unelmahevonen? No, minun on. Ei sen takia, että Nikke on pattipäinen, laiha, eikä mikään rakenneruusunen. Vaan sen takia, että se on Nikke. Sen takia, että se ilahtuu nähdessään minut. Tekee päiväni paremmaksi. Saa minut hymyilemään, nauramaan. Rakastan Nikkeä koko sydämmestäni, ja olen onnellinen siitä, että olen saanut tämän kultakimpaleen omakseni.



Olen omistanut Niken puolivuotta, mikä on todella vähän. Silti, siihen puoleen vuoteen on mahtunut itkua ja naurua, epäonnistumisia ja onnistumisia, itsensä voittamista ja hevoseen luottamista. Kaikkia noita. Meidän taival ei ole ollut helppo, ja helppo se tuskin tulee olemaan. Mutta sen riskin olen valmis ottamaan.
  Kaverien kanssa vitsaillaan, että hevosten omistus ei ole ruusuilla tanssimista, mutta minä olen kyllä saanut piikikkäimmän ruusun mitä löytyy. Niken kanssa ollaan koettu kaikki leukaviasta koppiongelmaan, ja esteillä kuumumisesta laihuuteen. Kaikesta ollaan selvitty. Joku olisi jo luovuttanut. Ostanut paremman hevosen. Mutta minä en. Niin paljon minä tuota eläintä rakastan, että olen valmis menemään miljoonalle mutkalle, jos se saa Niken voimaan hyvin.


Täytyy silti muistaa, että joskus suurinta rakkautta on päästää irti. Sen olen Nikelle luvannut. Jos jotain tapahtuu, teen kaiken mahdollisen, että Nikke parantuu. Kunhan se ei kärsi. Sillä en voisi elää itseni kanssa, jos pitäisin hevosen väkisin luonani, vaikka toivoa ei olisi. Kun toivoa ei enää ole, täytyy lopettaa taistelu, niin paljon kun se sattuisikin. Tietäen, että ratkaisu on oikea.
  Me emme onneksi ole tähän tilanteeseen päätyneet, ja nyt näyttää tulevaisuus kirkkaammalta. Niken kunto menee parempaan, toivotaan, että näin jatkossakin. Jos asiat menee hyvin, me päästään kisaamaan ja valmentautumaan jälleen kun kevät koittaa.
   Tärkeintä minulle silti on se, että Nikke on kunnossa. Ratsastin tänään ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon, eikä ratsastukseen sisältynyt kuin kävelyä ja kaksi pitkää sivua ravia. Silti ei voinut kuin hymyillä kun tuli alas selästä, ihan vaan sen takia, että Nikke on niin huippu! Se oli ihan innoissaan kun pääsi ravaamaan ja liikkumaan.

Joten nyt, kun asiaa miettii, Nikke todella merkitsee minulle kaikkea. Nikke ei ole minun koko elämä. Hän tekee elämästäni kokonaisen.<3


Olipa kerran tyttö, joka harhaili pimeässä, ilman tarkoitusta. Ilman tietoa, minne oli menossa, tai mistä oli tulossa. Tyttö ei tuntenut aikaa. Ei kylmyyttä, ei kuumuutta. Ei surua, eikä yksinäisyyttä. Eräänä päivänä pimeyden keskeltä paistoi kuitenkin valo, joka kirkastui ja voimistui. Mitä lähemmäs valo tuli, sitä enemmän se selkeni. Sillä oli neljä jalkaa, ja ystävälliset kiltit silmät. Tyttö kosketti kevyesti hevosen turpaa, ja tytön elämän täytti valo. Ja ajan myötä, tyttö sai tuntea jotain moniin vuosiin. Tunteen siitä, että ei ole yksin. <3

1 kommentti:

  1. Hyvä postaus! Mutta lisäkuvat eivät pahentaisi asiaa :)

    VastaaPoista