Muut sivut

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Luukku 4 - Mistä se kaikki lähti?

Monesti tulee ainakin itse mietittyä, että mistä se innostus tähän lajiin silloin joskus muinoin lähti, sekä sitten kuinka pääsyttiin tähän nykyiseen tilanteeseen. Tähän luukkuun avaan nyt parhaani mukaan ratsastushistoriani alusta asti, saa nähdä muistanko itsekään kaikkea! Käytän varmasti blogin vanhoja postauksia ja kuvia apuna muistinvirkistyksenä!
   Kaikki tämä saa alkunsa jo monien, monien vuosien takaa, kun olin aivan pieni. Olen pitänyt hevosista ihan pienestä tytöstä asti, eikä kukaan oikeastaan tiedä mistä tämä minun innostukseni silloin lähti. Kukaan muu suvussani ei ratsastanut, eikä oikeastaan muutenkaan halunnut olla hevosten kanssa mitenkään tekemisissä. Minä kuitenkin jankkasin, kinusin ja halusin ratsastaa, mahdollisuutta ei vain tullut. En oikeastaan edes muista, oliko syynä raha, aika, vai vain yksinkertaisesti se, että minusta ei haluttu hevostyttöä. Jokatapauksessa lupaa ratsastaa ei herunut moniin vuosiin, joten tyydyin siihen, että juttelin parhaan ystäväni kanssa hevosista, kävin katsomassa hänen tunteja ja selailin kirjoista hevosten kuvia, haaveillen siitä, kuinka hyppäisin esteitä valkoisella pienellä ponilla (kyllä, unelmahevoseni oli silloin vitivalkoinen camarguenhevonen, en silloin tiennyt edes että niitä ei käytetä kunnolla estekäytössä).
   Vuoden 2009 talvena vanhempani kuitenkin erosivat ja isäni uuden suhteen myötä pääsin ratsastamaan. Aloitin vuoden 2010 keväänä yksityistunnit Kivitallilla Sastamalassa, jotta pääsisin kesällä 2010 kesäleirille Kivitallille. Olen nyt siis ratsastanut suunnilleen seitsemän vuotta. Kesän 2010 kesäleirillä pääsin mm. hyppäämään ensimmäistä kertaa, tämä tapahtui hevosella Kasper. Ja kun ylitin ravilla sen 40cm korkean ristikon, minä päätin, että minusta tulee esteratsastaja.

 Pikku-Aada ja Kasper vuonna 2010.

Kivitallilla ratsastin vielä vuoden 2011. Tuona kesänä olin myös Julian kanssa leirillä Kivitallilla, jolloin pääsin hyppäämään taas enemmän. Vuoden 2011 jälkeen Kivitallilla käyminen jäi, sillä isäni muutti pois Sastamalasta.

Viimeisellä Kivitallin leirillä vuonna 2011. 

Vuonna 2012 aloin muistaakseni ratsastamaan Daisya. Ne, jotka ovat lukeneet blogia ihan alusta asti muistavat varmasti Daisyn, joka oli blogin päätähti blogin alkuaikoina. Ratsastin Daisya siis Julian kanssa useamman kerran viikossa yksityisellä tallilla. Daisy oli pieni ja pippurinen shetlanninponi, jolta olen tippunut lukemattomia kertoja. Daisylla maastoilimme yhdessä, painelimme metsäteillä niin kovaa kun ponin jaloista lähti ja hypimme höntsäily hyppyjä tallin pihatiellä.
    Daisy oli juuri niitä hevosia, jotka menivät minne menivät ja tekivät mitä halusivat. Ei meillä pienillä tytöillä ollut kovin paljoa sanavaltaa selässä, kun Daisy päätti tehdä jotakin. Oli siis aina tosi iso juttu, kun pääsimme esim. laukkaamalla n. 40cm pystystä yli ensimmäisellä yrityksellä, ilman että mentiin ohi, tai että Daisy kääntyi johonkin ihan ihme suuntaan ennen, tai jälkeen esteen. Voi niitä hyviä, vanhoja aikoja!

 Daisy vuonna nakki ja peruna.

Vuonna 2014 Julia sai sitten oman hevosen, jolla minäkin pääsin ratsastamaan aina välillä. Hetken aikaa Daisy ja Adi olivat samalla tallilla, mutta sitten Adi vaihtoi tallia ja minun talleilut vähenivät. Lopetin silloin vuoden 2014 jouluna Daisyn ratsastamisen, ja hetkeksi tuli pientä taukoa hommaan. Adilla pääsin ratsastelemaan aina silloin tällöin, mutta tuolloin joulun aikoihin en käynyt siellä oikeastaan lainkaan. Vuoden 2014 lopussa kävin myös ratsastamassa Lassilla ensimmäisen kerran.
    Vuoden 2014 jouluna sain joululahjaksi ratsastustunnit Inkilän ratsutilalle, jossa ratsastin tuon kevään. Inkilässä olin HeB-tasoisessa ryhmässä, jossa myös hypittiin välillä. Tuona keväänä ratsastin myös Adilla pariin kertaan. 

Kevät 2015 Adilla.


Keväällä 2015 Inkilässä.

 Vuoden 2015 toukokuussa kävin koeratsastamassa Lassin toiseen kertaan ja päädyin sairaalaan. Ratsastin Lassilla touko-kesäkuussa pariin kertaan, mutta kun Lassin osto kariutui kesäkuussa, alkoi oman hevosen etsintä todenteolla. Päätös oman hevosen ostosta tehtiin vuoden 2014 lopussa, mutta homma pyörähti todenteolla käyntiin silloin vuonna 2015. 

Lassi keväällä 2015
 
 Isäni hevosella kesällä 2015.

Kävin koeratsastamassa neljää hevosta, jotka eivät sopineet minulle sitten yhtään. Sitten löytyi Carmen. Carmen oli siis silloin 14 vuotta vanha puoliverinen, jota kävimme koeratsastamassa. Carmen oli todella kiva hevonen, jolla hyppäsinkin koeratsastuksella metriä ja ratsastin ihan kunnolla. Tamman ainoa huono puoli oli se, että se imppasi satunnaisesti. Mehän oikeastaan päätimme jo, että ostamme Carmenin, mutta kun sitten lauantai aamuna soitimme myyjälle, saimme huonoja uutisia. Myyjä oli ollut koko edellisen viikon Saksassa(?) etsimässä uusia hevosia, ja lupasi, että hevonen ei silläaikaa lähde mihinkään. Perjantai-iltana oltiin kuitenkin tultu Rovaniemeltä ratsastuskoulusta koppi perässä katsomaan Carmenia, jolloin hevonen oli lähenyt sinne. Välillä nykyään mietin, että mitäköhän olisi tapahtunut, jos olisin saanut Carmenin Niken sijasta, missä olisimme nyt... 


 Carmen koeratsastuksella 2015.

Carmenin jälkeen löysimmekin sitten jo Niken. Kävimme koeratsastamassa Niken Porissa heinäkuussa, eikä muuta vaadittu. Nikke tuli meille heinäkuun lopussa.

 Niken koeratsastukselta.

   Niken kanssa aloitimme treenauksen ja hyppäämisen melko nopeasti. Kävimme syksyn valmennuksissa ja treenasimme ahkerasti, kunnes koitti marraskuu. Nikke oli mennyt niin huonoon kuntoon, että treenit oli pakko lopettaa ja Nikke pistää lihotuskuurille. Nikkeä koitettiin koko marras-, ja joulukuu lihottaa erilaisin keinoin, mutta tuloksia ei näkynyt. Joulukuussa Nikke kävi verikokeissa, mutta sieltäkään ei paljastunut mitään omituista. Kaikki mahdolliset testit tehtiin, eläinlääkäri ramppasi tallilla lähestulkoon viikoittain, mutta mitään ei löytynyt.



Nikellä elokuussa 2015.

Tammikuussa tehtiin viimeiset kunnon treenit, ennen kuin Nikke jäi kokonaan pois käytöstä. Nikke sai maalliskuussa jo eläinlääkäriltä lopetussuosituksen, kunnes huhtikuussa meille tarjottiin mahdollisuutta, josta oli hankalaa kieltäytyä. Meidän kanssa samalla tallilla oleva vanhempi pariskunta halusi yrittää kuntouttaa Nikkeä vielä kerran, jolloin minä pääsisin jo kehittymään uuden hevosen kanssa. Nikke siirtyi virallisesti heidän omistukseen huhtikuun lopussa, jolloin minä jäin ilman hevosta.
   Uuden hevosen etsintä käynnistyi heti toukokuussa. Löysimmekin melko nopeasti lupaavan estetamman nimeltä Penelope, jota lähdimme kokeilemaan vanhan kodimme lähelle. Penelopea käytiin kokeilemassa kahdesti, ensimmäisen kerran yksin ja toisella kerralla valmentajan kanssa. Penelopessa ei ollut mitään moitittavaa, joten sovimme ostotarkastuksen, jonka jälkeen hevosen olisi virallisesti meidän.
   Asiat olisivat tietenkin olleet näin aivan liian helppoja. Penelope oli myyty toiseen kotiin ilman ostotarkastusta vain muutama päivä ennen sovittua tarkastusta. Tästä voisi tietenkin päätellä, että hevosessa oli jotain vikaa, josta myyjä oli tietoinen, kuka tietää. 

Penelope toisella koeratsastuksella toukokuussa.

Seuraavana kuvaan astuikin sitten jo Woniek. Tästä on itseasiassa on tulossa jopa oma postauskin, eli en kerro tästä sen tarkemmin. Wonya kävimme kuitenkin kokeilemassa kerran, jonka jälkeen Wony menikin jo ostotarkastukseen. Koska mitään ihmeellistä ei löytynyt, haimme Wonyn meille kotiin kesäkuun toinen päivä. 
   Minun ja Wonyn tiehän ei ole missään kohtaa ole ollut täysin mutkaton, eli ongelmia on kohdattu ihan alusta asti. Kaikesta ollaan kuitenkin päästy yli. Treenasimme ensin samalla tallilla Niken kanssa, mutta elokuun viimeisenä päivänä muutimme. Hyviä ja huonoja jaksoja on tullut vastaan, kehitysta ja takapakkia on nähty useampaan kertaan. Varmasti meidän kannalta ratkaisevin käänne oli se, kun löysin Wonyn ensimmäisen omistajan Suomessa. Hän on ihana ihminen, joka on osannut neuvoa meitä niin paljon, en edes käsitä sitä määrää, kuinka paljon hänestä on ollut meille apua!




   Nyt olemme siis seitsemän vuoden jälkeen siinä pisteessä, että lapsuuden haaveet ovat tulleet toteen. Minulla on oma estehevonen (kylläkin hollantilainen, ei camarguenhevonen :D), valmentaudun esteratsastuksessa ja minulla on koko tulevaisuus edessä, ja käsissäni. Nähtäväksi siis jää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan!

Käykää katsomassa myös kolmas luukku, jos missasitte sen, kuvakilpailun aika!

3 kommenttia: