Muut sivut

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Kuinka pitkään vahvin jaksaa?

Huh huh! Viime päivät (viikot) ovat kyllä olleet taas sellaista tunteiden vuoristorataa, että ei ennen ole osunut omalle kohdalle. Ja nyt en siis tarkoita tätä mitenkään positiivisella tavalla, koska kaikki menee tietenkin aivan penkin alle. Yhtenä hetkenä tekee mieli itkeä, toisena itken. Kolmantena ahdistaa niin paljon, että soitan paniikissa kaverilleni ja pyydän tätä muistuttamaan, miten hengitetään, ja seuraavaksi löydänkin itseni makaamasta omalta lattialtani, nauraen vedet silmissä. Ihan vaan koska ahdistaa niin paljon, kaikki menee päin p*rs*ttä, minulla ei ole enää minkäänlaista otetta elämääni, eikä minulla ole mitään käsitystä siitä, mikä minua vaivaa. Ihan totta. Mikä minua vaivaa?

 Postaus on täytetty omilla suosikki quoteillani.

  Blogissa olen pysynyt tästä hiljaa siitä asti, kun kirjoitin postauksen nimeltä AIKA KULTAA MUISTOT. Omasta mielestäni tästä postauksesta tuli maailman sekavin, purin vain mielestäni kaikki ajatukset sanoiksi. Tämän postauksen suosio yllätti minut täysin - kommenttien määrässä se johtaa kirkkaasti, eniten katsottujen postausten listalla se pitää toista sijaa. Tällä postauksella en pyri päihittämään tuon postauksen tilastoja, ei se ole edes mahdollista. Kuten edelliselläkin kerralla, päässäni vain on tällä hetkellä aivan liikaa ajatuksia, aivan liikaa häiriötekijöitä, aivan liikaa asioita, joista täytyy päästä eroon.
   Kirjoittaminen on aina ollut minulle luontevin tapa purkaa ja selvittää ajatukset, päästä perille siitä, mitä päässä liikkuu. Usein kirjoittaessani jotakin tällaista, vajoan täyteen transsiin, jolloin sormeni vain liikkuvat näppäimistöllä itsestään, kirjoittaen tekstiä jostakin syvältä, syvältä päästäni. Niin syvältä, että vasta lukiessani sanoja myöhemmin, ymmärrän sen, että ne ikinä olivatkaan päässäni. Ymmärrän sen, että juuri ne asiat aiheuttivat minulle pahan olon ja kun lopulta sain asiat julki, oloni helpottui huomattavasti. Juuri sen takia kirjoittaminen on minulle paras apu silloin, kun minun on paha olla, sillä tällöin usein ymmärrän vasta itse, mikä pahan olon on aiheuttanut.


   Sillä ei usein ole väliä, mitä kirjoitan. Kunhan vain... No, kirjoitan. Yritän välttää tällaista asiaryöppyä blogin puolelle viimeiseen asti, uskon ettei kukaan jaksa lukea näitä postauksia loputtomiin. Siispä blogi on viimeinen vaihtoehto kun haluan purkaa ajatukseni. Tätä ennen on monta muuta vaihtoehtoa, niistä ensimmäisenä varmastikin kappaleiden kirjoittaminen. Parhaimmillaan tekstiä vain syntyy ja parhaat kappaleeni kirjoitan juurikin silloin, kun minulla on oikeasti jokin syy, tai motiivi kirjoittaa.
   Nyt minulle on vain kehittynyt valkoisen paperin syndrooma. Minulla olisi vaikka kuinka paljon asiaa, josta voisin kirjoittaa kappaleen, mutta päässä lyö vain tyhjää. Jos vain pääsisin alkuun, tekstiä syntyisi kyllä vaikka kuinka, mutta en pääse! Saatan tuijottaa tyhjää paperia tunnin, mutta jokainen pätkä kappaleesta, joka päässä syntyy, tuntuu tyhmältä ja hylkään sen siltä kädeltä.


   Toinen erittäin hyvä keino päästä tyhjentämään kovalevy on calligrafia, joka tarkoittaa siis erilaisten tekstien ja fonttien "piirtämistä". Jokaisen calligrafiatyöni taustalla on aina jotakin. Esimerkkinä toimikoon teksti "Carpe Diem", eli elä hetkessä. Tämän tekstin taustalla on juurikin se asia, josta viimeksi kirjoitin tunnepurkauksessa, eli se, että en osaa elää tässä hetkessä. Sitten taiteilen siitä jonkin kivan tekstin kivalla fontilla, ja kehystän sen huoneeni seinälle, jotta voin nähdä tämän aina. Vähän niinkuin muistutus! Harmi vain, ei näillä töillä ole paljoa vaikutusta mielialaani, mutta aina voi toivoa. Onhan se aina hyvä syy piirtää!
   Nyt voisin pikkuhiljaa siirtyä tekstin oikeaan aiheeseen. Jotenkin alkaa kyllä jo tuntumaan siltä, ettei tällä tekstillä ole ns. punaista lankaa, mutta menkööt. Minua on siis jo jonkin aikaa ahdistanut ja stressannut kaikki. Ja nyt minusta viimein alkaa tuntumaan siltä, että en enää jaksa. Aloittakaamme ongelmavyyhdin purkaminen siitä. Elämäni on aivan liian kiireistä, en pysty kaikkeen. Tallilla menee joka päivä pidempään, joka päivä tulee enemmän läksyä, kouluhommat venyvät aina vain myöhemmälle, minulla ei ole aikaa tehdä mitään, mistä pidän. Ei aikaa soittaa tai laulaa, ei juosta, tai muuten tehdä mitään liikuntaan liittyvää, ei ole aikaa kirjoittaa blogia, ei piirtää, ei hoitaa koulua. Joka ikinen yö nukkumaanmenoni venyy 10 min myöhempään, kuin edellisenä, joka aamu olen entistä väsyneempi. Ja nyt meillä ei vielä edes ole kokeita, kuvitellaampa sitten, että on! Meillä on tähän mennessä ollut kaksi lyhyttä testiä ja molempiin minulle on jäänyt aikaa lukea n. 10min illalla, jolloin olen lähtenyt seuraavana päivänä kokeeseen vähän sillä mielellä, että "Mitäköhän tästäkin taas tulee...?" Seuraavan päivän aikataulu kummittelee jo päässäni, stressitasot kasvaa, nukkumisongelmat alkavat, tulen entistä väsynemmäksi... En pysty tähän! Olen syöksykierteessä, eikä pakoa pois näy. Nyt vielä kun W muuttaa Mänttään, se tarkoittaa viimeistään sitä, että aikaa ei jää millekkään muulle. Kaikki tallilla sanovat vain, että hevostytöillä ei ole aikaa mihinkään, ja koulunkäynnistä täytyy alkaa vähän sitten vaikka luistamaan... En minä aio tehdä niin harrastukseni vuoksi!


    Tämä tuokin meidät sitten W:n asiaan. Minähän olin jo yhdessä vaiheessa varma, että myyn Wonyn. Se aiheuttaa niin paljon stressiä, rahanmenoa ja huonosti nukuttuja öitä, että en pysty tähän enää. Välissä jo peruin päätökseni, kun W oli aivan huippu ratsastaa heti saikun jälkeen, mutta nyt ei taas onnistu mikään. W kuskaa minua ympäri kenttää jännittyneenä, enkä voi sille mitään, mikään ei auta. Kun ajatteleekin Mänttään muuttoa, valmennuksia, ratsastusta, yms. alkaa vain ahdistaa. Ei sillä että pelkäisin, vaan sillä, että turhaudun, kun mikään, mitä teen ei auta. Minä en tiedä mikä on vikana ja se turhauttaa minua hyvin, hyvin paljon.
    Viimeaikoina minua on myös ilahduttanut todella paljon se, että olen päässyt takaisin rakastamani harrastuksen pariin, kyseessähän on siis juokseminen. En muista olenko blogiin ikinä kertonut, että minulla on ehkä maailman hankalin polvi, eikä kukaan tiedä mikä sitä vaivaa. Minulla on epäilty rasitusvammoja, murtumia, vanhoja vammoja, jotka ovat palanneet kuvioihin... Mikään ei selitä polveni käytöstä. Se saattoi ihan yhtäkkiä aamulla olla niin kipeä, etten päässyt sängystä ylös, sillä en voinut varata painoa jalalle, toisena päivänä pystyin helposti juoksemaan kymmenen kilometriä ilman, että siinä kohtaa sattui. Seuraava aamu olikin sitten asia erikseen, mutta juostessani en ajatellut seuraavan päivän kipua. Ajattelin sitä, miten ihanaa on taas juosta, tuntea miten voima kumpuaa syvältä sisältä, puskee eteenpäin. Juokseminen on minulle todella tärkeää, enkä antanuut polvikipujen viedä sitä minulta.


   Hetki sitten kuitenkin polveni kipeytyi niin paljon, että minun oli yksinkertaisesti pakko lopettaa juokseminen kahdeksi kuukaudeksi. Tämän ajan polvi oli lähestulkoon täysin kivuton ja parin kuukauden loman jälkeen aloin varovaisesti hölkkäämään lyhyitä matkoja, pidentäen matkaa vähän kerrallaan. Ensimmäiset viikot sujuivat hyvin, polvi pysyi kunnossa ja olin jo aivan täpinöissäni siitä, että pääsisin pian kunnolla taas juoksemaan ja kohottamaan yleiskuntoani entiselle tasolle.
   Valitettavasti en sitten päässytkään. Tällä viikolla juoksin ensimmäistä kertaa koko matkan tallille, oikeasti reipasta tahtia. Olin juossut melkein saman matkan jo monesti aiemminkin, jolloin kaikki meni hyvin. Kuitenkin tuon ensimmäisen "rankan juoksupätkän" (eihän se siis mikään rankka ollut, mutta rankempi, kuin edelliset) jälkeisenä aamuna koin taas karvaan pettymyksen. Aamulla heitin jalat lattialle sängyltä ja nousin ylös - paitsi etten noussutkaan. Sillä juuri sillä hetkellä, kun varasin painoa vasemmalle jalalle, polven läpi sävähti niin voimakas, viiltävä kipu, että purin hammasta välttääkseni huudon ja kaaduin takaisin sängylle. Ei tarvinnut olla Sherlock Holmes osatakseen päätellä, että polveni oli kipeytynyt. Taas. Nyt minulla on sitten huomiselle aika varattu lääkärille, odotan tulevaa pelon sekaisin tuntein. Mitä jos saan liikuntakiellon? Sitten en voi juosta. Entä jos minulta kielletään ratsastus? Kuka liikuttaa W:n? Wonylla ei ole vuokraajaa, ei ketään joka sitä voisi päivittäin ratsastaa.


   Lisäksi tuntuu siltä, että elämäntapani ovat huonontuneet reilusti viime aikoina. Stressi on lisääntynyt, mikä taas tarkoittaa sitä, että akne on räjähtänyt naamalleni jälleen kerran. Minulla ei ole minkäänlaista unirytmiä, joka tekee minusta kiukkuisen ja väsyneen. Minulla ei ole ollut aikaa treenata lainkaan koulujen alettua, mikä taas tarkoittaa sitä, että kuntoni on päässyt romahtamaan kunnolla ja ulkonäköpaineet alkavat painaa taas päälle. Olen jatkuvasti vihainen vähän kaikille vähän kaikesta, mielialani heittelevät laidasta laitaan, minulla ei ole enää otetta elämääni! Blogikin aiheuttaa minulle todella paljon päänvaivaa, sillä kommenttien tulo ja katselukerrat ovat kuihtuneet olemattomiin parin viime postauksen aikana, ja minulla kummittelee jatkuvasti päässä ajatus siitä, että blogin taso laskee, kuin lehmän häntä, eikä ole mitään, mitä voisin sille tehdä. Minulla ei ole postausideoita, ei kuvia, ei mitään materiaalia jaettavaksi, joten ei ihmekään, jos loppuu mielenkiinto lukea!
    Näiden "selitettävien" syiden lisäksi on sitten vielä muutakin. En tiedä miten päin se menee, aiheuttaako väsymykseni tämän tunteen, vai aiheuttaako tämä tunne ahdistusta ja sitä kautta väsymystä. Mutta minulla on jatkuvasti se tunne, että minut korvataan. Ihan kaikissa asiayhteyksissä, pelkään koko ajan, että minun tilalleni tulee joku parempi ja minä jään yksin. Ennen minulla ei ole ollut tällaista tunnetta, vaan olen aina antanut muiden olla sitä mieltä mitä on, minä pärjään yksinkin. Paitsi että viime aikoina en ole enää parjännyt. Olen huomannut, että minulle on muodostunut elämääni muutama todella tärkeä ihminen, joita ilman en jaksaisi tätä kaikkea. Sitä kautta on kuitenkin myös tullut pelko siitä, että mitä jos eräänä aivan tavallisena päivänä nämä muutamat ihmiset ilmoittavat minulle, että löysivät paremman ihmisen elämäänsä, jonkun joka hoitaa minun asiani, mutta paremmin. Minulla on tämä hylätyksi tulemisen tunne jatkuvasti, enkä edes tiedä, mistä se kumpuaa. Se vain on. Eikä minulla ole mitään tietoa, mitä minun pitäisi tehdä sille. Minulla ei ole mitään tietoa, mitä teen nyt, miten jatkan, miten jaksan. Kaikki sanovat minulle, että olen vahva ja kestän kyllä. Mutta kuinka pitkään vahvinkaan kestää? Kuinka vahva se vahva on? Kuinka pitkään vahvan täytyy jaksaa väkisin, vain sen takia, että muut sanovat hänen olevan vahva?
    Nyt minun on aika taas heräillä tästä kirjoitustranssistani. Tulipa taas postaus, sekava kuin mikäkin. Paljon asioita jäi sanomatta, kuten viimeksikin, mutta sain osan ajatuksista päästäni pois, se on alku. Minulla ei tosiaan ole mitään tietoa siitä, miten jatkan, mutta se ei voi olla näin. Jonkun asian on muututtava ja pian.
   Olen pahoillani, että teidän täytyi taas lukea yksi näitä sekavia, ajatustenpurkupostauksia, mutta näiden kirjoittaminen auttaa minua, samoin se, jos kuulen jonkun muun kärsineen samoista tunteista, mutta selvinneen niistä. Myönnettäkööt, nuo kannustavat quotet ovat ehkä pienessä ristiriidassa postauksen kanssa, mutta toisaalta ne sopivat asiaan, puskevat eteenpäin. Plus sitten tietenkin se, että niitä on kiva lukea! Nyt minun täytyy enää pohtia, miten saan näitä stressilukemia laskettua, siihen asti minun täytyy vain jaksaa. En tiedä, mitä lähden muuttamaan ensimmäisenä, mutta ennen kuin saan päätöksen tehtyä, elän alla olevan, viimeisen quoten mukaan:




4 kommenttia:

  1. Voi, mää luen näitä postauksia niin mielelläni! Aivan sama mulle, onko tää kuin sekava tahansa, mää tykkään näitä lukee oikeesti! Ei sua kukaan korvaa. Sulla on ne tehtävät tässä maailmassa mitä sulle on annettu ja ne on sun, joten ei kukaan muu niitä tuu sun tilalle tekemään. Ja mää oln sun tukena😊❤ Välillä niin hyvitun tosta sun tyylistä maata lattialla ja nauraa, kiva et ees kykenet nauramaan😂 Toivotaan siis kaikkee hyvää huomiselta lääkärikäynniltä! Tsempit😊

    VastaaPoista
  2. Ymmmärrän tuon hylätyksi tulemisen tunteen täysin! Vaikuttaa välillä, eli aika usein, että muutamat kavereistani ovat hylänneet minut. Toisinaan taas tuntuu, että ollaa parhaimpia ystäviä. Nyt aika usein koulussa mietin, ketkä oikeasti jaksavat ja haluavat olla ystäviäni. Varsinkin yhden hyvän ystäväni kohdalla joa tuli tänä syksynä kouluuni missä opiskelen. En tiedä johtuuko tämä "pelko" taustoistani vai mistä, mutta on aika kurja juttu..
    Ja voit tulla vaikka fb:ssä juttelemaan jos haluat :) Kuuntelen ja voin auttaa jos pystyn

    VastaaPoista