Muut sivut

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Toinen adventti: Joulutarina II

Luoksemme on saapunut tällä kertaa toinen adventtisunnuntai. Tämä taas tarkoittaa sitä, että viikko sitten aloittamamme joulutarina (ensimmäinen osa) saa jatkoa! Nyt en aio selitellä alkuun yhtään tämän enempää, nauttikaa tarinamme jatkosta ja uusista, jännittävistä käänteistä, sekä jopa uudesta henkilöstä! Tämä osa kuljettaa teidät jo aivan toiseen maailmaan, maailmaan, josta toivottavasti löydätte iloa tähän joulukuiseen sunnuntaihin! 



Teresa heräsi hätkähtäen. Hetken kaikki tuntui jo olevan täysin normaalia - hän tunsi olonsa lämpimäksi, alusta jolla hän makasi oli pehmeä. Aivan kuin kotona sängyssä jokaisena aamuna. Teresa ei avannut vielä silmiään, hänen päässään pyöri omituisia muistikuvia edelliseltä illalta. Hän oli aivan varma käyneensä vanhainkodilla, hän muisti lähteneensä sieltä. Pian sen jälkeen ajatukset kuitenkin puuroutuivat: Oliko hän eksynyt? Sellainen tunne hänellä oli, mutta kuinka hän oli löytänyt takaisin kotiin? Hakiko joku hänet kotiin, vai oliko hän itse väsyneenä ja kylmissään horhoillut kotiin ja omaan sänkyynsä? Vai oliko hän kenties ollut vanhainkodilla ollenkaan, mummon kanssa käyty keskustelukin oli niin kummallinen. Jos kaikki olikin vain unta.
   
Teresan ajattelu keskeytyi, kun hän tunsi naamalleen tippuvan jotakin kylmää - erittäin kylmää. Hänen silmänsä rävähtivät auki ja käsi lennähti pyyhkimään lunta pois nenän vierestä. Hän ei ollutkaan omassa sängyssään. Katsoessaan ympärilleen hän huomasi makaavansa syvässä lumihangessa. Myrsky oli tiessään, taivas oli täysin kirkas ja sininen, aurinkokin levitteli säteitään kohotessaan ylemmäs taivaalle. Teresa kiinnitti huomionsa erääseen seikkaan, joka hyvin nopeasti alkoi häiritsemään häntä; Jos taivaalta ei satanut lunta, eikä hän ollut liikauttanut päätänsä, mistä lumi oli tippunut hänen naamalleen? Hän käänsi poskensa lumihankeen katsoen suuntaan, josta lumi oli lennähtänyt.
   Teresan vasemmalla puolella, vain muutaman metrin päässä hänen kasvoistaan, oli kengät. Harmaat huopatossut, joiden kärkiin oli pakkautunut lunta. Hän antoi katseensa kulkea ylöspäin pitkiä, melko hinteliä jalkoja. Hahmolla oli huopatakki, myöskin harmaa, käsissä oli ruskeat nahkatumput, joiden reunoilta pilkotti lampaankarvavuori. Kaulassa hahmolla oli melkein musta huivi, sen reunan yläpuolelta taas pilkottivat silmät ja vaaleat hiukset. Sellaiset juuri sopivan mittaiset pojalle, sillä hahmo tosiaan oli poika.
   "Ai, olet sittenkin vielä elossa", poika tokaisi. "Meinasin jo lähteä rahtaamaan sua piiloon metsään, iskä ei olisi tykännyt jos kuusikedolla olisi makoillut ruumis tyhjänpanttina." Hän jatkoi kepeällä äänensävyllä ja astui muutaman askeleen eteenpäin, hävittäen välimatkan Teresaan. 
   "Autanko sut ylös?" poika kysyi ja ojensi kättään kohti edelleen maassa makaavaa Teresaa.
   "Älä ihmeessä, tässä on niin mukavaa", Teresa paukautti löydettyään aivoistaan taas keskuksen, joka ohjaa sanoja ja toimintakykyä. Hän tarttui kuitenkin pojan käteen ja kampesi itsensä ylös pojan vetäessä kevyesti. 
   Päästyään ylös hän seisoi hyvin lähellä tätä kummallista poikaa, niin lähellä että pystyi näkemään pojan silmissä vilahtelevan ilkikurisen tuikkeen. Poika oli yllättävän pitkä, paljon pidempi miltä hän oli maassa makaavan Teresan silmin näyttänyt.
   "Ei mutta oikeasti. Mistä sä olet päätynyt makaamaan keskelle meidän kuusifarmia, varsinkin kun ei sun ympärillä näkynyt yhtään jalanjälkeä - ainakaan ennen kun mä tulin. Taivaastako sä putosit?" poika lisäsi viimeisen heiton lauseensa perään jälleen pilke silmäkulmassa.
   "Sun pitää päättää haluatko esittää vakavan kysymyksen, vai kiusata neitoa hädässä", Teresa kivahti takaisin. Häntä ärsytti, ärsytti tämä tuikituntematon poika, jäljettömiin hävinnyt myrsky, paikka jota hän ei ollut aivan varmasti ikinä nähnyt, sekä yleisesti se fakta, ettei hän ollut herännyt lämpimästä sängystään ja päässyt hakemaan kupillista kuumaa kahvia. "Sitäpaitsi, missä tämä teidän kuusifarmi oikein sijaitsee? Sellaista ei meidän kulmilla tietääkseni ole", Teresa jatkoi vielä. Hänen puheissaan oli järkeä, sillä siellä mistä hän tuli, ei todellakaan kuusifarmeja jokaisen kulman takana ollut.
   Teresan äksyily vain nauratti poikaa, hän tosin yritti peittää tämän ilmeisen huonolla menestyksellä. "Me ollaan nyt aivan kylän ulkopuolella. Missä sun kulmat ihan tarkalleen ottaen sijaitsee? En muista että olisin nähnyt sua täälläpäin ennen. Ikinä. Koskaan. Kyllä mä muistaisin, sun takki ja kengät nimittäin näyttää siltä että sä olisit oikeesti tipahtanut tänne toisesta universumista tai jotain, vähintäänkin", poika selitti nyt jo hieman vakavammalla, kiinnostuneella äänellä. Hän lähti kävelemään ilmeisesti omia jalanjälkiään pitkin takaisin suuntaan, josta hän oli mitä ilmeisimmin tullut. 
   Teresa jäi seisomaan paikoilleen hetkeksi ymmärtämättä, kuuluiko hänen lähteä seuraamaan poikaa vai jäädä paikoilleen, kunnes poika huikkasi olkansa yli: "Hei, oletko sä tulossa?" Teresa kipitti välimatkan upeen ja alkoi kävelemään pojan rinnalla.
  "Mun nimi on muuten Hugo", poika tokaisi ohimennen heidän kävellessä. Hän vilkaisi Teresaa, joka huomasi nyt vasta kuinka kirkkaan siniset silmät pojalla oli.
   "Teresa", töksäytti Teresa, tietämättä mitä muutakaan sanoa. Jostakin syystä tämä vastaus sai Hugon silmät tuikkimaan vielä hieman enemmän, ja Teresa oli aivan varma, että poika hymyili huivinsa takana. 
   "No, Teresa. Jospa nyt matkamme kuluksi kerrot, mikä mahdollistaa minulle tämän suuren kunnian kävellä kanssasi kohti kotia. Äiti tarvitsee jonkun muun jota yliruokkia ja hoivata, kukaan siinä talossa ei enää jaksa sen naisen hössötystä. Sä taas näytät siltä, että saattaisit tarvita vähän lämpimämpää ja kuivempaa vaatetta päälle ja jotain lämmintä juotavaa, ruokaakin ihan takuulla saat." Katsoin häntä kysyvästi. "Sun kädet näyttää siltä ettei sun sormet enää liiku ja vaattees näyttää siltä, että oisit maannut koko yön lumihangessa, mitä mä tosin alan pitämään nyt jo ihan todennäköisenä vaihtoehtona", Hugo selvensi nyt jo hiljaa nauraen. 

Heidän kävellessään Teresa koki parhaaksi vaihtoehdoksi selittää Hugolle koko edellisillan tapahtumat. Kiusoitteleva pilke pojan katseessa muuttui mietteliääksi ja kiinnostuneeksi selityksen edetessä ja kun Teresa lopulta pääsi loppuun, poika pysyi pysyi pitkään hiljaa. Lopulta Hugo oli viimein aikeissa avata suunsa, kun heitä vastaan käveli erittäin kummallisen näköinen mies. Lyhyt ukko, jolla oli pitkä parta ja kokopunainen asu. Hän nosti kätensä ja tervehti ilmeisesti Hugoa, kun Teresa taas yritti sisäistää juuri näkemäänsä. Hän ei voinut itsellensä mitään, vaan hän oli pakko kysyä vieressä kävelevältä pojalta: "Hugo... Eihän tuo vain ollut tonttu?"
  Hugo nauroi, ensimmäistä kertaa nauroi kunnolla. Hän nauroi kovaa, sellaista naurua joka saa kaikki muutkin hyvälle tuulelle. Teresa oli aivan varma, että oli tulossa hulluksi. Hän ei ollut varma mikä oli totta ja mikä ei, ja nyt hän vielä vakavissaan oletti tonttujen kävelevän kaduilla. Hän tunsi kasvojansa kuumottavan poskille nouseen punan takia.
   Kun poika lopulta lopetti nauramisen, hän kääntyi kohti Teresaa, ja puuskahti iloisesti: "Vannon sinulle, että tähän aikaan vuodesta sinä et löydä tonttuja mistään muualta kuin pajalta!"
   Teresa ei ehtinyt edes sisäistämään pojan juuri sanomaa lausetta, kun he kääntyivät kulmasta ja kylä, josta Hugo oli puhunut, levisi heidän eteensä koko komeudessaan.


Toisen adventin joululaulusuositus:
Haloo Helsinki - Joulun kanssas jaan

Ihanaa, rauhallista, toista adventtia tasapuolisesti ja jokaiselle!

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Luukku 6 - Aika olla kiitollinen

Tänään on koittanut se päivä, kun kotimaamme Suomi täyttää sata vuotta. Sata, pitkää vuotta Suomi on ollut itsenäinen valtio, oma maa, turvallinen koti suomalaisille. Sata kesää, sata talvea, sata itsenäisyyspäivää. Joillekin yksi elinikä, toisille vähän vähemmän, joillekin vasta edessä oleva koitos,  sata vuotta. Kun asiaa lähtee miettimään tarkemmin ja pohtimaan todennäköisyyksiä, odotuksia, sekä muita maita, se on ihan kohtalaisen pitkä aika.

Viime vuonna minä kirjoitin blogiin joulukuun kuudenneksi päiväksi novellin, joka saavutti lopulta todella suuren suosion. Se oli yksi syy siihen, miksi minulle oli alusta lähtien täysin selvää, että haluan kunnioittaa satavuotiasta Suomeamme omalla tavallani - kirjoittamalla novellin. En halua puuduttaa teitä historianluennoilla, en osaa listata luovasti Suomen parhaita puolia. Minä osaan kirjoittaa, siispä minä kirjoitan. 

Toivottavasti nautitte tästä novellista ja saatte sen myötä vielä hieman isänmaallisemman fiiliksen! Viettäkääpäs kaikki ihana itsenäisyyspäivä, syökää hyvää ruokaa, katsokaa vaikka Linnan juhlia, levätkää hetki viikon keskellä. Juhlikaa Suomea, täyttäähän se sata vuotta vain kerran!


Katselin nojatuolissa istuvaa isomummoani, koko huone oli hiljainen lukuunottamatta takkatulen rätinää. Pihalla oli kylmää ja pimeää, lumesta ei ollut tietoakaan, vain pureva pakkanen ja petollinen jäätikkö vaanivat ikkunan takana. Tämä pimeys ja kylmyys ei kuitenkaan tunkeutunut sisälle, ikkunalaudalla palavat kynttilät yhdessä rätisevän tulen kanssa taistelivat sitä vastaan urheasti. Sisällä oli lämmintä, kotoisaa, turvallista.
   Katselin mummoani. Hänen silmänsä olivat kevyesti suljetut, kasvot olivat rypistyneet tuhansille uurteille vuosien saatossa, ennen niin pitkistä ja paksuista hiuksista oli jäljellä enää harmaita suortuvia siellä sun täällä. Iho kasvojen luiden päällä näytti melkein läpikuultavalta, koko mummoni olemus muistutti kummitusta, muistoa, aivan kuin pieninkin kosketus olisi voinut saada hänet hiipumaan ilmaan, tai hajoamaan tuhkakasaksi maahan. Siinä hän kuitenkin vielä oli, rauhallisena, varmana, onnellisena. Olin aina pitänyt mummoani koko maailman kauneimpana naisena. Niin niissä kuvissa joita olin hänestä nuorena nähnyt, kuin koko sinä aikana mitä minä olin tällä maapallolla kävellyt. Pitkä matka elämää takana, monta matkaa kuljettuna ja taistelua taisteltuna. Voisinko löytää itselleni parempaa esikuvaa?
    
Mummoni avasi suunsa. Hän tapaili hetken sanoja, ennen kuin aloitti, ja kun ääni lopulta purkautui hänen huuliensa välistä, se oli hento, hiljainen ja värisevä.
   "Aikaa on kulunut paljon. Elinikä. Se on vain hetki maapallon historiassa, olematon aika universumissa, mutta minulle elinikä. Kaikki se aika mitä minulla oli. Ja mitä aikani alussa tapahtui, ei se merkitse maapallolla tai maailmankaikkeudessa mitään. Mutta se merkitsee jotakin Suomelle. Se merkitsi jotakin sille neljävuotiaalle tytölle, merkitsee edelleen. Ei sellainen unohdu, oli välissä kuinka monta elinikää tahansa."
    Hän veti syvään henkeä ja oli hetken hiljaa, silmät kiinni, ennen jatkamistaan. 
    "Ne olivat levottomia aikoja. Suomessa ei sodittu, mutta isäntämaamme oli ajautunut ensimmäisen maailmansodan jälkeen epätasapainoon. Kaaos vallitsi niin Suomessa kuin naapurimaissamme, jolloin me lopulta anastimme itsellemme jo pitkään halutun ja kypsytetyn itsenäisyyden, oman maan tunnuksen.
   Sinä iltana kun itsenäisyys lopulta julistettiin, ei Suomen kaduilla juhlittu. Ei tavattu toreilla tai mitä ikinä te nykyään teettekään, ei iloittu. Köyhyys painoi koko maata, kylmä talvi riepotteli koko maata. Se oli rankkaa aikaa jokaiselle, erityisesti suuremmille perheille. Ruokaa ei ollut riittävästi, sairaudet jylläsivät, lapsia syntyi paljon. Muistan sen epätoivon kodeissa, meidän kodissa, ei kukaan uskonut Suomen nousevan. Ei ikinä, sen ei uskottu kykenevän siihen."
    "Mutta se nousi?" keskeytin puheen. "Sehän nousi?"
    "Kyllä", mummo jatkoi ja piti pienen tauon. "Kyllä se nousi. Ei kukaan tiedä miten, kuten jo sanoin, kovin moni siihen ei uskonut. Muistan itse olleeni jo varma siitä, että Suomen päivät on luetut, ennen kuin ne ehtivät kunnolla alkaakaan. Sisällissota riepotteli maata, teki päätöksienteon mahdottomaksi, jakoi kansan kahtia ja käänsi ihmiset toisiaan vastaan. Mutta kyllä. Sisällissota päättyi ja uusi Suomi alkoi rakentumaan".
   "Millaista silloin sitten oli?" kysyin. "Kun uutta Suomea rakennettiin?" Nostin katseeni lattialla lepäävästä raidallisesta räsymatosta ja upotin katseeni syvälle mummoni silmiin. Tuli alkoi uhkaavasti hiipua, joten nousin ylös ja otin syliini muutaman puun punotusta korista takan vierestä, ja asettelin ne pesän perälle. Liekit leimahtivat taas korkeina, ja jäin istumaan suoraan tulesta tulevaan lämpimään. Katsoin tanssivia lieskoja kun ääni jatkoi.
   "Työ oli hidasta. Tuli hallitus, tuli järjestys, tuli sovinto. Kaupunkeja kasvatettiin ja taloja rakennettiin lisää, uusia kyliä nousi kuin tyhjästä, entiset maatalouskaupungit teollistuivat. Jonkin ajan kuluttua ihmisillä oli taas enemmän ruokaa, katto päänsä päällä ja töitä, samalla kun lapsilla oli koulut joihin mennä oppimaan. Totta kai välissä oli monta takaiskua, jotka hidastivat uudistusta. Oli talvi- ja jatkosodat, sekä suuri kokonaisuus, toinen maailmansota. Kaikesta selvittiin sinulle jo tutulla suomalaisella sisulla ja voimalla, koettelemukset ovat tehneet tästä kansasta sen mitä se on. Suomessa on sisua, on ollut alusta asti. Se on selvä."
    "Nykyään on kunnia asua tässä maassa. Olen ylpeä siitä, että saan olla suomalainen." jatkoi mummo vielä. "Meillä on kaikki hyvin. Niin ei ole aina, minä olen niitä harvoja joilla on siitä vielä eläviä muistikuvia. Näin sen kaiken, jokaisen vaiheen, jokaisen kompastuskiven. Olin siellä, pelkäsin, sitten näin Suomen selviytyvän. Suomi on selviytynyt aina, siitä saa kiittää montaa asiaa lähtien sotilaista päättyen onneen ja ajoitukseen. 
   Ikävää nykypäivänä on se, kuinka kaikki on itsestäänselvää. Kuten sanoin, kaikki on hyvin - liian moni unohtaa sen varjolla menneisyyden uhraukset ja koettelemukset. Minä en voi kääntää enää koko kansan ja uuden sukupolven päätä, mutta voin levittää kiitollisuutta isänmaata kohotaan kertomalla siitä sinulle. Jos sinä tiedät, mahdollisesti vieläpä ehkä muistat kertomani tulevaisuudessa, osaat arvostaa sitä mitä on nyt. Jos ei olisi ollut sitä mitä silloin oli, ei nyt olisi tätä mitä on. En sano, että kaikki tämä on huonoa. Suomi kukoistaa, on raivannut tiensä huipulle, mutta onko sillä mitään väliä jos kukaan ei muista lähtökohtia?"
    Mummoni hiljeni taas. Tällä kertaa hiljaisuus kesti pidempään, luulin jo mummoni nukahtaneen hänen suljettua silmänsä. Hieman yllättäen hän kuitenkin vielä avasi suunsa ja kuiskasi:
     "Tee minulle palvelus. Älä unohda lähtökohtia."
     Kylmät väreet kiipivät pitkin selkärankaani ja sieltä käsiin. Kyyneleet polttivat silmiäni, oloni oli kummallisen tyyni. Nousin takan äärestä ja kävelin mummoni viereen. Tartuin hyvin varovasti hänen hentoon käteensä ja nostin sen omieni väliin. Poimuttuneelle iholle putosi yksinäinen, hiljainen kyynel.
    "En. En unohda. Minä lupaan", kuiskasin hyvin hiljaisella äänellä, sillä enempää minusta ei irronnut. En tiedä voiko kiitollisuutta tuntea, mutta voin vaikka vannoa, että sillä hetkellä tunsin sen väreilevän koko huoneen ilmassa, läsnä hetkessä, johon me jäimme istumaan, hiljaa, silmät suljettuina. 

Kiitos.
   

maanantai 4. joulukuuta 2017

Luukku 2 - Ilmeiden Wall of fame

Ihan jokainen meistä varmasti tietää sen tunteen, kun selaa läpi kuvausreissun kuvia ja yhtäkkiä ruudulle hyppää kuva, jonka seurauksena pieni nauruntyrskähdys karkaa väkisinkin huulien välistä, ellei aiheuta jopa hajottavaa huutonaurureaktiota. Usein nämä kuvat päätyvät joko samantien roskakoriin, tai sitten ne jätetään hieman riskillä lojumaan kuvakirjaston syöväreihin. Kunhan kukaan vain ei näe niitä, kaikki on hyvin.

Osaatte varmastikin arvata, että näitä kuvia löytyy minulta ihan tasan yhtä paljon kuin muiltakin. Tänään minä aion kuitenkin astua mukavuusalueeni ulkopuolelle ja tuoda samalla teille iloa tähän muuten synkkään, arkiseen maanantaihin - kyllä, te saatte nähdä osan näistä vähän vähemmän edustavista kuvista. Vannon että tässä postauksessa ei esiinny edes kaikista järkyttävimmät kuvat, ne on parempi pitää visusti suojassa ihmisten silmiltä. Älkää kuitenkaan pettykö, sillä myös nämä nyt nähtävät kuvat ovat ansainneet paikkansa Ilmeiden Wall of Famella!

"Mää näytän kato tontuille kieltä"

"Nytkö piti siis näyttää kivalta? Siis näinkö?"

Toinen intoa täynnä, toista ei kiinnosta. Arvaa kumpi on kumpi

"Ennn poseeraa. En. En. Enenenenenenen. En, en muuten varmasti. Hyi."

Tässä kumpikin alistui jo kohtaloonsa

"Ai leipää? Ei kykene nyt"

"Arrrrrrrvasin! Salaliitto ja hyökkäys, paetkaa takavasemmalle!"

 "Suljen silmäni lähestyvältä tuholta, josko se menisi pois" "Wony se on pyörä"

 "MikäToiOnSyököSeMutVieSePoisAnnaSeTänneVoikoSitäMaistaa"

 "Ne vie mun karvat! Mun KARVAT! Jalat lähtee alta, henki ei kulje! Nyt vielä oksettaa!"

Wony melkein malttoi seistä paikoillaan ruusukekuvissa... Yritys hyvä kymmenen

 "Äiti, tuolla takana oli jänis. Mä kuulin sen. Voidaanko mennä sisälle?"

Tästä kuvasta hauskan tekee tuo tilanne. Minulla meni hermot taakse suuntautuneisiin korviin ja yritin epätoivoisesti kääntää korvia eteenpäin

...johon Wony sitten totesi: "Äiti ei se toimi niin! Jos mua laamattaa ni mä laamailen"

Juurikin niin ja syvä huokaus. Ehkä meistä vielä joskus saadaan hyviä kuvia. Sitä odotellessa... noh... Rauhallista joulukuun neljättä ja alkavaa viikkoa kaikille! <3

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Ensimmäinen adventti: Joulutarina I

Tänään on se päivä, ensimmäinen adventtisunnuntai. Tämä taas tarkoittaa sitä, että meidän virallinen joulukalenteriprojekti starttaa todenteolla ja teille selviää minkä parissa olen puuhastellut, mikä on tämän joulukalenterin ja blogin vuoden 2017 jouluspesiaali.

Monet varmasti muistavat ja lopuille selviää nyt, että minä rakastan novellien kirjoittamista erittäin, hyvin paljon. Novellit olivatkin todella toivottu lisä joulukalenteriin, mutta niitä olisi varmasti nähty ilman toivomistakin - viime kalenterissa julkaisin kaksi novellia, ensimmäisen itsenäisyyspäivänä ja toisen aatonaattona. Tänä vuonna tämä määrä tuplaantuu.

Minun piti aloittaa kesällä novellisarja jatkuvalla juonella. Sen ensimmäinen osa lojuu edelleen luonnoksissa lähestulkoon kokonaan valmiina, mutten ole halunnut julkaista sitä. Se ei ole tuntunut oikealta. Nyt aion joululoman aikana ottaa itseäni niskasta kiinni, jotta pääsemme ensi keväänä aloittamaan sen tarinan. Päätin kuitenkin nyt joulukuun kunniaksi ottaa lämmittelykierroksen ja kirjoittaa oman joulutarinani. Toisin sanoen: viisi novellia, jatkuvalla juonella, jokaisena adventtisunnuntaina ja loppuhuipennus jouluaattona, lähtien tästä.

Toivon todella että nautitte tämän tarinan lukemisesta. Toivon että se kuljettaa teidät hetkeksi jonnekin aivan muualle, kauas täältä, virittää teidät alati tiivistyvään joulutunnelmaan. Kuten jo sanoin, viimeinen osa ilmestyy juuri jouluaattona, jolloin te pääsette sopivasti aloittamaan aattoaamunne tarinamme päätöksellä, tai kenties lopettamaan iltanne sen kanssa takkatulen edessä.

Nyt minä en voi sanoa teille muuta kuin että nauttikaa. Päästäkää hetkeksi irti tästä maailmasta. Hypätkää, sukeltakaa, tai liukukaa sisälle tarinaamme, lumikinoksien keskelle.


Eräänä iltana puhkesi kovin lumimyrsky miesmuistiin. Sellaista ei oltu nähty minun tai vanhempieni aikana, edes narisevassa keinutuolissaan istuva mummini ei muistanut kokeneensa niin suunnatonta pyryä. Tuuli ujelsi ulkona ja puski hyytävänä läpi seinähirsien raoista, lunta syöksyi alas taivaalta niin ettei ikkunasta muuta nähnytkään kuin valkoista sumua. Jos ulkona uskalsi naamaansa näyttää, jäiset kiteet hakkautuivat ihoon kuin neulat ja vastaan iskevät puhurit tekivät liikkumisesta lähes mahdotonta. Sitä päiviteltiin uutisissa, lehdissä, koulussa ja vanhainkodilla, varsinkin siinä kohtaa kun myrsky ei ottanut laantuakseen edes viiden päivän jälkeen vaikka oli vasta joulukuun puoliväli. Niinpä niin, sellaista ei oltu osattu ennustaa kun pelättiin jälleen uutta mustaa joulua. Kukapa olisi osannut.

Astelin jalkakäytävällä ja vedin hupun syvemmälle päähäni. Pipo oli unohtunut kiireessä kotiin eteisen lipastolle, eikä lapasiakaan ollut. Suuri, harmaa kaulahuivi oli sentään kietaistuna kaulani ympärille, mutta paljoa lämpöä ei sekään tuonut kastuttuaan läpimäräksi lumihiutaleiden sulaessa.
   Lähdin tarpomaan kohti edessä häämöttävää vanhainkotia, mutta yli nilkkoihin asti ylettyvä lumikerros ja kova vastatuuli hidastivat matkaani. Tiet oli aurattu vasta muutama tunti sitten, mutta lunta tuprutti taivaalta jokaisella hetkellä lisää. Yritin siristellä silmiäni, mutten voinut nähdä mitään muuta kuin omat jalkani ja himmeän valonkajon hiljalleen lähestyvän rakennuksen ikkunoista.
    Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen pääsin rakennuksen ovella olevan pienen katoksen suojaan ja kopistelin pakkautuneen lumen pois kengistäni. Ne sentään olivat kestäneet vedeksi sulaneen lumen ja pitäneet varpaani kuivina ja kohtalaisen lämpiminä. Kiskaisin vanhan, puisen oven auki ja aivan yhtä nopeasti vedin sen kiinni perässäni, jolloin ilmaan jäi leijumaan muutama kanssani sisälle tunkeutunut lumihiutale.
     Sisällä minua oli vastassa lämpö ja kotoisa, hämärä valo. Katseltuani hetken ympärilleni näin, että takassa roihusi tuttuun tapaan tuli ja aula oli täynnä sytytettyjä kynttilöitä. Vedin takin pois päältäni ja ripustin sen naulakkoon oven viereen, kengätkin otin pois ja vaihdoin jalkoihini pitkät villasukat, jotka mummoni oli minulle viime talvena kutonut. Kuulostelin hetken aulassa oleskeluhuoneesta kuuluvia ääniä ja päättelin sitten mummoni olevan siellä muiden kanssa.
    Saavuttuani parioville muutama kurttuinen mummi ja pappa käänsi katseensa minuun päin. Hymyilin lämpimästi vanhuksille kävellessäni ohi, ja tervehdin muutamia hoitajia. Olin huomannut mummoni istumassa nurkassa, tavallisella paikallaan vanhassa keinutuolissa. Tuoli oli ollut mummon niin pitkään kun muistan, ja olin monesti ehdottanut josko tuoli olisi parempi mummon omassa huoneessa.
  "Se on maailman paras keinutuoli", totesi mummoni aina silloin. "Miksi en antaisi muidenkin iloita maailman parhaasta keinutuolista?"
  Sellainen mummo oli. Äitini mielestä höperöitynyt hippi, mutta minun mielestäni maailman kultaisin ja ystävällisin mummo.
    Saavuin maailman parhaan keinutuolin luo ja huomasin, ettei mummo katsonutkaan televisiosta pyörivää saippuasarjaa. Hän katsoi hivenen siitä ohi, ulos ikkunasta, lumisateeseen. Kun hän ei näyttänyt huomaavan minua, kosketin hänen olkapäätään varovaisesti.
   "Teresa!" mummoni säpsähti hieman kääntäessään katseensa pois ikkunasta, minuun päin. "Sinä tulit taas."
   "Joka päivä", vastasin hymyillen. Huomasin mummoni huomion keskittyneen jälleen ikkunaan, yritin itsekin nähdä siellä jotakin normaalista poikkeavaa.
  "Järkyttävä sää!" totesin istuessani vastapäätä mummoani nojatuoliin. "Lumisade vain jatkuu jatkumistaan, ei ole näyttänyt merkkiäkään laantumisesta!"
   Huomasin, että ruskeissa hiuksissani oli edelleen vesipisaroita muistona jo sulaneista hiutaleista. Korjasin asentoani ja vedin villapaitani hihoja alemmas. Vilunväreet menivät edelleen läpi kehoni, vaikka myös olohuoneen kivitakkaan oli sytytetty tuli.
   "Tuo ei ole tavallinen lumimyrsky", totesi yhtäkkiä mummoni. "Tiesitkö Teresa sen?" Hän käänsi kasvonsa taas minuun päin ja katsoi minua suoraan silmiin.
   "Ei ole tavallinen? Miten niin ei ole tavallinen?" kysyin hieman hämmentyneenä. "Tai siis, onhan se nyt jatkunut jo harvinaisen pitkään ja harvinaisen kovana, mutta kyllä minä uskoisin sen olevan ihan vain tavallista kovempi myräkkä", jatkoin edelleen miettien mummon äskeistä lausahdusta.
   "Olet väärässä", mummo totesi hieman utuisella äänellä. "Tuo myrsky ei ole tavallinen pyry tai tuiskutus, minä tunnen sen. Olen tuntenut sen tulon jo viikkoja ja nyt kun se on täällä, olen levoton. Tuo myrsky saa minut levottomaksi. Siinä on jotakin niin normaalista poikkeavaa kun vain voi olla."
   En osannut heti vastata mitään. Kun lopulta avasin suuni, mummoni oli kääntänyt jo katseensa lumisateeseen. Olin kantanut huolta mummoni mielenterveydestä jo jonkin aikaa. Mummoni oli voinut todella hyvin, mutta olin nähnyt vanhainkodin arkea aivan tarpeeksi ollakseni huolissani.
   "Niin, mistäs sitä tietää", vastasin sanojani harkiten, "onhan tuo nyt varmasti todella harvinaista ja epätavallista saada joulukuussa noin kova ja pitkä myrsky. En kuitenkaan usko, että siinä on mitään sen harvinaisempaa, mummo."
   Äkkiä mummoni havahtui mietteistään, katsoi minua, ja totesi: "Niin tietenkin, olet varmastikin oikeassa." Hänen katseensa kääntyi jalkoihini, ja seuraavaksi hän huudahtikin jo: "Voi Teresa, eivätkö nuo olekin minun sukkani? Oletko pitänyt niistä?"
 
Keskustelu jatkui lopun vierailun ajan aivan tavallisena, ja kummallinen hetki painui jo pidemmälle mieleni perukoille. Kuitenkin, kun olin jo vetänyt kengät jalkoihini ja takin päälleni, sekä sanonut heipat mummolleni, hän sanoikin vielä nimeni.
  "Niin?" käännyin vielä katsomaan häntä käsi ovenkahvalla valmiina painamaan sen alas.
  "Ole varovainen." hän sanoi.
   Lähetin hänelle vielä pikaisen lentosuukon ja nopean, mutta vilpittömän hymyn ennen kuin avasin oven ja poistuin eteisaulan lämmöstä ulos kylmään ja pimeään. Lähdin tarpomaan eteenpäin, enkä enää nähnyt mummoani, joka jäi katsomaan hiljalleen häviävää selkääni ikkunasta.

Lähtiessäni taittamaan matkaa kotiin, totesin sään olevan vielä entistä karmeampi. Nyt en nähnyt enää edes lumeen uppoavia kenkiäni, hyvä kun katseeni tarkentui käteeni pitäessäni sitä aivan silmieni edessä. Missään ei näkynyt ristinsielua, ainakin oletin näin. En hahmottanut tien varressa olevia taloja, en hahmottanut missä tie kulki, hetken päästä aloin miettimään mahdanko kulkea edes oikeaan suuntaan. Olin lähtenyt vanhainkodilta tietä oikeaan suuntaan, mutta en tiennyt olinko enää edes tiellä.
   Tunsin yllättäen kylmää lunta pohkeeni yläosassa, melkein polvessa. Aloin huolestua toden teolla - tiellä lumikerros oli yltänyt vain nilkkoihini asti. Pimeys oli aivan kuin syventynyt ympärilläni, silmäkulmissani vilahteli tummia varjoja. Aivan kuin puita, mutta eihän tiellä puita kasva. Mieleeni alkoi kuitenkin hiipiä epäilys siitä, että olin jo hyvin kaukana tutulta ja turvalliselta tieltä kotiin. En ollut tietoinen kellosta tai sen kulusta, puhelimeni akku oli kuollut matkalla mummon luokse, mutta nyt tarkemmin ajateltuna matka oli kestänyt jo epätavallisen kauan.
  Päässäni syttyi sekamelska. Kauanko olin kulkenut? Kymmenen minuutia, vai puoli tuntia? Tunnin, kaksi, kolme? Oliko nyt jo yö? Pimeys ympärilläni oli hallitseva, kylmä tunkeutui takin läpi, lämmin huivi oli enää läpimärkä riepu suun edessä. En nähnyt mitään, mutta olin jostain syystä varma, että olin metsässä. Epätoivo iski minuun kuin salama kirkkaalta taivaalta. Missä minä olin, minne olin menossa, mitä kello oli? Kaipasiko joku minua, joko minua etsittiin, vai enkö ollut edes kadonnut?
  Ajatukset muuttuivat puuroksi päässäni, en jaksanut enää kävellä, jalkani pettivät ja kaaduin lumihangelle. Tuntui aivan siltä kuin jo entuudestaan rankka lumipyry olisi koventunut vielä hieman, pimeys olisi muuttunut aivan inasen pimeämmäksi. Tätä jatkui hetken, mutta sitten ympäristö valaistui ja sade hellitti vähän, yhtä nopeasti kuin se oli koventunutkin.
    En kuitenkaan ollut paikalla enää todistamassa tätä, sillä minä olin lentänyt pois. Kadonnut, hävinnyt. Kuin tuhka tuuleen, tai kuin yksittäinen lumihiutale maata peittävään kinokseen.


Ajatuksia? Epäilyjä? Palautetta, parannettavaa, risuja tai ruusuja? Tarinamme jatkukoot ensi sunnuntaina. Ihanaa, rauhallista ensimmäistä adventtia jokaiselle! <3

perjantai 1. joulukuuta 2017

Luukku 1 - Linkkaa blogisi

Nyt tässä on tainnut käydä niin, että tasan vuosi on vierähtänyt siitä kun viimeksi starttasin tässä blogissa joulukalenterin. Tämä tarkoittaa sitä, että jälleen on aika julkaista tämä kaiken aloittava postaus. Ensimmäinen "luukku" tässä hieman sovelletussa kalenterissamme. Tästä alkakoon kiire ja tohina, odotus ja järjestely. Täyttäköön piparien tuoksu koko talon, lämmittäköön höyryävä glögi paleltuneita sormia, kiiriköön hiljainen kuiske yli uinuvan metsän: Se on taas täällä. Vuoden ihanin aika - Joulukuu.
Kuten jo mainitsin, kiirettä tulee riittämään koko kuukaudeksi - tai ainakin aatonaattoon asti! Joulukalenteri on ollut työn alla syyslomasta lähtien ja silti koko projekti on aivan vaiheessa, puhumattakaan mistään muista joulujärjestelyistä! Olen kuitenkin lähes varma että tänäkin vuonna me selviämme kunnialla niin joulukalenterista, kuin muistakin joulukiireistä, jolloin voimme pyhittää jouluaaton pelkälle rauhoittumiselle! Tänä vuonna tosin päädyin siihen ratkaisuun, etten tee joka päivä ilmestyvää joulukalenteria, vaan pitemminkin liudan kohtalaisen usein satelevia jouluspesiaaleja. Jokaisena päivänä ei siis postausta ole tulossa, mutta lähes!

Tänä vuonna joulukalenteri starttaa hyvin samoissa merkeissä kuin vuosi sitten - tai oikeastaan, täysin samoissa. 2016 Joulukalenterin Linkkaa blogisi -postaukset saavuttivat yllättävän suuren suosion ja se oli todella toivottu postaus tällekin vuodelle, joten se ehdottomasti pääsi mukaan lopulliseen kalenteriin. Syy, miksi tämä postaus on jälleen ensimmäisenä, on sama kuin viime vuonna: Minun täytyy ehtiä käydä läpi huolella kaikki linkatut blogit, jonka jälkeen koota suosikkini yhteen postaukseen. Tämä koostepostaus sisältää esittelyt ja pienet arvostelut suosikeistani - hyvä mahdollisuus siis teillekin löytää lisää blogeja lukulistalle!

Miten nyt siis toimitaan? Laita kommentteihin linkki blogiisi, lyhyt esittely mukaanliitettynä - siinä kaikki! Aikaa linkkailla on tällä kertaa 8.12 asti, jotta ehdin käydä kaikki blogit läpi omien menojeni ja lopun kalenterin lomassa. Koostepostaus ilmestyy sitten enemmän kalenterin loppupuolella!

Olen yrittänyt kaavailla tämän niin, ettei mikään luukku vaadi blogin lukijaksi liittymistä, mutta ihan näin tiedoksi: tänne ilmestyy melko mielenkiintoista materiaalia läpi kuukauden! Luvassa on vaikka ja mitä lähtien leipomisesta, päättyen lahjaideoihin, valokuviin, sekä tietenkin pesunkestäviin heppablogeihin! Eikä todellakaan sovi unohtaa meidän adventtiprojektiamme, josta te saatte tietää lisää ylihuomenna, onhan silloin jo ensimmäinen adventti.

Aika näyttää mitä tuleman pitää - sen tiedän, että kuukausi on täynnä hulinaa ja jännitystä. Mutta toisaalta, kyllä se joulu lopulta tulee ja tuo rauhan mukanaan. Nyt minä päästän teidät linkkailemaan blogejanne - kommenttikenttä on vapaa, riippumatta blogin genrestä tai lukijamäärästä!

Ja vielä loppuun, toivotan jokaiselle ihanaa joulukuuta ja joulun odotusta! Syökää jo nyt paljon herkkuja, kuunnelkaa joululauluja, muistakaa rauhoittua joskus! Me tarvitsemme sitä, aina välillä.

torstai 23. marraskuuta 2017

Ennen kuin tuli talvi

Moni saattoikin jo huomata, että blogiin on rantautunut uusi ulkoasu. Sen sijaan joltakin saattoi jäädä huomaamatta, että ulkoasussa vihaltavat kuvat eivät ole vilahtaneet blogissa aikaisemmin - kyllä, minulla on kokonainen kansiollinen julkaisemattomia syyskuvia koneellani! Ne ovat jääneet hieman lojumaan, sillä olen odottanut josko saisin laitettua niitä johonkin järkevään postaukseen. Nyt kuitenkin alkaa näyttää siltä etten kiireiltäni ehdi loihtimaan kuvien sekaan tarinaa ja on korkea aika julkaista kuvat täällä - onhan ulos jo satanut luntakin useampaan kertaan! 

Nyt voimme vain toivoa, että märkä ja pimeä syksy alkaisi pikkuhiljaa väistymään tieltä ja tekisi tilaa talvelle, sekä pysyvälle lumelle. Itse olen ehdottomasti enemmän talvi-, kuin syksyihminen ja valitsen lumen milloin tahansa taivaalta tippuvan veden tilalle! Vaikka kuinka toivon, että syksy olisi jo paketoitu, otetaan vielä yksi paluu siihen ennen talven saapumista näiden kuvien muodossa! Oli ihanaa saada pitkästä aikaa myös ratsastuskuvia kun isäni tuli tallille kameran kanssa. Onnistuimme myös kerrankin poseeraamaan Wonyn kanssa kuvissa kunnolla ja näinpä saimmekin jopa ihan kivoja kuvia!

 1.

 2.

 3.

 4.

 5.

 6.

 7.

 8.

9.

10.

Nyt on vielä pakko sanoa loppuun, että postauksia ei ole tullut lähes lainkaan vain sen kiireen takia. Blogissa on monta asiaa kesken ja yritän parhaani mukaan saada toteutettua joulukalenterin, mutta on mahdollista että virallinen joulukalenteri jää tältä vuodelta. Parhaani yritän, mutta mitään en lupaa. Paljon on jäänyt kertomatta blogiin ja on paljon mistä en voi vielä kertoa, sillä mikään ei ole varmaa eikä selvää. Odotan sitä hetkeä kun saan taas kirjoittaa suuni ja sieluni puhtaaksi ja mahdollisesti katkaista blogia koko tämän vuoden piinanneen hiljaisuuden. Rakastan kirjoittamista, se ei vain ole vielä mahdollista.

Tämä on luultavasti viimeinen postaus ennen sunnuntain ensimmäistä adventtia ja projektini alkua. Sitä seuraava viikko voi myös olla melko hiljainen, mutta sitten alkaakin jo joulukuu ja kalenteri jos saan vain asiani järjestettyä. Tämän pikapostauksen ehdin kirjoittaa muiden lomassa kun olin koko eilisen kuumeessa ennen tallille lähtöä, mutta kuten jo sanoin, joulukuussa on luvassa jo paljon enemmän materiaalia, samoin kuin varmaankin heti alkuvuodesta 2018! Vielä pieni hetki!

Otitko sinä syyskuvia?
Mikä on suosikkisi postauksen kuvista?
Pidätkö uudesta ulkoasusta?

tiistai 17. lokakuuta 2017

Kisakentillä x3

Kuluneiden viikkojen aikana olemme käyneet useampaan kertaan pyörähtämässä kisakenttien puolella - niin omalla tallilla, kuin oman tallin ulkopuolella! Menestys ja tulokset ovat heitelleet lievästi sanottuna laidasta laitaan, mutta olemme saaneet todella hyviä ratoja ja kokemuksia kisoista - uskokaa tai älkää, olemme saaneet jopa nostettua luokkakorkeutta!

Minun on pakko jälleen myöntää, että kirjoittaminen on jäänyt aivan taka-alalle. Ainakin kaksista ensimmäisistä kisoista oli tarkoitus tulla omat postauksensa, niitä ehdin jo aloittaa ja kirjoittaa hyvän matkaa, mutta lopulta totesin että ensimmäisistä kisoista on kulunut jo liian pitkä aika, eikä ole enää järkevää omistaa niille kokonaista omaa postausta. Tämä osasyynä päätin yhdistää kolmet kisat kuukauden ajalta yhteen postaukseen - varsinkin, kun viimeisimmistä ei aivan älyttömästi kerrottavaa jäänyt. 

Kuva: (c) Hanna Kallio

Jos nyt edetään aikajärjestyksessä, uusimmasta vanhimpaan. Reilu viikko sitten kisasimme Wonyn kanssa meidän omalla tallilla Mäntän ratsastajien junnumestaruudesta. Alle 16-vuotiaiden mestaruudessa luokkakorkeus oli 50-60cm, minkä olisi pitänyt sujua ihan kohtalaisen hyvin ja ongelmitta. Valkoissa olimme päässeet hyvin hyppäämään, Wony oli tuntunut todella kivalta, tullut hyvin kuulolle, esteet olivat nousseet puomikasoista parhaimmillaan seitsemäänkymmeneen senttiin. Kisoihin lähdettiin hyvällä fiiliksellä, hyvällä valmistautumisella, mutta välillä sekään ei auta. Ei aina voi onnistua.

Wony vaikutti jo verkassa oudolta. En saanut apuja läpi enkä hevosta rennoksi, Wony eteni kaahottamalla tai ei ollenkaan. Verkkahypyt olivat ihan hyviä, mutta kaikki mitä tapahtui ennen, tai jälkeen hyppyjen olikin sitten jotakin aivan muuta.

Radalle lähdin itse vähän epävarmalla fiiliksellä, mikä varmasti vaikutti lopputulokseen paljon. Ykkösellä oli estepelokkeita joita Wony jäi kyttäämään, mikä ei ole ollenkaan tamman tapaista. Otettiinkin jo melkein kielto heti ykköselle, mutta Wony reippaana ponnisti paikoiltaan tasajalkaa esteen yli. Ykköseltä kakkoselle oli kaareva linja niin että kääntö tapahtui aivan seinän vierestä, mutta en saanut apuja senkään vertaa läpi, että Wony olisi kääntynyt oikeaan suuntaan. Kun sitten sain käännettyä oikealle linjalle, Wony jännittyi sillä samaisella hetkellä. Kakkoselle tulimme siis lievässä alitempossa, siitä johtuen kielto. Yritimme uudestaan ylipääsemättä, jonka jälkeen koin parhaaksi ratkaisuksi keskeyttää. Hyppäsimme ykkösen vielä kerran, jonka jälkeen yksikään pidäte ei mennyt enää läpi.

Yritin ratsastaa Wonya vielä kentällä, mutta koko hevonen oli aivan räjähdyspisteessä. Seuraavana päivänä Wony oli taas täysin normaali, ilmeisesti Wonylla oli vain huono päivä - harmillisesti kisojen kanssa päällekkäin. En kuitenkaan ala yksien kisojen takia riskeeraamaan kehitystämme, tai minun ja Wonyn terveyttä. Kisoja tulee aina lisää!

Kaikki kuvat Suinulasta (c) Hanna Kallio

Huonosti menneistä kisoista voidaankin sitten siirtyä... No, paremmin menneisiin! 24.9 olimme ensimmäisen kerran kisoissa oman tallin ulkopuolella ja kopilla liikkeellä kaverin kanssa. Täysin vieras paikka ei onneksi ollut kyseessä, sillä harjoituskisat olivat tallilla, jolla Wony ehti olemaan kolme kuukautta minulle tulon jälkeen, ennen muuttoa Seppälään. Alunperin olimme ilmottautuneet näissä kisoissa vain 40cm luokkaan, mutta kävikin niin että nämä kisat olivat meillä sellainen käännekohta, ja päädyimme jälki-ilmottautumaan myös kuuteenkymppiin, vähän harkkamoodissa kylläkin!

Wony tuntui verkassa todella kivalta. Tamma matkusti rauhassa ja oli "uudessa" paikassa todella lungisti, selkään sai hypätä luottavaisella fiiliksellä. W oli hyvin kuulolla ja avuilla ennen rataa, teki teräviä hyppyjä, ja yritti parhaansa mukaan miellyttää ratsastajaa. En ottanut radasta mitään paineita, sillä olimme ainoa ratsukko kyseisessä luokassa, ja kun kyseessä oli vieläpä harjoituskisat, otin radan nimenomaan harjoituksen kannalta.

Ykköselle tuli kiva hyppy ja hyvä tie. Kakkoselle oli todella lyhyt suhteutettu väli, enkä ehtinyt ottaa sille riittävästi kiinni, joten ohjasin suosiolla ohi, ratsastin avut läpi, lähestyin uudestaan. Kolmoselle tuli sujuva käännös, kolmoselta neloselle oli taas lyhyt suhteutettu, enkä saanut välissä kiinni. Ohjasin siis jälleen ohi, lähestyin uudestaan, sain hyvän hypyn, ja jatkoin matkaa.


Vitonen oli sarja, jonka ensimmäinen osa oli otettu alas. Vitosen jälkeen sain avut hyvin läpi ennen kutosta, josta oli suhteutettu linja seiskalle. Ennen kutosta olisin voinut ottaa pidätteet paremmin läpi, jolloin hyppy olisi ollut terävämpi ja olisimme päässeet laukalla seiskalle, nyt kuten voitte videolta alta huomata, Wony juoksi linjan ravilla. Seiskan jälkeen sain vielä todella kivasti kiinni, ja kahdeksannelle, viimeiselle esteelle tuli hyvä ja kiva hyppy!


Tästä luokasta saimme siis jonkinsortin lohdutuspalkinnon, sillä olimme ainoa ratsukko luokassa, mutta Wony kyllä ehdottomasti ansaitsi sen! Tamma oli todella hyvin kuulolla koko radan ajan, ehdottomasti parhaita ratojamme muutamasta "kiellosta" huolimatta. Kunniakierroksen ensimmäisestä luokasta skippasimme suosiolla, sen verran innokkaana Wony alkoi pikkuhiljaa käymään!

 

Hullua ei saisi tunnetusti yllyttää, mutta yllyttävät silti. Ensimmäisen radan sujuttua hyvin minut ylipuhuttiin hyppäämään toinen luokka, 60cm, heti perään. Tilannehan oli se, ettemme olleet valkassa hypänneet vielä noin korkeaa rataa, mutta nyt sain mahdollisuuden hypätä radan ihan täydessä harjoittelumoodissa ilman virallisia tuloksia.

Toisessa luokassa oli sama rata kuin ensimmäisessä, ainoa mikä muuttui oli korkeus. Lähdin äkkiä vielä verkkaan mukaan ja otin ihan muutaman hypyn verkassa ennen radalle lähtöä. Wony tuntui edelleen todella hyvältä, hypyt olivat jopa vielä skarpimpia esteiden hieman noustua. Sehän on yleisesti tiedossa oleva fakta, että Wony keskittyy aina paremmin mitä isompia esteet ovat, tämän on saanut huomata jo pienen korkeuseron myötä. Toista luokkaa kohden Wony alkoi tosin keräämään jo enemmän kierroksia, minkä sitten huomasi todellakin radalla!

Toisella radalla skippasin kokonaan useamman esteen. Ykköselle tuli kiva, hyvä hyppy, josta olisi jatkunut taas lyhyellä suhteutetulla kakkoselle. Wony kuitenkin lähti tässä vähän enemmän eteen, enkä edes yrittänyt hypätä kakkosta. Sain Wonyn kiinni vähän ennen kolmosta, jolle tuli jälleen todella terävä hyppy. Skippasin jälleen nelosen tiukan suhteutetun takia, mutta jätimme myös sarjan välistä kokonaan harjoituksen puutteen vuoksi. Sarjoja meidän pitäisi hypätä todella paljon enemmän, niitä onkin jo muutaman valkan ajan työstetty ahkerasti!


Sarjan ohituksen jälkeen en meinannut saada pidätettä kunnolla läpi, jolloin myös kutonen jäi välistä. Seiskalle Wony pääsi jälleen vähän pitkäksi ja juoksemaan, mutta hypyssä ei ollut moittimista. Kuten ylläolevasta kuvasta voi huomata, seiskan jälkeen Wony lähti innoissaan eteenpäin, mutta lopulta sain hyvin kiinni ennen kasia - jolle tulikin sitten vähän isompi hyppy! :D Hyppy lähti ihan hyvästä paikasta mutta se oli todella korkea, sillä loikalla olisi nimittäin päässyt yli parikymmentä senttiä korkeammasta esteestä. Kasin jälkeen Wony päättikin rallitella ihan kunnolla, mutta se oli ihan ok - rata oli selvitty kunnialla loppuun Video loppuu tässä kohtaa vähän "kesken", minulla meni hetki rauhoitella hevonen viimeisen hypyn jälkeen, mutta pääasia oli se, että Wony lopulta tuli takaisin.

Tuohonkin rataan olin niin tyytyväinen, kuin ihminen olla voi. Olimme siirtyneet suoraan kuuteenkymppiin neljästäkympistä, kaikki selvisivät hengissä, Wony teki todella hyviä hyppyjä, sain jopa pidätteitä läpi radan aikana! Se oli meille todella iso harppaus eteenpäin!

Videolla molemmat radat

Taka-alalla meidän ihana kisakuski ja -hoitaja, jota ilman reissuun ei oltaisi päästy! <3


Lopuksi siirtykäämme vielä yksi kokonainen viikko Suinulan kisoista taaksepäin meidän oman tallin kisoihin. Näihin kisoihin oli aivan älytön miettiminen luokkakorkeuksien kanssa, viimeisen kerran korkeuksia meinattiin vaihtaa kisa-aamuna jo tallille saavuttua! Mietimme pitkään valmentajan kanssa menemmekö puomi- ja ristikkoluokat, vai ristikon ja viidenkympin, mutta päädyimme kuitenkin vähän liiankin helppoon puomiin, sekä ristikkoon. Se oli varmasti hyvä päätös, sillä näin saimme todella positiivisen kisakokemuksen, sekä hyvän pohjan Suinulan kisoja, ja niin kauan odotettua korkeuden nostoa varten!

Verkassa Wony oli näissäkin kisoissa todella hyvin kuulolla. Kisavalmistelut olivat jääneet melko vähäisiksi sillä en ollut itse ratsastanut Wonylla kolmeen päivään isoskoulutuksen takia, oletin että selässä olisi ollut vähän hakemista toisen ratsastajan jäljiltä. Onneksi luuloni osottautui vääräksi ja Wony tuntui aivan normaalilta, omalta itseltään! Ratsastin Wonya ennen rataa aika säästeliäästi, jotta voisin välttää turhan kuumumisen - kentällä oli kuitenkin kahden luokan hevoset verkkaamassa samaan aikaan, hälinää ja muita ratsukoita riitti. Aloin ottamaan todella nopeasti hölkkään mukaan puomia, sen jälkeen tulin ristikolle vain muutaman hypyn kumpaankin suuntaan. Onnistuin verkkaamaan juuri sopivasti - riittävästi, jotta sain Wonyn avuille ja lämpimäksi, kuitenkaan hevosen kuumumatta.


Ensimmäisestä luokasta en voi oikeastaan edes sanoa mitään ihmeellistä, koko rata edettiin tasaisen rauhallisesti. Ensimmäisen puomin jälkeen Wony otti laukan, tällöin otin vielä takaisin raville varmistaakseni sen, että hevonen on täysin kontrollissa. Jos Wony olisi tämän jälkeen loppuradalla itse laukan nostanut, olisin antanut sen sillä jatkaa, mutten lähtenyt sitä itse laukalle härkkimään kun ravi oli hyvää ja tasaista - Wony taisi olla samaa mieltä, sillä se pysyi ravilla loppuradan ajan. Välillä väleihin mahtui jonkinnäköistä sähellystä ja jalkojen viskelyä, mutta tällöinkin pidäte meni hyvin läpi ja Wony jatkoi hyvällä tahdilla.

Tässä luokassa kaikki palkittiin, mutta olipa meillä myös hyvä aika! Meitä ei kovin montaa luokassa ollut, mutta taas kerran olen sitä mieltä, että Wony ansaitsi ruusukkeensa, niin kivasti se oli kuulolla!


Toisestakaan radasta ei sen kummemmin ihmeellistä sanottavaa ole. Heti radan jälkeen oli sellainen ajatus takaraivossa, että minun olisi pitänyt antaa Wonyn laukata paljon enemmän. Olin miettinyt etukäteen välit jotka olisin voinut antaa Wonyn laukata, mutta Wony ei tietenkään juuri näihin väleihin laukkaa ottanut. Silloin kun Wony otti itse laukan, se oli täydellisesti kontrollissa ja kuulolla, minun olisi pitänyt antaa sen edetä ja tehdä rauhassa laukassakin - silti menin jokaiseen väliin ottamaan ravin takaisin. Ainoastaan sarjalle olin etukäteen päättänyt tulla raville jotta välttyisimme ryysimiseltä,  juurikin sen rutiinin puutteen vuoksi, muita ravisiirtymisiä en osaa edes itse selittää. Toisaalta turha sitä on enää märehtiä, nyt vain lisää treeniä, rutiinia radoille ja sitä myötä eteenpäin. 

Molemmat radat videolla

Kuten jo sanoinkin, nyt kun korkeudet ovat viimeinkin pikkuhiljaa alkaneet nousemaan Wony keskittyy radalla jo huomattavasti paremmin. Jatkossa varmaankin myös laukan ottaminen radalla helpottuu, sillä helposti noin pienillä esteillä Wony on vain rynninyt esteelle ja läpi - mitä isompi este, sitä enemmän täytyy keskittyä paikkaan, hyppyyn, sekä seuraavaan esteeseen. Tulevaisuus näyttää miten nyt seuraavat kisat tulevat menemään, näihin tosin on näillä näkymin vielä kuukausi aikaa ellemme lähde kopilla liikkeelle.


Lopulta kävi niin, että ruusuke lähti mukaan toisestakin luokasta! Päivän päätteeksi meillä oli siis kaksi uutta ruusuketta, kaksi hyvää rataa takana, sekä aivan älyttömän hyvä mieli! Edelleen nousee hymy huulille tätä postausta kirjoittaessa kun palaan kyseiseen päivään - ehdottomasti taas yksi käännekohta meidän tarinassa!

Kokemuksia on mahtunut kuukauteen siis monenlaisia! Kahdet loistavat kisat, yhdet vähemmän loistavat. Neljä todella hyvää rataa, yksi aivan hirveä. En anna kuitenkaan noiden viimeisimpien kisojen laskea fiilistä tai tuoda takapakkia. Huonoja ratoja tulee välillä kaikille, kehitys on kiinni siitä kuinka niihin suhtautuu - jääkö kiinni epäonnistumiseen, vai yrittääkö siitä oppia. Minä olen päättänyt oppia.

Seuraavan kerran kisataan tosiaan vasta marraskuun lopulla, mutta nyt on hyvin aikaa treenata! Enemmänkin olen kääntänyt jo katseen tulevaan kesään, mitä sillä onkaan meille annettavana kisojen ja treenaamisen suhteen! Päivä kerrallaan, treeni kerrallaan, eteenpäin. Aika näyttää, mutta nyt meillä on mahdollisuus. Nyt meillä on tulevaisuus.


"You don't know were this will go
It's something strong, could all go wrong
These are the times when
You're supposed to be afraid to take a step
But still you do, 'cause you need to

Keep your head above water, you can do much better
Never let go, never let go
And it's now or never, we can do this together
Never let go, never let go"
 


Millaista sinun kisamenestyksesi on ollut viime aikoina?
Tykkäätkö sinä kisata, vai etsitkö haasteita muualta?

tiistai 3. lokakuuta 2017

JOULUKALENTERI 2017

Syyskuu meni menojaan, lokakuu on saapunut. Lämpimät kesäpäivät ovat virallisesti unohtuneet, painuneet odottamaan sitä hetkeä, kun kukat peittää taas niityt, linnut laulavat, taivas on sininen ja pilvetön.

Mutta sitä ennen luvassa on talvi. Aika, jolloin maa on valkoinen ja yöt ovat pimeitä. Hengitys huuruaa pakkasessa, kylmyys nipistelee poskipäitä ja nenää, lumi narskuu jalkojen alla. Illat lämpimien peittojen alla, kynttilät, kuumat juotavat, sekä aina yhtä ihanat jouluvalot, jotka voi ripustaa huoneeseen - juurikin niiden viime talvelta jääneiden seuraksi. Luojalle kiitos talvesta. Minä rakastan talvea. 

Tällä hetkellä ulkona riehuu myrsky. On ilta, luultavasti tämän postauksen julkaisua edeltävä. Sade ei ole vielä alkanut, mutta koko päivän järvi takapihan jatkeena on ollut uhkaava ja tumma. Hevosetkaan eivät arvostaneet alkavaa myrskyä, jopa kissoista tuli hirviömäisiä... No, hirviöitä. Juurikin nyt tuuli on niin kova, että se rämisyttää kattopeltejä ja helisyttää ikkunoita. Kylmä viima puskee huoneeni seinähirsien läpi sisälle, eikä ikkunasta näy mitään muuta kuin oma heijastukseni, mutta se ei haittaa. Kynttiläni palavat, huone on pimeä lukuunottamatta niitä, valotaulua, sekä tietokoneen näytön valoa. Istun nojatuolissa viltin alla, jaloissani on ihanat villasukat, kädessäni taas höyryävä mukillinen kuumaa kaakaota, siellä risteilee kaksi jo lähes sulanutta sydänvaahtokarkkia. Kaikki on hyvin. Kaikki on ihan hyvin. Vaikkei edes olisi, niin juuri nyt, tässä kuplassa, omassa turvapaikassani, kaikki on hyvin. 

Se syy miksi minä kirjoitan juuri nyt, tässä kuplassani jossa kaikki on hyvin: Jouluaattoon on 12 viikkoa. Ja ihan kaikista eniten, minä rakastan joulua.

Tästä alkaa virallisesti minun joulunodotukseni. Alan kokoamaan tämän blogin joulukalenteria. Luvassa on jotain omaperäistä, uutta, monipuolista, mutta myös vanhaa, tuttua, turvallista. Sataprosenttista minua, 24 postausta peräjälkeen. Osa luukuista on minulla jo selkeästi suunniteltuna päässäni, kuten jokaisena adventtina ilmestyvä "erillinen kalenteri". Enempää ette saa kuulla, mutta odottaa saatte paljon. Pistän itseeni paljon luottoa kun lähden sitä toteuttamaan, mutta siitä saattaa tulla hyvä. Parhaassa tapauksessa loistava. 

On kuitenkin monen monta luukkua, joiden luomiseen kaipaan teidän apuanne. Tämä on yhteinen projekti, jokaiselle jotakin. Kalenteriin on pikkuhiljaa hahmottunut ne luukut jotka ovat ensisijaisesti minulle, mutta tahdon kuulla mitä te odotatte, mitä te haluatte. Kaikkea saa pyytää, parhaani mukaan toteutan - vaihteleva sisältö on vain plussaa! Videoita, kuvia, tekstiä, novelleja, vinkkejä, ohjeita, kilpailuja. Lifestylea, ratsastusta, musiikkia, piirtämistä, tai jotakin aivan muuta. Ehdotuksia saa jättää niin paljon kuin vain omasta mielikuvituksesta riittää, mielummin liikaa kuin liian vähän! 

Viedään tämä vielä pidemmälle kuin viime vuonna, luodaan vielä parempi kalenteri. Tehdään aivan loistava joulukuu, jotakin mitä odottaa, jotta kun pimeä syksy on viimein selätetty ja kalenteriin vaihtuu joulukuun ensimmäinen päivä, voidaan joululle rullata auki punainen matto jota pitkin saapua. Kaksitoista viikkoa. We can do this! Aivan ihanaa, alkanutta syksyä jokaiselle! <3


Toteutatko sinä joulukalenterin blogissasi tänä vuonna?

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Vetäydyin hiljaisuuteen

Tänään koetan jotain ihan uutta. Jotain, mitä en ole tehnyt aikaisemmin, tai ainakaan niin merkittävästi että muistaisin sen. En aio nimetä postaustani ennen sen kirjoittamista, mutta sen olen tietenkin tehnyt monesti ennenkin. Tai siis, jättänyt tekemättä. Tänään minä en iske tätä postausta yhteenkään laatikkoon. En aio rajata aluetta mistä kirjoitan, en aio kitkeä mitään pois. Olen pitänyt yli kuukauden somehiljaisuutta, ainakin näin julkisesti. En ole kirjoittanut blogia, en ole päivittänyt minun ja Wonyn Instagram-tiliä. En ole yli kuukauteen edes avannut Bloggeria. En ole halunnut. En ole pakottanut itseäni.
   Alussa tunsin huonoa omatuntoa. Ihan kuin olisin pettänyt jonkun luottamuksen, jonkun odotukset, kun en kirjoittanut. "Kun mä lupasin". Lupasin, että kesällä julkaisen vähintään kahdeksan postausta kuukaudessa. Kesäkuun, heinäkuun, elokuun. Siitä olisi taas helppo jatkaa kohti syyskuuta, lokakuuta, kohti pitkää ja pimeää talvea. Näin ei kuitenkaan käynyt. Alussa piti kirjoittaa kaksi postausta rippileirille, olla sitten se aika kirjoittamatta. En kirjoittanut. Leirin jälkeen ei tehnyt mieli kirjoittaa, en kirjoittanut. Ajattelin että huomenna. Sitten tuli konfirmaatio ja piti kirjoittaa siitä. En kirjoittanut. Piti kirjoittaa treeneistä Wonyn kanssa, mutten tehnyt niin. Piti aloittaa uusia projekteja, en osannut. Yritin. Mutten osannut. Koko ajan mielessä kummitteli päivämäärä, "tiistai 4. heinäkuuta 2017". Päivä jona julkaisin viimeisimmän postaukseni. Postauksen, joka nousi koko blogini suosituimmaksi, jota kommentoitiin eniten, josta sain palautetta ihailemiltani bloggaajilta. Enkä edes pystynyt vastaamaan niihin. Siitä on lähes kaksi kuukautta.
   Jossakin kohtaa en enää jaksanut tuntea syyllisyyttä. Näin uskottelin itselleni. En jaksanut enää käydä katsomassa tilastoja, en tarkistanut olenko menettänyt lukijoita. En korjannut virhekoodia blogin sivupalkissa, en halunnut avata koko blogia. En halunnut nähdä sitä tiettyä päivämäärää. Joten annoin olla. En selittänyt yhtään mitään, en yhtään kellekään. En edes itselleni. Makasin vain turtana sängyssä, kävin tallilla, ja palasin sänkyyn. Ajattelin, että kirjoitan sitten kun siltä taas tuntuu.
   Sillä minähän en kirjoita silloin, kun siltä ei tunnu. Ei. Niin alas en vajoa.


Viime kesä on ollut minulle jotenkin ihan tosi rankka. En ole saanut aikaan oikein yhtään mitään. En ole käynyt oikein missään, lukuunottamatta muutamaa minireissua, en ole tehnyt oikein mitään mainitsemisen arvoista. En ole suorittanut ämpärilistan tavoitteita, en ole valmentautunut, en ole kisannut. Olen vain katsellut leffoja ja sarjoja, järjestellyt Wonyn asioita, ja syönyt. Ja ahdistunut kotona, kun muut sisarukset on jossain muualla ja itse katselen sarjoja ja syön. Koska Wonyn kengitys. Koska fysioterapia. Koska lääkäri. Kaikki muut teki vaikka ja mitä, mutta minä olin kesällä vain rippileirillä. Tuntuu, että se oli ainoa asia mitä sain aikaan. Tietty olimme kesän alussa Wonyn kanssa ensimmäisissä kisoissa, joissa kaikki sujui. Niiden jälkeen tuli itku. Ihan vain koska me onnistuttiin. Lopulta en saanut edes videota. En kirjoittanut blogiin.
   En ole saanut juosta, en liikkua. Koko kesä on ollut yhtä asioiden järjestelyä, sumplimista, selvittelyä. Miten Wonyn kanssa. Miten vuoden päästä lukion kanssa. Miten rämmin ysistä läpi ilman, että palan loppuun ja ahdistun pahemmin. Juuri niin kuin viime talvena. Monia vaihtoehtoja olen miettinyt.  
  "Myynkö Wonyn?" Ei, se olisi luovuttamista. "Ei olisi", sanoi tallikaverit. Aikuiset ihmiset. "Nyt teillä sujuu, sä oot tehnyt töitä ja järjestänyt asiat. Se ei olisi luovuttamista, se olisi fiksua. Sun terveyden, sun tulevaisuuden kannalta". Nimenomaan. Eli se olisi luovuttamista. Tuossa on esimerkki tilanteesta, ajatuksesta, jonka kanssa olen paininut. Se yrittää musertaa minut. Olen ehkä vähän pelkuri. En pysty myymään Wonya. En kykene. Pitäisi valita tekeekö sen, mikä on oikein, vai sen mikä on kaikkien parhaaksi. Kun nekin vielä sekoittuvat niin, ettei enää tiedä kumpi on kumpi, on soppa valmis. Huoh.



 Prinsessapäivä 23.7.2017, eikä edes otettu kuvia Wonyn kanssa

Juuri tällä hetkellä Wony ei ole menossa mihinkään. Sille kuuluu hyvää. Tosi hyvää. Kesä ja helteet teki siitä laiskan, mikä oli kivaa vaihtelua. Se oli koko kesän ihan käsittämättömän kiva rastastaa. Me ollaan päästy tekemään uusia asioita, asioita mitä en luullut meidän tekevän. On uitu, on ratsasteltu ilman satulaa, on vietetty aikaa yhdessä, kerätty luottamusta. Ratsastimme kaatosateessa ja todella kovassa ukkosessa ilman mitään ongelmaa, tämä ei olisi tullut kysymykseenkään kesän alussa. Olen kiitollinen, siitä mihin olemme päässeet.
  Nyt on iskenyt taas syksy ja kelit ovat viilentyneet. Tämä näkyy Wonyssa kahdella eri tavalla. Ensinnäkin, siitä tuli yhden vapaan aikana ihan käsittämättömän energinen. Se iski kirjaimellisesti kuin salama kirkkaalta taivaalta. Maanantaina ja tiistaina Wony oli vielä enemmän eteenpäin ratsastettava, keskiviikko oli ihan normaalisti vapaa, ja torstaina Wony olikin ihan räjähdyspisteessä energiasta, samoin kuin perjantaina ja lauantaina. Perjantaina meillä oli estevalkka, joka meinasi jäädä jo välistä kuskin sairastumisen takia - särkylääkkeiden voimalla painettiin kuitenkin valkka läpi reilu 38 asteen kuumeessa! Valkka meni juuri niin hyvin kuin tuossa kunnossa olisi voinut olettaa, varsinkin kun Wony oli vielä ihan älyttömästi menossa. Pääsimme kuitenkin tekemään ihan kivasti ja lopussa hyvällä fiiliksellä, tästä on taas hyvä jatkaa seuraavassa valkassa. Meillä on tulossa kisatkin kolmen viikon päästä, näillä näkymin mennään varmaan ristikko- ja 50cm-luokat, riippuen tietty siitä miten nyt menee pari seuraavaa viikkoa.
   Toinen säästä johtuva ilmiö on ollut Wonyn talvikarvan kasvatus. Nyt on elokuun loppu ja se karva on aivan järkyttävän näköinen. Luojan kiitos Wonylle näytetään klipperiä jo tulevana tiistaina, pääsee mammuttikarvasta samantien eroon! Nähtäväksi jää monestiko Wonyn joutuu klippaamaan tänä talvena, mutta minulla menee hermot aivan totaalisesti tuohon karvaan - mielummin klippaan muutaman kerran enemmän, kuin sitkuttelen taas tammikuuhun asti tällä karvalla! :D


  Lukuunottamatta perjantain valkkaa, me emme ole valmentautuneet kesällä. Olen kokenut, että se olisi ollut minulle liikaa. Me ollaan silti kehitytty. Paljon! Nyt kun koittaa syksy, meidän tiimiin liittyy muutama uusi valmentaja, joiden avulla suunnataan kisoihin. Olen itse alkanut tekemään tallivuoroja pari kertaa viikossa ja tykännyt siitä tosi paljon. Sehän lasketaan jo työksi, vai mitä? No kyllä, kun siitä kerran palkkaakin saa!
   Oma terveydentilani on himmannut ratsastusta tänä kesänä tosi paljon. Liikaa paljon. Polveni on kipeytynyt entisestään, eikä se kestä enää ratsastusta. Silti pusken eteenpäin, koska haluan. Tahdon voimalla, hammasta purren. Koko kesän olen ravannut fysioterapiassa, enkä ole saanut siitä apua. Nyt matka jatkuukin taas ortopedille, keskustelemaan leikkauksen mahdollisuudesta. Pelottaa, tietty. Mutta haluan, että tämä loppuu. Tämän kivun kanssa ei voi elää, varsinkaan kun kivunlievitys ei toimi. Olen helpottunut, kun fyssarini otti kipuni vakavasti, vei asiaa eteenpäin. Olen kiitollinen.
  Joku saattaa muistaa myös, kuinka viime keväänä meillä oli Wonyn kanssa tosi iso taantuma. Tämä alkoi siitä, kun loukkasin selkäni TIPPUESSANI WONYLTA. Kipu selässä kesti silloin muutaman viikon, sitten se pikkuhiljaa meni pois. Tänä kesänä se on kuitenkin tullut takaisin. Olen kolmesti ratsastaessa, ihan vain keventäessä, täräyttänyt selkäni niin, että aivan käsittämätön tuska on seurannut siitä useamman päivän. Selän täräyttämisestä on seurannut monia unettomia öitä, monia melkein-sairaalareissuja, monia kivun hetkiä. Joka kerta on rämmitty läpi ja jatkettu eteenpäin. Niin kuuluu tehdä. Niin haluan tehdä. Tiedän, että selkä tulee niksahtamaan vielä, tiedän että joskus tulee se kerta kun on pakko lähteä sairaalaan, mutta sitä ennen voi elää normaalia elämää.

Lukuunottamatta kipua, ahdistusta, ja pelkoa, minulle kuuluu... Noh. Haluaisin sanoa että hyvää. Ottaen kuitenkin huomioon kaikki edeltävät tekijät, ei fiilis ihan älyttömän hyvä voi olla. Koulu on alkanut taas, ja nyt tilanne on se, että olen kahden viikon jälkeen finaalissa. Väsymys on jotakin aivan käsittämätöntä, se painaa päälle ja lamaannuttaa minut ihan täysin kokonaan. Bänditreenit ovat kerran viikossa, se on minun ainoa vapaapäivä tallilta. Talli, koulu, ja musiikki ovat vieneet jo nyt kaiken aikani, sitä ei ole kirjaimellisesti riittänyt millekään muulle. Tämä on yksi syistä miksi blogi on pysynyt hiljaisempana: Kirjoittaminen ei ole minulle tällä hetkellä rauhoittavaa, rentouttavaa. Ei sitä mitä kaipaan. Kun tulen kotiin ennen yhdeksää iltatallin ja koulupäivän jälkeen haluan käydä suihkussa, ottaa ruokaa ja lämmittää kupillisen kaakaota, sekä parkkeerata sohvalle viltin alle katsomaan Vampyyripäiväkirjoja. Se rauhoittaa minua. Ei bloggaaminen, ei piirtäminen. Ja kuten jo mainitsin, minä en pakota itseäni kirjoittamaan.
  Toisaalta olen tuntenut melkoista hyödyttömyyttä viime aikoina, en ole saanut mitään aikaan. Musiikkihommat ja kappaleet junnaavat paikoillaan, kynät ja keskeneräiset työt lojuvat laatikossa, tietokone on pysynyt kiinni, urheiluvarusteet ovat pysyneet laatikossaan. Jopa oma huoneeni on päässyt räjähtämään ihan täysin, olen ollut niin poikki etten ole yksinkertaisesti jaksanut siivota. Kouluhommatkin olen tehnyt juurikin vain niin, että ne on tullut tehtyä, mutta panostus on jäänyt jaksamisen takia hyvin vähälle. Minulle nousi viime viikolla kuume, koulusta olin pois vain perjantain, mutten silti saanut mitään tehtyä. Nukuin sohvalla ja katselin sarjoja, söin. Kuume ei ole vieläkään laskenut, mutta lauantain ja sunnuntain joudun jokatapauksessa painamaan tukka putkella, maanantaina alkaakin sitten jo taas uusi koulu- ja "työ"viikko. Ensi viikko on kyllä tavallaan kevyempi, kun ei ole yhtäkään tallivuoroa, mutta tämä tieto ei rehellisesti sanottuna tunnu vähentävän taakkaani ollenkaan. Tallille täytyy kuitenkin joka päivä lähteä, koulu täytyy joka päivä hoitaa, blogiakin pitäisi pyörittää, täytyisi työstää kahta lyijykynätilaustyötä, tehdä uusi kappale bändille, tehdä päivittäin lihaskunto. Tulevalle viikolle on myöskin taas uusi lääkäriaika polven takia, stressaan saadaanko asioitua vietyä yhtään eteenpäin. Toivon niin.


Kerroin myös jo aikaisemmin, että tuleva talvi huolestuttaa minua, puhumattakaan ensi vuodesta. En tiedä kuinka aion jaksaa, kuinka aion järjestellä asiani, hoitaa kaiken. Jostain on luovuttava, se on fakta. Tilanne alkaa uhkaavasti näyttämään siltä, että se jokin on Wony. Tulevaisuus on tietyiltä osin minun kohdalla täysin auki, mutta samalla tiedän tasan mitä haluan. Pelottaa, kun vastaukset eivät ole valmiina päässäni. Pelottaa, kun en tiedä. On tässä aikaa, vaikkei kuitenkaan ihan hirveästi. Yhteishaku lähestyy, jopa huolestuttavan nopeasti. Tämä vuosikin tulee menemään nopeasti, kohta asiat jo muuttuvat. Tuntuu toisaalta kaukaiselta edes miettiä sitä, en tiedä vielä edes mitä talvi pitää sisällään. Toisaalta en edes halua miettiä sitä.
   Minulle on siis todella selvää, mihin haluan ensi vuonna, missä haluan olla vuoden päästä. Voin vaikka kirjoitella tästä postausta, jos teitä yhtään kiinnostaa. Suunnitelma on selkeänä päässäni. Wony on ainoa ongelmakohta. Olemme joutuneet keskustelemaan vakavasti siitä mitä Wonylle tapahtuu, mikä pistetään nyt etusijalle. Minua huolestuttaa tulevaisuuden koulujen lisäksi oma jaksamiseni, sekä mahdollisuuteni liikkua, mutta myös mitä Wonylle tapahtuu jos sen myyn. Löytyisikö sille enää kotia? Se ei ole enää aivan nuori, kukaan tavoitteellinen, taitava ratsastaja ei halua ostaa noin "vanhaa" hevosta. Jos Wony päätyykin väärään kotiin. Kauhukuvat pyörivät päässäni. Siitä eläimestä on tullut minulle yksinkertaisesti liian rakas, en kykene luopumaan siitä. Tiedän, että siellä ruudun takana on niitä, jotka spekuloivat tätä tilannetta ja vetävät siitä omia johtopäätöksiä, mutta pyydän teitä tulemaan puhumaan minulle suoraan, mikäli teille jää mikään epäselväksi. Kyse ei ole enää siitä etten pärjäisi Wonylle, tai etten nauttisi ratsastuksesta. Yksinkertaisesti siitä, että tämä laji ajaa minut finaaliin. Toivon että ymmärrätte, jos nyt ette ainakaan jauhaisi keskenänne siitä kuinka en pärjää hevoselleni ja harkitsen sen myyntiä siitä syystä.


Tähän postaukseen on nyt tullut tekstiä aivan kaikesta, maan ja taivaan väliltä. Tiedän, että paljon jäi sanomatta, mutta jos tässä olisi tarpeeksi tälle kertaa. Tätäkin postausta kirjoitin yli viikon, tuntuu hullulta. Paljon sai korjailla ja muuttaa, mutta jospa tämä olisi nyt tässä. Kesä ja alkusyksy ovat olleet rankkoja, mutta jospa tästä selvittäisiin!
  Blogia en ole lopettamassa, vaikka sitäkin olen harkinnut, toivottavasti ymmärrätte kuitenkin että tahti saattaa jatkossakin olla hitaampi. Minun täytyy alkaa pikkuhiljaa jo valmistella tämän vuoden joulukalenteria, sekin tulee vaatimaan oman aikansa ja tuomaan vähän lisää tehtävää. Nyt kyllä ihan vakavissani aktivoidun blogin suhteen, voitte uskoa sen! Voisittekin heittää kommentteihin postaustoiveita, sekä kertoa kiinnostaisiko selvennys näihin opiskelusuunnitelmiini. Kaikkea saa ehdottaa, yritän niitä toteutella nyt syksyn myötä!
  Toivotan teille jokaiselle ihanaa alkavaa viikkoa! Tarkkailkaa saapuvan syksyn merkkejä, nukkukaa, löytäkää rauhoittavia asioita arkeen. Kiitos kun olette pysyneet mukana, hiljaisuuden keskelläkin! <3

Miten sinun syksy on pyörähtänyt käyntiin?
Oletko huomannut blogissa vallitsevan hiljaisuuden?
Miten sinä käsittelet stressiä, oletko kokenut samankaltaisia tunteita?
Mitä haluaisit nähdä blogissa jatkossa?
  

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Parhaat bloggaajat on niitä, jotka pistävät blogikulttuurin uusiksi

Julkaisin hetki sitten blogissa postauksen siitä, mikä saa minut lukemaan tiettyä blogia. Tuo haaste on liikkunut blogimaailmassa jo pidemmän aikaa, eikä siitä minunkaan kirjoittamana tullut niin kovinkaan massasta poikkeava. En ole varma liittyykö tämän postauksen aihe millään tavalla tuohon haasteeseen, mutta äsken seurasin taas keskustelua, joka herätti minut ajattelemaan tätä asiaa. Hetken pohdittuani päätinkin avata koneen ja kirjoittaa kokonaisen postauksen tavallaan jatkona HAASTEELLE, liittyen siihen kuinka blogimaailma on nykyään turtunut kaavoihin ja lokeroihin - ainakin minun mielestäni.


Minä kuulun erääseen ryhmään WhatsApp'issa, ryhmään johon kuuluu lisäkseni reilut sata muuta hevosbloggaajaa ympäri Suomea. Bloggaajia on eri ikäisiä, heillä on eri mielipiteet, jokaisella on eri kokoinen blogi. Tässä ryhmässä olen kuitenkin monesti saanut apua blogini kanssa, oli kyse sitten ulkoasusta, tai postausideasta. Voitte jo varmasti päätellä, että tämä postaus on lähtöisin sieltä, vaikkei periaatteessa kukaan tätä ajatusta minulle antanut. Olen nimittäin harmittavan usein törmännyt ryhmässä muutamaan eri lauseeseen: "En kyllä tiiä, sopiiko tää hevosblogiin", "Tää ei kuulu ehkä ihan blogimaailmaan", "Nää käy enemmän tubekulttuuriin", "En oo ennen nähny blogissa tollasta". Joskus olen jopa kuullut ihmisten pohtivan: "Mä haluisin kirjottaa tälläsen postauksen, mut en voi kun se ei liity hevosiin", tai "En mä viitti tehä niin, kun kukaan muu ei oo tehny". Tässä kohtaa suuni loksahtaa auki ja syöksyn kohti syvintä psykoosia: Onko blogimaailma todella kangistunut näin kaavoihinsa?

Yhden tietyn bloggaajan on aivan käsittämättömän vaikeaa erottua joukosta ja saada blogillensa näkyvyyttä. Jotta siinä voisi onnistua, täytyy tehdä jotain rohkeaa ja erottua siitä massasta. Täytyy siis tehdä jotain, mitä kukaan ei ole ennen tehnyt. En osaa edes heittää arviota, kuinka monta hevosblogia Suomesta löytyy - varmasti yli tuhat, ottaen huomioon että tähän meidän ryhmäänkin kuuluu jo sata. Silti suosittuja hevosblogeja on niin pieni määrä, että ne voi helposti laskea yhden käden sormilla. Mitä nämä bloggaajat tekivät, jotta heidän blogeistaan tuli Suomen suosituimpia hevosblogeja?


Noh. Tiia kuvasi My Dayn. Jilla kirjoitti hevosblogia, jonne otti kuvia sunnuntaibrunssilta. Aada teki ääniraidallisen valmennusvideon. Kaktu kaulanaruili. Pinja ei kirjoittanut pelkistä hevosista. Kaikki edellämainituista tekivät jotakin, mitä ei ollut ennen tehty. Mitä kukaan muu ei tehnyt. Netistä löytyy lukematon määrä perinteisiä tuntiratsublogeja, joissa ei ole särmää, ei persoonaa. Tämä näkyy taas siinä, ettei ole lukijoitakaan. Paha minun on puhua, ei minunkaan lukijalista ole kolminumeroinen, tiedä sitä tuleeko koskaan olemaan. Mutta minun blogissani on yksi ominaisuus, jonka luen sen vahvuudeksi - kirjoitan asioista, joista haluan kirjoittaa. Ja tässä on se asia, joka minua häiritsee blogimaailmassa tällä hetkellä - tai pitemminkin sen puute.

Seurasin eräänä iltana keskustelua tässä kyseisessä Hevosbloggaajat-ryhmässä: Puheenaiheena oli se, miksi hevosblogiin tungetaan kaikkea ihan muuta materiaalia. Paljon oli ihmisiä tämän puolesta, paljon oli vastaan, mutta muutama kommentti minua ihan tosissani hämmästytti tässä keskustelussa. Eräskin kommentti meni näin: "Sen takia, että me "nykynuoret" ei olla tunnettuja luovuudesta ja sitte ku ei keksi postattavaa lähtee seikkailemaan muihin aiheisiin". Tiedä sitten oliko tämä sarkasmilla kirjoitettu vaiko ei, mutta tämä silti pisti minulle kaikista eniten silmään. Niinkö se meneekin, että hevosblogiin ei voi kirjoittaa muuta materiaalia, koska se tarkoittaa ettei oma luovuus riitä "pysymään aiheessa"? Jossakin kohtaa keskustelu kääntyi siihen, miten kukin lajittelee oman bloginsa: Tämän keskustelun päätteeksi minun blogini ei ollutkaan enää hevosblogi - se oli minilehti!


Palatkaamme takaisin hämmästelyyni: Onko blogikulttuuri kangistunut niin kaavoihinsa, ettei ole enää ok erottua joukosta ja toteuttaa itseään sillä tavalla, kuin haluaa? Olen ennenkin tästä maininnut, mutta minä hyvin harvoin luen blogia, jonne kirjoitetaan pelkkiä hevosjuttuja - minulla ei yksinkertaisesti riitä mielenkiinto. Minä en myöskään aio alkaa rajoittamaan minun tekstiäni, tai minun postausaiheitani sen takia, että minun blogini on leimattu hevosblogiksi. Olkoon sitten vaikka minilehti, mutta minä aion kirjoittaa sellaista materiaalia, mistä minä pidän. Tästäkin olen ennen täällä maininnut, mutta minä luen sen minun blogini vahvuudeksi, että täällä on monenlaista materiaalia: Se tuo tänne lukijoita monesta eri lukijakunnasta. Minä tiedän, että blogiani lukee moni hevosihminen, mutta myös todella moni, jotka eivät ikinä ole koskenutkaan hevosiin. Olen myös saanut kuulla siitä, kuinka moni näistä ei-hevosihmisistä on jollain tasolla kiinnostunut hevosista minun blogini ansiosta, se jos mikä saa hyvälle mielelle. Tykkään inspiroida ihmisiä, lähes yhtä paljon kuin tykkään kiroittaa aiheista, jotka kiinnostavat minua.

Uskoisin, että tämän koko postauksen pointti oli se, että älkää kangistuko kaavaan ja leimatko blogianne liiaksi - siitä ei ole teille kuin haittaa. Kirjoittakaa tasan siitä mistä haluatte kirjoittaa ja mikä tuntuu teistä hyvältä, välittämättä siitä mitä muut jaksavat sanoa. Luokaa jotain uutta, rikkokaa rajoja, pistäkää blogikulttuuri uusiksi. Sillä kuten olen monesti huomannut, ne bloggaajat jotka pistävät sen blogimaailman uusiksi, ovat niitä parhaita.


Aada kiittää ja kuittaa. Ja muuten, kyllä. Täytin postauksen "lifestylekuvilla". Ihan vaan koska mä voin.