Muut sivut

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Taivas palaa

1.

   Heräsin säpsähtäen pihalta kuuluviin ääniin. Nousin ylös, pujotin käteni harmaan takkini hihoista, polkaisin lämpimät talvikenkäni jalkoihini, ja juoksin ovelle. Pihalla minua oli vastassa täysi sekasorto.
   Ihmiset juoksivat täysin hallitsemattomina talojen keskellä. Koko kylä oli kaaoksen vallassa. Pienet lapset itkivät, aikuiset huusivat toisilleen, yrittivät pitää perheensä kasassa täyden hulluuden partaalla. Siellä sun täällä näkyi hämmentyneitä lapsia, aikuisiakin, jotka olivat selkeästi erkaantuneet perheistään, tai ystävistään.
 
 2.

    Astuin alas pieneltä kuistiltani ja kävelin pienen kylämme  suurimmalle aukiolle, jota reunustivat pienet hirsimökit. Katselin ympärilleni yrittäen nähdä jotakin ... Jotakin. Jotakin järkevää, ihmistä joka ei olisi aivan yhtä sekaisin kuin muut. Tai vaikkapa jotakin kulkuneuvoa, jolla pääsisin kätevästi ja nopeasti kulkemaan matkan kylämme suurimmalle talolle. Äh, toiveajattelua. Pyöriä kaupungissamme näkyi vain silloin, kun joku muukalainen oli ohikulkumatkalla, autoja emme olleet nähneet vuosiin. Kärryjä tai vaunujakaan ei näkynyt missään, ei kylläkään sillä että niistä olisi mitään hyötyä minulle nyt ollut. Lähdin juuri itsepäisesti puskemaan ihmisten virtaa vasten, kun taivaalta välähti kirkkaampi valo, kuin mitä kukaan oli ikinä nähnyt.
   Kaikki pysähtyivät, tuntui kuin aika olisi lakannut olemasta muutamaksi hetkeksi. Kukaan ei liikkunut, kukaan ei sanonut sanaakaan, olin melko varma, että suurin osa ihmisistä pidätti jopa hengitystään. Silloin se kuului. Suuret kellot kylän johtajan talon katolla soivat kumeasti, ensimmäistä kertaa satoihin ja taas satoihin vuosiin. Minä tiesin, aivan kuten kaikki muutkin, mitä se tarkoitti. Nyt se oli alkanut. Kukaan ei ehtinyt tekemään mitään, ennen kuin taivas repesi. 

 3.

   Jos olin kutsunut aiempaa mellakkaa hulluudeksi, en tiennyt mistä puhuin. Se ei ollut mitään verrattuna siihen, mitä tapahtui nyt. Ensimmäiset tulipallot lensivät taivaalta samalla kun se, joka vielä hetki sitten oli kirkas tähtitaivas, peittyi uhkaavilla pilvillä. Ihmiset menettivät viimeisenkin järjen äänen päässään, unohtivat perheensä ja ystävänsä, keskittyivät vain juoksemiseen ja pakoyrityksiinsä. 
   Oli vähällä, että en lähtenyt heidän mukaansa. Olisin halunnut. Olettaen, että olisin selvinnyt hengissä, olisin jatkanut matkaa selvinneiden kanssa, olisin etsinyt meille uuden asuinpaikan. Olisin auttanut uuden kylän rakentamisessa, olisin tehnyt töitä. Olisin rakastunut, mennyt naimisiin ja saanut pari lasta. Ja jos en olisi selvinnyt... No, olen melko varma, että sekin kohtalo olisi ollut parempi, kuin se joka minulle on kirjoitettu.

 4.

    Sen sijaan, että olisin lähtenyt juoksemaan ihmisten mukana kohti kylän porttia, käännyin ympäri ja lähdin kohti taloa, jonka katolla edelleen soivat kellot. Tämä oli helpommin sanottu kun tehty, sillä minua vastaan puski satoja ihmisiä. Pujottelin ihmismassan joukossa eteenpäin, hitaasti, mutta edeten. Mitä nopeammin pääsisin talolle, sitä nopeammin tämä olisi muilta ohi. Niin minä toivoin.
    Minulle oli annettu tarkat ohjeet. Kun kellot soivat, taivaalta sataa tulta ja loppu koittaa, minun täytyy mennä kylän suurimman talon katolle, kellojen luokse. Sieltä he tulevat hakemaan minut. Olin jo ehtinyt toivoa, että tätä ei koskaan tapahtuisi. Että olisi tapahtunut virhe ja tähtiä olisi luettu väärin. Ei olisi ollut ensimmäinen kerta, kun niin käy. Kuitenkaan tähtien tulkitsemisessa ei tällä kertaa ollut mitään ongelmia. Mikäs siinä, silloin kun puhutaan säästä, tai vaikkapa ensi vuoden sadosta, voidaan tehdä vaikka mitä niin kutsuttuja "virhelaskelmia". Mutta totta kai kun puheeksi tulee maailmanloppu. Silloinhan kilttien professori-setien on oikein hyvä aika osua kerrankin oikeaan 
 
 5.

   Kun saavuin talolle, osa kylästä oli jo ilmiliekeissä. Joitakin ihmisiä juoksenteli vielä talojen ja liekkien seassa, mutta suurin osa oli jo päässyt pois. Tai kuollut. Kieltäydyin ajattelemasta jälkimmäistä vaihtoehtoa. Se ei ollut minun vikani, minä en tappanut näitä ihmisiä.  
  Ajattelin perhettäni samalla kun kiipesin puisia tikkaita ylös katolle. Mietin, olivatko he päässeet pakoon, minne he olivat matkalla. Isäni pitäisi jatkossakin huolen perheestäni, äitini varmasti miettisi minua. Ja siskoni. Minun pieni siskoni. En edes halua ajatella, mitä hän tekisi. Tästä lähin, hän olisi yksin.
 
 6.

   Saavuin talon katolle. Lähdin tasapainoilemaan harjakaton huipulla kohti tasannetta, jonka päällä oli pieni katos ja jossa kello sijaitsi. Kello oli lopettanut soimisen, sen soittaja oli luultavasti lähtenyt pakoon. Pääsin tasanteelle ja mietin mitä minun nyt pitäisi tehdä. Päätin vain odottaa ja katsoa, mitä tapahtuu. Siinä seisoessani loin vielä viimeisen katseeni alas entiseen kotiini. Osa taloista oli palanut jo maan tasalle, osaa liekit nuolivat vielä ahnaasti. Talo, jonka katolla seisoin, ei ollut vielä tulessa, mutta toisessa päädyssä liekit alkoivat kohoamaan uhkaavasti. Maassa lojui hajanaisesti ruumiita. Kasvoja ja kehoja, jotka olivat palaneet tunnistamattomiksi. Elämiä, jotka olivat päättyneet.
   Kuulin kaukaa äänen. Se voimistui pikku hiljaa ja pian tunnistin äänen aiheuttajaksi jonkin lentävän aluksen, jollaista en ollut koskaan ennen nähnyt. Tiesin heti, että se oli täällä minua varten. Nostin pääni pystyyn ja jäin odottamaan.
   Joillekin tämä yö oli loppu. Joidenkin tarinat päättyivät, toisilla jo ennen kun ne olivat ehtineet alkaakaan. Monelle tämä taas oli käänne tarinassa. Odottamaton, epätoivottu käänne, josta silti selvitään. Mutta minulle. Minulle tämä ei ollut loppu, eikä sen puoleen tarinan käännekään. Tämä ei ollut odottamatonta, ei toivottua. Ja minä uskon, että tästä minä en selviä. Minulle tämä oli alku. Ja tämän alun jälkeen mikään ei ole enää omissa käsissäni.
 
 7.

Huh, tulipahan taas kirjoitettua! En ole edes varma mitä tuo oli, kunhan vain kirjoitin. En tiedä oliko novelli sci-fi:ä, fantasiaa, sijoittuiko se menneisyyteen, tulevaan, vaiko nykyhetkeen, en edes tiedä oliko tarinan päähenkilö nuori vai vanha, tyttö vai poika, minkä näköinen hän oli. Enkä minä tiedä miten tarinani loppuu.
  Totta kai minulla on oma näkemykseni, minun versio tarinasta. Jokainen saakoot muodostaa omansa. Itse rakastan tarinoissa sitä, että saan luoda oman lopun, oman henkilön ja oman tulkinnan. Tämän takia en avaa omaani teille, vaan annan teidän tehdä minun tarinasta omanne.
    Minusta olisi kiva kuulla omia tulkintojanne lyhennettynä kommenteissa, kertokaa myös mielipidettä tarinasta. Voin myöntää, että itse kirjottaessani upposin niin syvälle, että tuntui todelliselta "palautukselta maan pinnalle" tämä loppu jota kirjoitan nyt. Niin, kertokaa myös löytyikö kuvista omaa suosikkia! Olisi myös kiva kuulla, pitäisikö minun julkaista novellejani useammin täällä.

4 kommenttia:

  1. Vau, mikä novelli! Tosi upeasti kirjoitettu! 3 ja 4 kuvat olivat suosikkini :)

    VastaaPoista
  2. 3&1 ❤ Ihan upeita kuvia mahtavaa tekstiä, tää oli niin hienoa..!

    VastaaPoista
  3. Sinulla on kyllä kirjoittamisen lahja✍ Kaikki kuvat on upeita, mutta jos valita täytyy.. nro 1.

    VastaaPoista