Muut sivut

perjantai 23. joulukuuta 2016

Luukku 23 - Aattoyön matka


Niin se aika on kulunut, että huomenna koittaa aattoaamu! En yhtään tajua, että aika on mennyt näin nopeasti, mutta huomenna on jokatapauksessa jouluaatto! Onko teillä jo odottavat fiilikset? ;)
  Tämän luukun takaa löytyy tämän kalenterin toinen ja myös viimeinen novelli! Kirjoittaisin näitä mieluusti enemmänkin, mutta pitkän novellin kirjoittaminen vie valtavasti aikaa, jota minulla ei valitettavasti ole. Saatte nyt siis tyytyä kahteen novelliin, mutta lupaan yrittää korvata tämän laadulla! Kiitän teitä suuresti palautteesta, jota annoitte itsenäisyyspäivän novellista, kommentit piristivät päivääni valtavasti ja motivoivat kirjoittamaan lisää! Kiitos, kiitos aivan suunnattomasti! Jatkakaa samaan malliin, niin minäkin yritän. <3

Hiivin hipihiljaa hangella. Sileälle valkoiselle matolle jäi vain pienten töppösten jäljet, jotka nekin pian pettyisivät, kun tuuli puhaltaisi puuterimaista lunta maata pitkin. Hyvä niin, tällöin kukaan ei saisi vihiä siitä, että kuutamon alla on hiippaillut pienen pieni olento töissään, kun muut olivat nukkumassa. Tai vaikka joku aivan vahingossa näkisikin lumeen painautuneet jäljet, se toisi vain pienen lisämausteen koko touhuun - kuka tietää, kenties seuraavana aamuna pieni tyttö juoksisi kotiin väittäen kivenkovaan nähneensä jotakin niin hullunkurista, kuin tontun jäljet lumihangella! Jo pelkkä ajatuskin oli tietenkin vallan hupsu, "Tonttuja, mitä vielä!", hykertelin hiljaa itsekseni, kun hankasin punaisia huopatumppujani yhteen. 

Saavuin metsän siimeksestä pellon laitaan ja lähdin taittamaan matkaa aavan alueen yli. Hohtava, lähes täysi kuu valaisi näkymää kauniisti, sai valkoiset nietokset kimaltelemaan kirkkaammin, kuin yksikään timantti. Metsä piti omaa, rauhoittavaa ääntään, johon yhtyi pöllön huhuilu, tuulen humina, eläinten pienen jalkojen tepsutus, sekä kulkusen hento kilinä, joka kuului säännöllisesti kun se hakkasi selkääni. Jossakin kohtaa matkaa ystävällinen peltohiiri liittyi seuraani ja taittoi hetken matkaa kanssani. Jänis loikki vähän matkaa edellämme, olen myös melko varma siitä, että näin peuran katselevan näkyä uteliaana puiden siimeksestä, kunnes se katosi jälleen - liekö mennyt takaisin ystäviensä luokse. Hetkeä ennen kun saavuin pellon reunalle, peltohiiri heitti minulle iloisesti hyvästit ja jatkoi matkaansa toiseen suuntaan. Minä puolestaan kävelin hetken seipäsaidan viertä, kunnes pääsin tielle ja matkantekoni helpottui huomattavasti. Minun tarvitsi enää kääntyä mutkan takaa, kunnes näin pienen maalaiskylän valot ikkunoiden läpi.

Talot näyttivät kotoisilta, juuri sellaisilta jonne haluaisi palata pitkän kylmän illan jälkeen. Lähes kaikkien talojen ikkunoissa paloivat kynttilät, jotka loistivat lämmintä valoaan ikkunan läpi, sulattaen huurteen lasista pieneltä alueelta. Joidenkin talojen ikkunoista näkyivät taas sisälle tuodut joulukuuset, joita koristivat oljista taidokkaasti tehdyt koristeet ja punokset. Näkyipä yhdessä talossa jopa kuusi, jonka kynttilät oli sytytetty jo päivää etuajassa, kun mökin isäntäväki istui vielä olohuoneessa. Hiippailin aivan hiljaa talon ikkunan alle, ja nousin aivan varpasilleni. Onnituin kuin onnistuinkin saamaan kiinni ikkunan karmista ja kampeamaan itseni ylös, jotta näkisin kunnolla taloon sisälle. Takkatuli paloi vielä liekillä, oranssit lieskat nuolivat ahnaasti puuta, joka oli jo korventunut mustaksi. Tuli loi lämpöään ja valoaan koko tupaan, sai minulle jostakin kumman syystä kaihoisan olon, kuin olisin halunnut palata takaisin kotiin muiden luokse. 

Kotonahan minun olisi pitänyt tietenkin olla. Muut ihmettelivät, miksi lähdin pois juuri nyt, kun kiireisin aika oli päällä! Minun olisi pitänyt istua pirtissä suuren pöydän ääressä, söisin luultavasti lämmintä riisipuuroa kiisselin kanssa samalla, kun joisin lämmintä mehua. Mutta toisaalta, ystävilläni oli pajassa vielä kädet täynnä töitä, puuroaika lykkääntyisi vielä ainakin kolmella tunnilla. Ehtisin helposti siihen mennessä kotiin, sitten minäkin istuisin lämpimän takkatulen ääressä, valmistautuisin huomiseen.

Havahduin äkkiä aatteistani, kun näin raskaan oven avautuvan pirttiin. Ovi aukesi huoneesta, jossa lapset nukkuivat, joten kaivoin vaistonvaraisesti muistikirjani takkini taskusta valmiiksi ja pinnistin kuuloni äärimmilleen. Lasten ei pitänyt olla enää tähän aikaan hereillä ja olin valmiina kirjaamaan muistiin vihkooni tämän pienen pojan öiset retket, mutta sitten kuulin, miten hän kertoi vanhemmilleen itkuisella, väsyneellä äänellä nähneensä pahaa unta. Käteni jähmettyi paikoilleen, laskin kynän alas ja laitoin vihkon takaisin taskuuni. Eihän lapsi mitään unilleen voinut, sitäpaitsi nyt oli jo melkein jouluaatto. Jos oikein muistin, pukki oli tehnyt lahjat valmiiksi jo pienelle pojalle, olisi sääli jos suunnitelmaa joutuisi vielä muuttamaan. Hyppäsin hiljaa alas ikkunalta ja hipsin lastenhuoneen ikkunalle pojan perässä. Ponnistin jälleen ikkunalle ja näin, miten poika kömpi takaisin sänkyyn paksun viltin alle, sisaruksiensa viereen. Lapset näyttivät levollisilta, varmastikin odottivat huomista. Hymy nousi kasvoilleni, kun katsoin näkymää. Muistin, että kotona minua odottaisi samanlainen näky, kun vain jaksaisin palata sinne takaisin.

Yhtäkkiä huomasin, miten valo sammui tuvasta ja ymmärsin, miten paljon aikaa oli jo kulunut. Hypähdin alas ikkunalaudalta ja lähdin kipittämään pienillä jaloillani takaisin tielle ja siitä pellon laitaan. Puolessavälissä matkaa huomasin, että lumisade oli tauonnut, mikä taas tarkoitti sitä, että seuraavana päivänä painaumat tossuistani näkyisivät ikkunalaudoilla ja hangessa. Olin jo kääntymässä peittämään jälkiäni, mutta muutin mieleni. Ehkä jäljet nostaisivat lasten joulutunnelmaa entisestään, sitäpaitsi jäljet hävisivät tiellä. Kukaan ei seuraisi minua. Kukaan ei saisi tietää, kuinka vilistin pellon laitaa metsän vieressä, samalla kun minulle ennestään tuttu metsähiiri tervehti minua puiden juurelta. Olisin mielelläni jäänyt vaihtamaan kuulumisia, mutta minulla oli liian kova kiire. Sillä kun olin katsellut perheen elämää ikkunasta, olin tuntenut jotakin, mitä en ollut tuntenut pitkiin aikoihin. Ikävää. Halua palata kotiin. Todella pitkään olin kulkenut omia teitäni. Ollut kotona, olematta kotonani. Muiden ympäröimä, mutta yksin. Ja nyt halusin kotiin. 

Juuri ennen kun ryntäsin metsän siimekseen, jokin sai minut pysähtymään. Vilkaisin ylös, ja näky salpasi henkeni. Taivaalla näkyi suunnaton värien loisto, pitkien nauhojen kiemurteleva tanssi. Koko taivas yhtyi tanssiin, kun pilvettömällä taivaalla tähtien kanssa revontulet esittelivät taitojaan. Pakkanen kiristyi, aika pysähtyi ympärilläni. Hengitys jäi huuruna ilmaan, värien loisto hidastui. Tähdet erottuivat taivaasta kirkkaammin, kuin pitkiin aikoihin, taivas leiskui sadoissa eri väreissä, tuhansissa eri sävyissä. Ennen kuin huomasinkaan, aika kulki taas normaalisti, mutten voinut laskea katsettani taivaasta. Villit ja vapaat tulet korkeuksissa, soihdut, joita kukaan ei voinut sammuttaa. Siellä tanssi ikuinen liekki, jonka mahtia eivät muut voineet uhmata. Tämän valon voimalla pingoin läpi metsien, peltojen, ja lumipeitteisten niittyjen. Tummat havupuut valkoisen peitteen alla vilisivät ohitseni, eläimet katsoivat hämmästyneenä perääni. Ja viimein näin kotini, joka tuntui enemmän kodilta, kuin pitkiin aikoihin. Lämmin valo ikkunoissa houkutteli astumaan sisään, hiljaisena ulos kuuluvat äänet viestittivät minulle, että muut olivat pian käymässä syömään. Kymmenet pajat ja piharakennukset olivat jo pimeitä, lukuunottamatta muutamaa ikkunaa, joista loistava valo kertoi myöhäisestä työntekijästä. Huokaisin syvään, keräsin rohkeuteni ja astelin sisälle suuren päärakennuksen ovista. Aulassa katselin ympärilleni ja ripustin punaisen karvareunustetun lakkini, huopatöppöseni ja tumppuni, sekä harmaan huopaviittani naulakkoon, joka oli ollut tyhjänä jo pitkään. Ja kun astelin lämpimään tupaan, jonka sisällä oli pitkä, tumma, puinen pöytä, tunsin ensimmäistä kertaa aikoihin tulleeni kotiin.

Tiedän, mitä ajattelet. Tuskinpa pidät minua minkäänsortin menninkäisenä, maahisena, saatikaan tavallisena tallaajana, tavallisesta kylästä. Pidät minua joulupukin apulaisena, ehkä jopa tonttuna. Suosittelen pitämään tämän päätelmän itselläsi, sillä, kuten jo sanoin, on pelkkä ajatuskin vallan hupsu. "Tonttuja, kaikkea sitä...", hykertelen itsekseni, kun istun punaiden hiippalakkien reunustaman pöydän ääreen.




Toivotan kaikille oikein rauhallista joulua, sillä... Eihän jouluun ole enää kuin yksi yö.



 

11 kommenttia:

  1. Olipa taas mukaansa tempaavaa luettavaa😊 Sinulla on kyllä kirjoittamisen lahja! Hyvää joulua🎄T. Liisa-mummu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! Hyvää joulua myös teille, tapaninpäivänä nähdään!

      Poista
  2. Mahtava juttu. Tästä tuli hieno lapsuuden joulutunnelma..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! Ihanaa, jos olen onnistunut vangitsemaan oikeasti joulufiilistä!

      Poista
  3. Olenko ainut, joka ei ymmärtänyt, kuka tarinan kertoja on? :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tonttu... Mietinkin, tuleeko liian epäselvä, mutta uhmasin sitten omaa järkeä! :D

      Poista
  4. Todella hienosti jälleen kirjoitettu! :) Olet todella luova ja lahjakas :) Tekstiin todella uppoutuu, oivaltavaa sanojen käyttöä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, suunnattomat kiitokset! On todella ihanaa saada positiivista palautetta kirjoituksista. <3

      Poista
    2. Voisit näitä novelleja kirjoitella jatkossakin blogiin, vaikka kerran kuussa! :) Näitä on ihan todella kiva lukea, joten olisi mukava lukea ihan arkenakin välillä täältä blogistasi, aina kun on jokin inspis mistä kirjoitella! :)

      Poista