Muut sivut

tiistai 6. joulukuuta 2016

Luukku 6 - Oi maamme Suomi

Tänään juhlitaan jälleen kerran Suomen syntymäpäivää, tänä vuonna Suomi onkin jo kunnioitettavat 99-vuotta vanha! Vaikka Suomen itsenäistyminen sujui suhteellisen rauhallisissa merkeissä ilman sotaa, Suomen itsenäisyys on yritetty anastaa kerran, jos toisenkin. Näistä varmasti talvisota ja jatkosota ovat kirkkaiten ihmisten mielessä, sillä kymmeniä tuhansia ihmisiä sai surmansa noina aikoina. Monien isovanhemmat olivat myös sotimassa, kuten kaikki isoisoisäni, jotka kaikki selvisivät läpi sodan.
  Kuten varmasti monet (ainakin hevosihmiset) tietävät, miten suuri merkitys hevosilla oli sodassa. Tähän luukkuun kirjoitan siis tämän joulukalenterin ensimmäisen novellin. Huomioikaa, etten tiedä faktoja ja novelli perustuu täysin fiktioon. Pyydän teitä olemaan takertumatta pikkuseikkoihin, sekä siihen, ettei tämä novelli ole täysin, tai lainkaan todenmukainen, tai vastaa tapahtumien kulkua. Sen sijaan pyydän teitä kiinnittämään huomiota siihen, mikä on tässä novellissa pääpointti: siihen, miten vahva ihmisen ja hevosen välinen luottamus parhaillaan on. Mutta nyt: lukekaa, nauttikaa ja kertokaa mielipiteenne. Kunnioittakaa sotilaitamme. Kunnioittakaa hevosiamme.


Oli kylmä. Pakkasta oli varmasti yli kaksikymmentä astetta, sormet palelivat hanskojen sisällä. Rämmin polviani myöten lumihangessa puiden välissä, pitäen olallani kivääriä, samalla kun toisessa kädessäni oli nahkaiset hevosen ohjat. Massiivinen suomenhevonen marssi takanani, polki lunta jaloillaan. Sillä oli selässä edelleen raskaat laukut, jotka olivat matkamme alussa olleet täynnä ruokaa ja tarvikkeita. Ruokavarat olivat kuitenkin hupentuneet taipaleemme edetessä, ja laukut olivat pian muuttuneet liiankin kevyiksi, kun ruoka alkoi loppumaan ja laukkuihin oli jäänyt ainoastaan leiriytymistarvikkeet. Niistäkin osa oli kadonnut jo matkan varrelle, kun olimme joutuneet pakenemaan yöpymispaikaltamme mahdollisimman nopeasti ja tarvikkeista oli otettu mukaan vain kaikista tarpeellisimmat. Mutta vaikka kuinka laukut kevenivät, hevonen väsyi. Jokainen askel vaati edellistä enemmän.
   Normaalisti tamma olisi jaksanut kantaa tällaiset laukut helposti. Se oli ollut ystäväni jo monia vuosia. Muistan edelleen sen päivän, kun isäni herätti minut yöllä ja patisti minut talliin. Siellä se seisoi, liinakkoharjainen, hontelo varsa, joka hoippuen lähti kävelemään. Sanomattakin oli selvää, että hevonen oli minun. Isäni hevosen varsa ei voinut ollakaan kenenkään muun. Tuosta päivästä on kulunut jo yksitoista vuotta. Yksitoista vuotta olin kasvattanut siihen luottamusta. Joka päivä tervehtinyt, hoitanut ja silitellyt. Päivästä toiseen kulkenut pitkiä matkoja tukkikuorman kanssa, siivonnut karsinan ja painanut pitkin metsiä. Vain jotta joudun tuomaan hevoseni kanssani tänne.
   Meidät lähetettiin rintamalle kolme kuukautta taaksepäin. Reilu viikko sitten aloimme taittamaan matkaa uuteen leiriin. Matka on ollut pitkä, kylmä ja rankka. Väsymys meinaa ottaa vallan kummastakin ratsukon osapuolesta, pakkanen poltteli luita ja ytimiä. Matka ei ollut enää pitkä, mutta se muuttui raskaammaksi jokaisella askeleella. Jokainen hengenveto vaati enemmän, jokainen jalan nosto ja siirto tuntui entistä vaikeammalta. Metsä oli hiljainen ympärilläni, kuu valaisi puita piirtäen niiden mustat varjot valkoiseen hankeen. Näkymä oli aavemainen, hiljaisuuden rikkoi vain ontto pöllön huhuilu, joka säikäytti minut kerta toisensa jälkeen. Hevonen talloi lunta takanani, mutta se oli nuutunut. Se ei jaksanut nostaa päätänsä, kun näki metsässä liikettä, kääntää korvaansa, kun kuuli rasahduksen, tai hamuta olkapäätäni turvallansa, kun kuljin sen edellä. Se oli enää vain varjo itsestään, taisteli hengestään. Vain sen takia, että se luotti minuun.
   Istuin hetkeksi lumihankeen. Hevonen seisahtui viereeni, pysyi hädintuskin pystyssä. Pelkäsin, että se romahtaisi maahan hetkenä minä hyvänsä, eikä jaksaisi enää nousta ylös. Hoin päässäni, että meidän oli pysyttävä liikkellä. Jos pysähtyy liian pitkäksi aikaa, emme enää jatkaisi. Kampesin itseni puoliväkisin pystyyn, olin valmiina jatkamaan matkaa, kunnes kuulin rasahduksen. Ääni ei ollut voimakas, mutta se ei kuulunut hiljaiseen metsään. Hiljennyin täysin, lopetin hengittämisen, kuuntelin. Kuulin uuden rasahduksen, kolmannen ja vielä yhden. Varmistuin siitä, että metsässä liikkui joku muukin. Ennen kun ehdin toteamaan mitään muuta, kuulin korviahuumaavan pamahduksen ja rysähdin maahan kivusta huutaen.
   Luoti osui jalkaan. Kipu levisi äkillisinä aaltoina jalastani selkään ja selkärankaa pitkin koko kehoon. Purin hammastani, päässä heitti. Joku huusi. Halusin saada äänen loppumaan, se häiritsi untani. Halusin nukkua, mutta jatkuva ääni kiusasi minua, enkä keksinyt sen lähdettä. 
   Sattui.
   Joku huusi.
   Väsytti.
   Laskin pääni.
   Nukahdin.
   Hemmetti, voisiko äänen aiheuttaja pitää jo päänsä kiinni.
   Sattui.
   Väsytti.
   Joku kosketti olkapäätäni.
   Joku kosketti olkapäätäni.
   Lämmin puhallus levisi kasvojeni yli.
   Joku kosketti olkapäätäni edelleen.
   Selvitin pääni ja palasin pinnalle, tietoisuuteen. Tajusin, että ääni lähti minusta, huusin. Suljin äkkiä suuni ja käänsin päätäni. Vaalea turpa lepäsi olkapäälläni, eläin puhalteli huolestuneesti ilmaa kasvoilleni. Heräsin äkkiä todellisuuteen ja paniikki sai vallan. Osuman ei ollut tarkoitus tappaa, sen oli tarkoitus hidastaa, varoittaa. Yritin nousta ylös, mutta kipu kaatoi minut takaisin maahan. En päässyt eteenpäin, äänet metsässä lähestyivät koko ajan. Ne olivat vielä kaukana, mutta kuulin ne selvästi- nyt ei enää yritettykään olla hiljaisia tai huomaamattomia. He tiesivät, että en päässyt pakoon. Koitin keskittyä hengittämään rauhallisesti, mutta paniikki sai vallan. Tähänkö se loppuisi?
   Seuraavaksi tunsin, miten hevonen pukkasi varovasti olkapäätäni. Se asteli viereeni ja jäi paikoilleen. Se seisoi siinä muutaman sekunnin, kunnes kääntyi katsomaan minua, kuin kysyen: "Mitä vielä istut siinä?". Hevonen oli pysähtynyt juuri sopivalle kohdalle, ja jos yrittäisin parhaani, pystyisin mahdollisesti nousemaan sen selkään. Se odotti minua, pyysi minua. Mutten voinut. Hevonen oli liian väsynyt. Se olisi mahdollinen pakotie, keino selviytyä, mutta millä hinnalla? Ei, en voinut riskeerata mitään niin suurta, mitään niin tärkeää. Hevonen seisoi edelleen paikoillaan, se ei ollut liikkunut askeltakaan. Se odotti, mutta en aikonut nousta selkään. Se ei jaksanut, ei pystynyt. Se odotti minua edelleen, mutta jokin katseessani kertoi, että se oli ohi. Ja sillä hetkellä kuului toinen laukaus.
   Rakkain ystäväni vajosi maahan. Juoksuaskeleet kuuluivat nyt jo aivan liian läheltä, miten en ollut huomannut sitä. Ystäväni hengitys muuttui hitaasti vaivalloisemmaksi, kun se makasi maassa, mutta sen katse ei ollut pelokas. Se oli täysin tyyni ja rauhallinen, täynnä luottoa. Tämä sai minulle suunnattoman pahan olon. Hevonen oli luottanut minuun, ja mihin se sen toi. Menin makaamaan hevosen viereen, silitin sen päätä. Sen katse viestitti: "Älä pelkää. Olen tässä". Hengitin sen kanssa samaan tahtiin, tunsin miten se loittoni kauemmas. Ja juuri kun hevonen otti viimeisen henkäyksensä ja kyyneleeni putosi lumelle, kuului viimeinen laukaus.
   Siinä lepäsi pieni sotilas ja hevonen, kun lumi leijaili hiljaa maahan. Näkymä oli rauhallinen, kaunis. Kuin ystävät olisivat nukkuneet vierekkäin. Sotilaan käsi lepäsi hevosen päällä, hevosen silmät olivat painuneet kiinni. Ja tässä he lepäävät edelleen. Paikalla ei ole suurta, näkyvää muistomerkkiä, tai tummaa hautakiveä. Ainoa merkki leposijasta on pieni, puinen risti, johon joku oli kirjoittanut sanat: "Loppuun asti" ja ruostunut hevosenkenkä nahkaisen saappaan vieressä.

 Sain kunnian poseerata iki-ihanan suokkitamma Neilikan kanssa joulukuvauksissa.

Polttakaa kynttilöitä, juhlikaa Suomea. Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!
  

12 kommenttia:

  1. Ihana postaus!! Kaunis ja herkkä. Todella ihana!! ItkuhAnna tätä lukiessa tuli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suuret kiitokset! On aina ihanaa kuulla, jos novelli on aiheuttanut jonkin reaktion, sillä nautin niiden kirjoittamisesta itse suuresti!

      Poista
  2. Ihan loistavasti kirjoitettu, hyvin vangitseva teksti! :) Olet todella saanut napattua tekstisi sisään monia, monia tunteita ja lukiessa todella kulki metsässä seuraamassa tapahtumia. Todella upea, ihan totta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, nämä kommentit todella piristävät päivää! On upeaa kuulla palautetta novelleista, vielä upeampaa jos joku on tehnyt samoja havaintoja kuin sinä, se kertoo minulle, että olen saavuttanut tavoitteeni kirjoittaessa. Kiitos tästä!

      Poista
  3. Aada ihanainen ei saa en tiedä pääsenkö tästäkään yli niin paljon tämä vaikuttaa erään tuntemani ihmisen kokemaa tilannetta, jonka hän näki ihan vierestä... Nyt vain itken ja pelkään, mutta kiitos, kiitos paljon tästäkin... Jos toivun niin hyvä, mutta jos en niin voi voi... 😭💖

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Aili, anteeksi! <3 En tiennyt tätä!

      Poista