Muut sivut

lauantai 28. tammikuuta 2017

Puhelinkuvia läpi syksyn

Hupsistakeikkaa ja hopsansaa, edellisestä puhelinkuvien julkaisusta blogin puolella on kulunut jälleen reilut puoli vuotta, vaikka minä kuinka menin vannomaan, että alkaisin tyhjentämään niitä enemmän tännekin! No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan, tosin tässä tilanteessa tämä tauko on hieman harmillinen, kun en viitsi enää julkaista tosi kivoja kuvia viime kesältä, vaikkakin silloin kuvia ottaessani totesin, että "Hei täähän ois kiva laittaa blogiin!". Nyt koottuna ovat tosiaan vain kuvat tästä syksyltä/alkutalvelta, enkä saanut koottua "kuin" seitsemän kollaasia, mutta näillä mennään, tämä kun oli sattumalta vielä sopivan nopea postaus toteuttaa tähän väliin!
   Kirjoittelen tätä postausta nyt perjantaina iltapäivällä, ennen kun koittaa lähtö Savonlinnan suunnalle, jossa yövyn yhden yön mummolassa, ennen kuin lauantaina (tänä päivänä kun postaus tulee pihalle) vaihdan maisemaa lähemmäs Savonlinnaa ja Wonya, ennen kuin sunnuntaina on aika kuljettaa tamma kotiin - ehdimme vielä nyt lauantaina ja sunnuntaina ratsastamaan ja sitten on hyvä lähteä jatkamaan hommia Mänttään. Syy tälle pikapostaukselle oli se, etten ehtinyt kirjoittamaan postausta viime viikonlopulta yrityksestä huolimatta, joten päätin nyt yhdistää kummankin viikonlopun yhteen postaukseen. Tämä taas tarkoittaa sitä, että blogi olisi ollut vielä pitkälle ensi viikkoon hiljaisena, joten suosiolla ajastin tämän nyt ennen yhteenvetoa viikonloppujen ratsasteluista - kamalan monimutkaista, mutta käytännössä ihan toimiva ratkaisu!
   Nyt voisimme palata postauksen oikeaan aiheeseen, eli niihin kuviin! Nyt voisin oikeasti ottaa itseäni niskasta kiinni ja alkaa laittelemaan näitäkin kuvia useammin, jos teiltä löytyy intoa - puhelimelle saa usein ikuistettua vähän tavallisempia hetkiä, silloin kun kamera ei ole mukana ja puhelinkuvat ovat oikein kätevä tapa päästä vähän blogin kulissien taakse ja saada pieni pintaraapaisu minunkin elämästäni!


 1. Marraskuun Helsingin visiitillä tuli jälleen käytyä Starbucksilla ja olihan tuosta joulumukista pakko kuva ottaa! ;)
2. ja 3. Samaiselta Helsingin reissulta nämäkin kuvat, taisivatpa olla Kampista...
4. Kyseinen reissu jatkui vielä Tampereelle, jossa oli juuri vietetty valoviikkoja! Ärsyttää, kun ei tullut kameraa mukaan, olisi saanut oikeasti kivoja kuvia...

 1. Toinen oli vähän söppänä eräänä kylmänä, joulukuisena päivänä, kun tehtiin maastakäsin töitä jäisellä kentällä.
2. Nyt kyseessä on Wonyn irtohypytystaidonnäyte (onko toi edes sana?) marraskuulta, kun toisella oli vähän virtaa.
3. Maailman paras Wony ratsastuksen jälkeen. <3
4. Ensimmäistä kertaa uskaltauduin Wonyn selkään ilman satulaa, enkä oletuksiani vastaan löytänytkään itseäni maasta, eikä hevonenkaan singonnut suuntaan, eikä toiseen!
 
1. Linssilude tunkee jokaiseen kuvaan, olettaisiko sitten vaikka että puhelin on jonkinsortin leipäpala.
2. 23.12 otettu kuva, kun oltiin lähdössä maastoon, eikä mentykään maastakäsin, kuten oli suunnitelma.
3. ja 4. Esimakua tulevaan postaukseen - kuvankaappauksia videolta viime viikonlopulta!

1. Syysloma meni oikeastaan näissä tunnelmissa - peiton alla, telkun ääressä, B&J:n kanssa.
2. Vakkaripaikasta Fazer Cafésta saa oikeasti ihan älyttömän hyvää omenapiirakkaa!
3. Käytiin joulukuussa Tallinnassa syömässä ihan törkeän hyvässä ravintolassa!
4. Pari viikkoa sitten, kun olin kipeänä tuli väkerrettyä smoothiebowl - kuva kertoo kaiken muun! 

1. ja 2. Uudenvuoden pakolliset tähtisadetikkukuvat, joista tuli harvinaisen huonoja tänä vuonna.
3. Wip - sellaisena se on pysynyt jo hetken ja pysyy vielä hyvän tovin! Vähän olen päässyt eteenpäin...
4. Leffailta viikonloppuna, ehkä parasta ikinä. 

1. Tuolta samaiselta sairausviikoltani: voitte kuvitella miten hyvältä tuntui, kun olin ollut sisällä viimeiset kolme päivää, neljäntenä päivänä ryömin pihalle ja sää oli tämä.
2. Matkalla Savonlinnaan viikko sitten.
3. Tuona päivänä tuli rinteet korkattua tälle talvelle!
4. En edes muista kuinka vanha kuva, mutta katsokaa tuota usvaa!

1. Katukuvaa Tallinnanreissulta
2. Taivas näytti tosi oudolta uudenvuoden aattona, taisi vieläpä olla ihan koko Suomen laajuinen ilmiö!
3. Tää vaan on niin kaunis maisema!
4. Öinen Tallinna oli omalla tavallaan mielestäni niin ihana! Istuin monena yönä tuossa ikkunalaudalla ja katselin vain alas kaduille - oli todella lohdullista nähdä niin paljon elämää silmiensä alla!

Haluatko puhelinkuvia useammin?
Kuinka paljon sinä kuvaat puhelimella?

tiistai 24. tammikuuta 2017

Sain kaiken mitä halusin

... ja huomasin, ettei se riitä.


"Olipa kerran sellanen pieni tyttö, joka tykkäs hevosista ihan älyttömästi. Se ei saanu sillon vielä ratsastaa, mutta se haaveili hepoista ja vannotti kaikille, että sit kun se on iso nii se ostaa ittellensä hevosia ja ratsastaa niillä joka päivä ja hoitaa niitä koko ajan. Se tyttö kirjotti jokaiseen ystäväkirjaan ja päiväkirjaan miten sen suurin haave oli saada oma heppa tai poni ja kuinka se halus isona olla hevosten hoitaja. Sen vanhemmat ja sukulaiset sano, että se ei tuu saamaan hevosta, eikä se saa ratsastaa, että se voi ostaa oman tallin täyteen hevosia sit ku se on iso. Mut se tyttö haaveili ja toivo, joulupukista Jumalaan, se pyysi kaikilta omaa heppaa. Se tyttö rakasti hevosia. Ja kun sit koitti se päivä kun se sai ratsastaa, se rakasti sitä yhä enemmän. Lopulta kun sen vanhemmat sano, että se tyttö vois saada hevosen, se kerto ylpeenä kaikille muille. Ne ei kuitenkaa uskonu, sano että ei se tyttö oikeesti mitään hevosta saa. Se tyttö vanno, että se näyttää vielä kaikille. Ja lopulta koitti se päivä, kun se näytti.
  Kävi kuitenki nii, että se tyttö ei ostanu hyvää hevosta. Mikään ei sujunu, sitä tyttöö alko ahistaa. Se joutu tekeen sillon raskaan päätöksen, mut se oli oikee. Myöhemmin se ymmärsi, että se hevonen ei ehkä ollukaan sille niin rakas. Se oli ihana hevonen, mutta ei. Ei sen tytön hevonen. Ei se erityinen hevonen. Se löysi itselleen uuden, hyvän, paremman hevosen. Sen kanssa sen piti näyttää. Osottaa, että se osaa kyllä, pystyy kyllä. Et se oli oikeessa. Se ei halunnu et muut kattoo sitä halveksivasti. Mut tänkään hevosen kanssa ei sujunu. Kesti hetki ymmärtää, et se hevonen oli liian vaikee, eikä välttämättä tietyllä tavalla se oikee sekään. Sit tuli muutto ja elämä muuttu paljon vaikeemmaks. Sitä tyttöö ahisti vielä entistä enemmän. Sitä pelotti ja sitä väsytti. Se oli turhautunu ja osa siitä halus luovuttaa. Se tyttö unohti, kuinka paljon se oli toivonu ja halunnu, kuinka paljon se rakasti ja välitti. Kuinka paljon se oli tehny vaivaa. Sen rakastamasta harrastuksesta oli tullu taakka, suunnaton stressin aiheuttaja. Eikä se tyttökään ollu enää sama. Se ei ollu pirtsakka eikä ilonen, se oli loppuun kulutettu ja väsyny. Ja ennen kaikkee muuta, se oli unohtanu. Unohtanu sen heppatytön sen sisällä, koska sen tuli oli melkein sammunu. Se tyttö oli epätoivonen. Ja sen tytön nimi oli Aada."

Joku saattaakin muistaa, miten kirjoitin kesällä postauksen AIKA KULTAA MUISTOT. Jo tällöin voi päätellä, että minulla ei ollut ihan kaikki asiat hyvin elämässä ja että käsittelin jotakin aivan liian suurta pieneen mieleen. Tällöin kuitenkin vannoin, että lähtisin rakentamaan tietä hitaasti ylöspäin pahasta olostani, lupasin yrittää parhaani. Ja minä yritinkin! Yritin löytää keinon rauhoittua ja nollata tilanteen, mutta valitettavasti oloni ei lähtenyt parantumaan. Takaisku takaiskulta, upposin entistä syvemmälle. Tekijöitä oli monia, mm. tietyt ihmiset, koulu, kiire, järjettömät kivut, väsymys, sekä ahdistus juurikin samasta asiasta kun puhuin kesällä. Ja Wony.
   Minä en ihan totta tiedä, mitä minun pitäisi sanoa. Tuntuu pahalta muistella edes näitä hetkiä ja ajatuksia, joita ajattelin. Jo ennen muuttoa olin turhautunut Wonyyn, omaan osaamattomuuteeni ja siihen, miten asiat eivät onnistuneet. Wony on aivan uskomaton hevonen, mutta en luottanut omiin kykyihini. Muut eivät luottaneet minuun. Vastaanotin alkusyksystä aivan suunnattoman määrän rehellisesti sanottuna paskaa niskaani, lähtien anonyymeiltä lukijoilta blogista, päättyen omiin tallilaisiini, valmentajaani ja lähimpiin ystäviini. Kaikki halveksivat minua, sillä olin astunut liian suuriin saappaisiin, eikä kukaan uskonut, että minusta olisi ihan totta siihen, mitä se vaati. Ihan varmasti kaikki olivat sitä mieltä, että hevonen menisi minulla pilalle. Lähimmät ystäväni pysyivät vierelläni, kaiken tämän keskellä. He sanoivat minulle, että minun pitäisi antaa muiden olla mielipiteineen aivan rauhassa, mutta en pystynyt siihen. En vain pystynyt.
  Itseluottamukseni järkkyi, asiat muuttuivat. Tuntui, etten hallinnut Wonya ratsastaessa, enkä tosiaankaan saanut sitä kulkemaan oikein. Pari viikkoa ennen muuttoa tallin ilmapiiri muuttui minun kannalta huonommaksi, mikään ei sujunut Wonyn kanssa. Tallille lähdöstä tuli taakka ja halusin sieltä mahdollisimman nopeasti pois, sillä miksi minä olisin viettänyt aikaa paikassa, jossa minusta rehellisesti sanottuna tuntui siltä, etten kuulunut sinne ja olin epätoivottu. Halusin vain mahdollisimman nopeasti selviytyä tallihommista ja päästä kotiin, yritin nopeuttaa muuttoa, vältellä tallille menoa. Uskoin, että muutto korjaisi kaiken, pääsisin uudelle tallille, uusien ihmisten keskelle, uusien valmentajien oppiin. Maneesitallille, jossa voisimme treenata läpi vuoden ja harrastaa oikeasti laadukkaissa olosuhteissa. Todella oletin, että asiat helpottuisivat. Näin ei käynyt.

Syksy osoittautui kaikkia luulojani vasten minulle aivan äärimmäisen rankaksi. Koulu ja Wony veivät kaiken aikani - rehellisesti sanottuna ihan kaiken. Olin koulusta joka päivä kotona siinä kolmen aikaan ja tallille piti lähteä joko 15.20, tai 16.30. Koulun jälkeen ehti vain syömään ja mahdollisesti aloittamaan kouluhommia, tallilla saattoi venyä kahdeksaan. Illalla oli ihan hillitöntä alkaa lukemaan kokeisiin, syömään ja tekemään läksyjä, puhumattakaan siitä, että olisi ollut aikaa katsella sarjoja, piirtää, tai tehdä mitään muita asioita, joita rakastin. Soittotunnit muuttuivat pakkopullaksi, kun ei ollut aikaa harjoitella ja kirjoittaa uusia kappaleita, piirtämisessä kehitys junnasi paikoillaan, en ehtinyt bloggaamaan, tai lukemaan, puhumattakaan lihastreenistä, tai salilla käymisestä. Kävin aivan ylikierroksilla, ja syksyn loppuun mennessä olin täysin loppuun kulutettu. Joka ikinen ilta väänsin itkua lattialla, tietäen, että pitäisi tehdä jotain, mutten vain jaksanut. Aikaa ei löytynyt ja pikkuhiljaa aloin ottamaan sitä pois oikeasti tärkeistä asioista - ruokailut vähenivät, kaikki viimeinenkin muu tekeminen jäi pois, nukuin liian vähän. Painajaiset ja levottomat unet piinasivat öisin stressin takia, aamulla olin päivä päivältä väsyneempi. Alkoi oikeasti olla hankalaa nousta aamulla sängystä ylös. Ei sen takia, että väsytti, tai ettei huvittanut lähteä kouluun. Ihan vain siksi, etten nähnyt mitään syytä raahautua ylös sängystä, en keksinyt syytä rämpiä läpi päivästä, kun tiesin sen olevan aivan samanlainen kuin eilisen ja huomisen olevan vielä pahempi. Olisi ollut niin paljon helpompaa jäädä sinne peiton alle ja unohtaa kaikki muu paha maailmassa.
  "Pariin" kertaan mielessä kävi ihan oikeasti ajatus, että pitäisikö vaan myydä hevonen - eikä edes vain käynyt, vaan siitä vaihtoehdosta keskusteltiin kotonakin jo alustavasti ja varovaisesti. Hyvien ja huonojen jaksojen vaihtelut Wonyn kanssa olivat minulle liikaa, en pysynyt niissä perässä. Hyvän jakson aikana kehitystä tuli kohinalla, hevonen liikkui kuin unelma! Odotin tallille pääsyä siitä hetkestä lähtien, kun sieltä lähdin eilisenä iltana, laskin tunteja siihen, että saapuisin jälleen tieltä Wonyn tarhan luokse. Hetken kaikki oli taas helpompaa. Hetken minulla oli taas syy pompata aamulla sängystä ja kohdata uusi päivä hymyillen. Valitettavasti nämä hyvät jaksot eivät kestäneet ikuisuutta, vaan ne loppuivat yhtä nopeasti, kun alkoivatkin ja sitten palattiinkin vähintään yhtä paljon taaksepäin, kun mitä oltiin tultu eteen. Mitä korkeammalle nousi, sitä ylempää tiputtiin. Ja voin kertoa, me rysähdettiin alas ihan kunnolla, eikä se ollu nättiä. Hevonen poltti minut loppuun koulun ohella. Tallille lähtö oli päivittäin aivan suunnaton taakka, sillä jo pelkkiin matkoihin kului reilusti yli tunti. Minun rakastamastani harrastuksesta oli tullut pakollinen paha. Asia, johon en pystynyt.
   Wonyn lähtö Savonlinnaan tuli juuri oikeaan aikaan. Sain tilaisuuden nollata tilanteen ja rauhoittua, keskittyä muihin asioihin. Sain huokaista helpotuksesta, kun kuulin, että tuntemani hevonen ei ollut oikea Wony. Ja kaikista suurimpana asiana, sain kokea oman Heureka-hetkeni. Koin... Ymmärryksen. Suuren valaistumisen! Tiedetään, kuulostaa aivan suunnattoman kliseiseltä, mutta niin siinä kävi. Ymmärsin jotakin aivan suunnattoman tärkeää. Jotakin, joka muutti kaiken. Kliseitä toisen perään, mutta asia vain on niin! Muita sanoja en sille löydä.


Olin viime viikolla kipeänä lähes koko viikon. Eräänä yönä en saanut nukuttua, joten aloin selailemaan vanhoja päiväkirjoja ja ystäväkirjoja - silloin se koitti! Luin tekstejä, joista vanhimmat olin kirjoittanut vain neljä vuotiaana. Jokaisessa ystävä- ja päiväkirjassa luki suurimman haaveen kohdalla "Oma hevonen", toiveammatin kohdalla "Hevosen hoitaja" ja "jos saisin toteuttaa yhden toiveen"-kohdassa luki luonnollisestikin se ikioma heppa. Vuodesta toiseen käsiala muuttui, mutta nuo samat sanat pitivät paikkansa. Ja tässä kohtaa tapahtui se ensimmäinen suuri havainto, jota seurasi monta muuta: tajusin, kuinka paljon olin tehnyt töitä. Mieleeni palautui se, kuinka paljon olin toivonut, halunnut ja pyytänyt. Silloin se oli joko mahdottomuus, tai hyvin kaukainen unelma. Unelma, joka lopulta toteutuessaan oli muuttunut taakaksi. Tämä tuskinpa monella olisi vaikuttanut näin syvästi, mutta minuun sillä oli todella suuri vaikutus: vain sanoja paperilla. Niiden takana näin kuitenkin silmissäni sen pienen heppatytön, jonka suurin haave se oma heppa oli ollut. Se oli jäänyt asumaan sisälleni, mutta olin lähestulkoon kokonaan unohtanut sen, kun vuosien (erityisesti viimeisen vuoden) saatossa paloni oli alkanut hiipumaan ja lähes sammunut. Olin antanut stressin tulla minun haaveideni eteen, estää minua tekemästä rakastamiani asioita. Annoin sen sumentaa näköni, laskea synkän epätoivon varjon päälleni. Tuona yönä tein kuitenkin päätöksen: en anna tämän tapahtua enää. Minä aloitan alusta. Tällä kertaa ihan oikeasti.
   En aio enää välittää siitä, jos ihmiset eivät usko minuun ja Wonyyn, sillä varmasti näitä ihmisiä löytyy, jopa sieltä ruudun toiselta puolelta. Pääasia on se, että olen löytänyt ympärilleni ihmiset, jotka uskovat meihin. Näitä löytyy meidän kotitallilta, vaikka sieltäkin löytyy niitä, jotka pyörittelevät päätään ja miettivät, että mitä ihmettä minä teen. Ihana ystäväni Aili on seisonut vierelläni kaiken tämän ajan, puhumattakaan meidän tallin pyörittäjästä, tai muista läheisistä ystävistäni. Kaikista tärkeintä on kuitenkin se, että henkilö, jonka luona W on ollut koko tammikuun, Wonyn entinen omistaja, minun mentaalivalmentajani uskoo meihin. Varsinkin ja etenkin tuolla on ollut aivan suunnaton vaikutus lopputulokseen: kiitos näiden kaikkien ihmisten, minä uskon meihin. Ymmärrän nyt, että tietyllä tavalla sillä ei ole ollut mitään merkitystä, vaikka kuinka kaikki ovat koittaneet tsempata minua: siitä ei ole ollut mitään hyötyä, että muut uskovat meihin, kun minä en uskonut. 
   Olin viime viikonloppuna katsomassa Wonya ja tuntui oikeasti siltä, että rakastuin siihen hevoseen uudelleen. Se liikkui niin upeasti, toimi niin hyvin, ja oli muuttunut niin paljon, että tosiaankin oli kuin olisin noussut uuden hevosen selkään. En aio kertoa tästä sen enempää nyt, mutta kuvia ja videoita löytyy kyllä, jos teiltä löytyy kiinnostusta katsella: vaikka homma oli ihan opettelua uuden hevosen kanssa, sen ilon ja onnen, muutoksen voi nähdä. Olin yllättynyt - täysin, kokonaan positiivisesti yllättynyt. Rakastunut omaan hevoseeni uudelleen: ensimmäistä kertaa oikeasti omaan hevoseeni.
   Fakta on se, että minä aion taistella, loppuun asti. Lähdin tälle tielle ja tällä pysyn, kunnes en enää oikeasti pysty. Ja hei, minut tuntien, siihen pisteeseen vaaditaan oikeasti jo paljon! Voittajan ja häviäjän välillä on yksi ero, eikä se ole se, että voittaja ei ikinä kaadu, sillä asiahan ei ole tietenkään niin. Häviäjä kaatuu kerran ja jättää leikin kesken, koska polveen tuli pipi. Mutta se voittaja kaatuu monesti ja nousee ylös aivan jok'ikinen kerta. Riippumatta siitä, kuinka pahasti loukkaantuu, se nousee ylös. Saattaa pitää tauon, mutta jatkaa matkaa, painaa eteenpäin. Ja loppujen lopuksi, pitkän matkan jälkeen, hän löytää itsensä maalista. Voittajana. 
 
 

Tämän kevään minä pelaan minun peliäni, minun säännöilläni. Liian pitkään olen antanut sen ahdistuksen ja stressin pitää minua kaukana asiasta, jota minä rakastan. Tässä kohtaa tulemme viime kesän postaukseen, sillä tämän postauksen lopussa lupasin yrittää nousta ja päästää irti. Sanoin, että vedän syvään henkeä, suljen silmäni ja hyppään alas kielekkeeltä mustaan veteen, luottaen siihen, että osaan uida. No, en osannut. Mutta opin jotain paljon parempaa: Joskus täytyy vain antaa itsensä hukkua, jotta loppujen lopuksi, synkimmällä epätoivon hetkellä, alat uimaan. Joltakin se vie päiviä, toisilta viikkoja, tai jopa kuukausia. Minulta se vei vuoden, varmasti siinä voi kestää vielä pidempään. Pointtini on siinä, että sinun täytyy vain jaksaa pidättää hengitystä veden alla tarpeeksi pitkään, sillä kaikki eivät jaksa. Jos kuitenkin teet sen päätöksen, että jaksat yrittää ja sinnitellä, huomaat, että jossakin kohtaa tunnet sen voiman sisälläsi. Ja yhtäkkiä, arvaamatta alat uimaan. Silloin ymmärrät, että jokainen hengenveto, josta taistelit, teki sinusta vahvemman.

Oletteko painineet samojen asioiden kanssa?
Haluatteko kuulla lisää viikonlopusta?

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Miten kehityin ratsastajana vuonna 2016? Osa 2

No niin, nyt onkin aika jatkaa siitä, mihin viimeksi jäimme! Toisin sanoen, alan viimeinkin kirjoittamaan toista osaa tästä minisarjasta! Minulla on tälläkin hetkellä vaikka kuinka monta asiaa hoidettavana, mutta uhmaan nyt tätä listaa ja kirjoitan tämän postauksen, sillä tuntuu siltä, kuin edellisestä postauksesta olisi kulunut aivan liian pitkä aika!
  Vielä ennen itse asiaan menoa, kerron vähän meidän kuulumisia! Eli olen nauttinut hevosettomasta elämästä "täysin siemauksin", eli olen oikeasti rentoutunut ja tehnyt asioita, joita ei vain pysty/ehdi tekemään, kun joka ilta pitää rientää tallille! Kaikesta huolimatta Wonya on jo kova ikävä, mutta tätä helpottaa se, että kuulen Wonyn kuulumisia ja saan videoita ja kuvia vähintään joka toinen päivä! Voin ilokseni sanoa, että Wlle kuuluu ihan älyttömän hyvää! Se klipattiin Savonlinnassa, nyt mammuttini onkin enää vain... No, kalju mammutti, lukuunottamatta päätä, jalkoja ja sydäntä pyllyn päällä! <3 Minulle on selvinnyt todella paljon asioita Wonyn menneisyydestä, asioita jotka selittävät sitä, miksi se hevonen oli sellainen. Ei hyviä asioita, mutta asioita, jotka kuultuani voin huokaista helpotuksesta, sillä minä olen kuullut, että hevonen, jota olen ratsastanut koko syksyn, ei ole Wony. Toivon, että kun menen katsomaan Wonya, asia on juurikin niin kuin tämä meidän "valmentajamme" on sanonut: Minä kirjaimellisesti nousen uuden hevosen selkään. No, aika näyttää mitä tulee tapahtumaan, sitä ennen meillä on kuitenkin vielä hyvin aikaa palata sarjamme kimppuun ja jatkaa viime vuosi loppuun kuvien muodossa, sekä asettaa tavoitteet ensi vuodelle!


Kaksi ensimmäistä kuvaa ovat elokuulta, vielä vanhalta talliltamme. En oikein osaa sanoa, mitä olen mieltä Wonysta ensimmäisessä kuvassa: Se on kaulastaan ihan suhteellisen kivassa asennossa, tällä tarkoitan sitä, että se ei juokse kirahvina pakoon apuja! Ironiaa ironiaa, vilkaiskaapa huviksenne jo seuraava kuva. ;D W ei kuitenkaan näytä liikkuvan takajaloillaan kunnolla eteen, eli en ole sisäistänyt oppia "Jalalla eteen, jotta voit ottaa kädellä kiinni". Tässä on kuitenkin tapahtunut sellainen pienoinen kehitys - olen oppinut ratsastamaan, edes jollakin tasolla! Eli siis nuo olivat niitä aikoja, kun vihdoin uskalsin oikeasti alkaa pyytää kunnolla, enkä vain matkustellut selässä, kiitän hevostani tästä!
  No, osasinpa sitten ratsastaa tai en, oma asentoni on melkolailla hirveä. Katse on sentään melkein oikeassa suunnassa, mutta siihen jääkin positiivinen palaute tästä kuvasta! Kyynärkulma on jälleen kerran olematon, pohje aivan liian edessä, selkä vedetty aivan yliryhtiin, puhumattakaan noista jalustimista. Tarvitseeko niitä edes nostaa pinnalle? Ihan totta, miten olen voinut mennä noin pitkillä jalustimilla!? Kantapääni on kirjaimellisesti ylempänä, kuin varpaat, jalustimen pituus hankaloitti myös huomattavasti jalan oikealla paikalla pitoa! Loppuun kirjoitan vielä yhteenvedon näistä yleisimmistä ongelmistani viime vuonna ja kerron, miten sitten oikein pääsin eroon niistä!


Ja tosiaan totanoinniiiii... Se hevonenhan meni hyvin? Vielä... Kolme sekuntia sitten? Tämä ratsastus ei tainnut osua ihan meidän päivälle, sillä kun selailin näitä kyseisen päivän kuvia läpi, löysin toista kuvaa vastaavia kuvia paljon. Niinkun siis paljon. Tähän kuvaan en aio edes oman asentoni kannalta syventyä, mutta sitä aion selventää, miksi Wony kulki noin. Syynä oli aivan liian vahva kuolain.
   Ennen kun nostatte myrskyn liian "kovasta" kädestäni, haluan esittää oman näkemykseni. Wonylle ei sovi vahva kuolain ollenkaan, se oli alkuperäinen syy, miksi siitä hevosesta tuli sellainen, kuin se oli. Sille oli lykätty edellisessä kodissa aivan liikaa rautaa suuhun, jolloin siltä oli kadonnut se kaikki herkkyys, joka sille oli ominaista - me tietenkin jatkoimme vanhan kodin ja entisen valmentajan ohjeilla ja kuolaimilla, jolloin lopputulema oli ylläoleva kuva, vaikka kuinka pehmeä käteni olikin. Tämä kuolainongelma oli meillä ihan suunnaton ja liian kova kuolain on muokannut Wonya vuosien varrella siihen pisteeseen, jossa se oli. Nyt sitten Savonlinnassa ensimmäinen asia oli ollut se, että pessoat lensi nurkkaan (vitsi, oikeasti ne jätettiin vaan kotiin), suuhun laitettiin tavallinen kolmipala, tai hackamore ja niillä ratsastettiin avut läpi ja hevonen rennoksi: ensimmäisellä kerralla tämä oli ollut suunnattoman vaikeaa, mutta sen jälkeen suunta on ollut vain ylöspäin - ja kovaa! En nimittäin oikeasti enää videoiden perusteella tunnista hevosta samaksi, joka sinne lähti!


Syyskuussa muutettiin maneesitallille ja päästiin treenailemaan kunnolla uudelle maneesille: tämä kuva on otettu videolta, joka on taas kuvattu ensimmäiseltä ratsastukselta maneesissa. Wony liikkui tällöin ihan kivasti, tein avo- ja sulkutaivutuksia, tässä on juurikin menossa yliasetus sisälle laukassa. Wony näyttää kuvassa ihan kivalle, askel rullaa, kaula on asettunut ihan kivasti, ilman että W olisi kuitenkaan etupainoinen. Oma asentonikin on ihan siedettävä, eniten pistää silmään juurikin se ainainen olematon kyynärkulma.


Tämä kuva onkin sitten syyskuun lopulta, yhdeltä meidän onnistuneimmalta ratsastuskerralta. Satoi aivan kaatamalla, enkä edes laukannut koko aikana, mutta W liikkui aivan mahtavasti ravissa! Kuvassa W näyttää todella jännittyneeltä kaulastaan, mutta videolta katsottaessa W liikkui jaloistaan todella rennosti ja ravasi todella etenevää ravia pitkällä askeleella, pystyin oikeasti ratsastamaan Wonya!
  Oma asento on tässäkin ihan suht hyvä, kehitystä alkaa näkymään. Me olimme jo käyneet meidän nykyisen valmentajan valkoissa ja hän oli pistänyt jalkani oikealle paikalle - luojan kiitos! Ryhtikin on hyvä, katse voisi olla inasen ylempänä, samoin kuin tuo ainainen nyrkkini, jota en vain osannut kantaa!


Sitten onkin aika hypätä meidän ensimmäisiin kisoihin lokakuulle, seiskaesteelle. Tässä on hieno esimerkki siitä, mitä tapahtuu kun W rupeaa kuumumaan: hypyt kasvaa loikiksi, joilla pääsisi yli 60cm esteistä. Tämä tosiaan vähän huono esimerkki meidän hypyistä, koska tosiaan Wony otti ihan megalomaanisen hypyn kaukaa ja korkealta, jolloin oma istuntani kärsi ja Wony reklamoi. Tässä oltiin siis jo menty rataa hyvä tovi ja Wony kävi ihan kuumana, sitten kun päätti vielä leiskauttaa 30cm ylihyppyä, ei käsi tietenkään päässyt mukaan, kaaduin ihan täysin kaulalle ja jalka lösähti melkoisesti taaksepäin.

 

Kaksi ylläolevaa kuvaa ovat lokakuulta estevalkasta, jolloin tehtiin kontrolliharjoituksia - ihan osuva tehtävänanto! :D Mutta siis, molemmat kuvat näyttävät ihan suht hyviltä, ylemmässä kuvassa näyttäisi ainakin tästä kulmasta ihan hyvältä, alemmassa kuvassa myötäys kädellä voisi olla inasen suurempi, mutta ei mitenkään merkittävästi. Naurattaa vain tuo Wonyn hyppy alemmassa kuvassa, se vetää jotenkin niin tyylillä! :D


Nyt onkin kyseessä marraskuun puomitunti ja ravipuomit! Wony näyttää ihan kivalta, siltä se taisi tuolloin tuntuakin! Omassa asennossa kiinnitän lähinnä huomiota tuohon katseeseen, joka seikkailee puomeissa, sekä nyrkkiin, joka on kiinni Wn säässä - se käden kantaminen ei ihan totta ollut tuolloinkaan vielä ilmeisesti mielestäni mitenkään muodissa. :D


Ja nyt viimeisenä, kuva joulukuulta. Tämä ei ole otettu meidän parhaana päivänä, mutta menkööt nyt, kun muuta ei ole. Heti ensimmäsenä on pakko ilmoittaa, että olin oppinut kantamaan käteni, jihuu! Kerron vielä myöhemmin, miten tämä tapahtui, mutta huomasin vain, että ratsastus on paljon helpompaa, kun se käsi ei roiku kiinni harjassa. Katsekin osoittaa ihan kivaan suuntaan ja ryhti on hyvä, jalka on ehkä inasen liian edessä. Wony ei tosiaan liiku tässä mitenkään parhaiten ottaen huomioon, että joulukuussa sain sen oikeasti ratsastettua peräänantoon ensimmäistä kertaa, mutta tuolloin oli useampi päivä taukoa takana, eikä Wonylla ollut hyvä päivä, joten menkööt nyt tämän kerran!

Tästä voi siis huomata, että kyllä sitä kehitystä on tapahtunut, joka taas suurimmaksi osaksi on tämän hevosen ansiota. Jo tähän mennessä se on opettanut minulle ehkä kaikista eniten, odotan innolla seuraavaa vuotta! Jospa nyt kuitenkin tehdään yhteenveto näistä minun ongelmistani, sekä niiden ratkeamisesta, ja asetetaan konkreettisia tavoitteita ensi vuodelle, ensi vuoden alussa voidaan taas käydä niitä läpi ihan omassa postauksessaan!

Ei ole vaikeaa päätellä, että suurin ongelma minulle on ollut nuo minun käteni, joita en ole vain osannut kantaa! En edes tiedä mistä tämä on tullut, ehkä Wonyn kanssa ainakin siitä, että olen ajatellut, että jos minulla on matala käsi, niin Wonykin kulkee alempana? :D No, minulle on huomauteltu tästä vaikka kuinka, mutta varsinainen ahaa-elämys ja ongelman poistuminen tapahtui vasta joulukuussa! Olin siis maneesissa, meidän oli tarkoitus hypätä kaverin ohjeistuksella, mutta Wony oli ihan hullu, jopa ravissa. Jäin sitten vielä työstämään Wonya maneesiin ravissa, sillä halusin ratsastaa sen hyväksi siinä niin, että se olisi avuilla ja kuuntelisi minua. Kävikin niin, että eräs oikeasti hyvä kouluratsastaja meidän tallilta sattui maneesiin samaan aikaan ja ehti siinä vilkuilla meitä samalla, kun ohjeisti pienempiä tyttöjä, voitte kuvitella, ettää hän huomautti kädestäni monesti! Sitten yhtäkkiä sain käden oikeaan asentoon ja hupsistakeikkaa, Wonyn pää nytkähti samalla sekunnilla rennoksi ja alas, samalla kun takajalat polkivat kunnolla alle! Tulipa huomattua, että avut saa huomattavasti helpommin läpi, jos muistaa kantaa sen käden, tämän jälkeen se on pysynyt päässä melko hyvin! :D
  Toinen ongelmani oli/on tuo katse, sitä en ole saanut korjattua edelleenkään! Yritän aina katsoa eteen, mutta sitten tajuan, että tuijotan taas hevosen niskaa! Tähän on jopa itselläni tiedossa oleva syy, joka on jopa melko tyhmä: haluan katsoa, miten Wony asettuu ja miten se kulkee, en luota pelkästään siihen, miltä se tuntuu.
  Liian pitkä jalustin ja pyllyn paikka satulassa, sekä jalan asento olivat myös ongelmia syksyyn asti, kunnes meidän nykyinen valmentaja astui kuvaan mukaan. Heti ensimmäisessä valkassa hän ohjeisti minut istumaan kunnolla istuinluiden päällä ja näytti pohkeen paikan, ja kuin ihmeen kaupalla se jäi heti päähäni! Tuntuihan se tosi oudolta alkuun ratsastaa "uudella" tavalla, mutta oikea istunta on auttanut Wonyn kanssa ihan älyttömästi! Noiden jalustimien kanssa kävi taas niin, että en ekassa Inkan (kyseisen valmentajan) estevalkassa päässyt lähelle Wonya, mikä johtui taas liian pitkästä jalustimesta. Inka pakkolyhensi jalustimen, mistä tuli ensin tosi turvaton tunne, mutta nykyään en edes tajua, miten ikinä pystyin ratsastamaan niin pitkällä jalustimella!
   Nuo ovat kaikki minun sellaiset "isot", jatkuvat ongelmat, joita minulla oli viime vuonna ja melkein kaikki on saatu korjattua, jee! Tänä vuonna on tapahtunut ihan älyttömästi kehitystä ja haluan, että ensi vuonna tapahtuu vielä enemmän! Asetankin nyt seuraavan vuoden tavoitteiksi:

- päästä kisaamaan väh. 50cm menestyksellä Wonyn kanssa, niin että hevonen on hallinnassa!
- löytää oikeasti yhteisymmärrys Wonyn kanssa
- tavoittaa tasapaino talli- ja muun elämän kanssa, ilman että kulutan itseni loppuun. Niin saattoi käydä tässä syksyn aikana...
- päästä valmentautumaan kunnolla
- saada ruusukekokoelmaa kasvatettua reippaasti
- saada edes yksi ansaittu sijoitus Wn kanssa
- käydä ihan kunnolla maastossa
- kehittyä niin Wn kanssa ratsukkona, kuin itse ratsastajana
- vielä hevosiin liittymätön, selvittää mikä ihme polviani vaivaa!

Nyt tämä homma alkaa pikkuhiljaa olla paketissa, toivonkin että lähetätte nyt paljon toivepostauksia, sillä olen reilusti myöhässä "aikataulusta" tälle vuodelle! Tavoitteet on jälleen asetettu, nyt ne täytyy saavuttaa. Aika näyttää mitä tapahtuu, mutta ei murehdita huomisesta, kun tämäkin päivä on elettävänä. <3

Mitä tavoitteita teillä on tulevalle vuodelle?
Mitä haluaisit nähdä vielä kuluvan kuun aikana blogissa? 

Ja vielä kysymys, johon toivon jokaisen vastaavan:
Miten toivoisit minun kehittävän tätä blogia tulevan vuoden aikana, alkaen tästä päivästä?

 

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Miten kehityin ratsastajana vuonna 2016? Osa 1

Niin on taas päässyt käymään, että vuosi on jälleen kulunut aivan huomaamatta, ennen kuin se on ehtinyt edes kunnolla alkaa, sillä aikahan tunnetusti kulkee eteenpäin aivan liian nopeasti ja huomaamatta. On siis korkea aika käydä läpi, että mitä viime vuonna oikein tapahtui, sekä asettaa tavoitteita ensi vuodelle! Olin oikeasti tyhmä, enkä viime vuoden lopussa tehnyt minkäänlaista tavoitepostausta tälle vuodelle, joten saatte nyt tyytyä siihen, että käyn läpi omaa kehitystäni pääasiassa ratsastajana tässä vuoden mittaan, tulevalle vuodelle täytyykin sitten oikeasti listata konkreettisia tavoitteita! Tässä alkuvuodesta on muuten tulossa muutamakin eri erikoispostaus liittyen ensi- ja kuluneeseen vuoteen, eli pitäkää silmät ja korvat auki, otan todella mielelläni vastaan myös ehdotuksia näin alkuvuoden postauksiin, kun minulla on kerrankin aikaa kirjoittaa! No mutta, eiköhän mennä itse postaukseen, jotta tämä ei venyisi ihan tolkuttomiin mittoihin - kirjoitettavaa on nimittäin paljon! Tähän postaukseen olen muuten käyttänyt aivan suunnattomasti vaivaa, olen käynyt läpi blogin vanhoja postauksia, vanhoja kuvia, Instagramia, sekä jututtanut kavereita ja muita asianomaisia - kaikkea sitä tekeekin blogin eteen! :D

"Sarjan" ensimmäisessä osassa käydään kuvia läpi viime vuoden heinäkuuhun asti, seuraavassa osassa käydään loppuvuoden kuvat ja tämän vuoden tavoitteet läpi, sekä tehdään pieni yhteenveto heikkouksistani sekä kehityksestä vuonna 2016. Nyt toivonkin, että jos teillä olisi toiveita tätä toista osaa kohtaan, ilmiantakaa itsenne kommentteihin - toteutan toiveita mielelläni, haluan kirjoittaa siitä, mistä te haluatte kuulla!

Viime vuoden tammikuussa tilanne oli se, että Nikke oli päässyt pois syksyn saikulta, enkä todellakaan tiennyt, että pahin oli vielä vasta edessä. Juurikin tammikuussa käytiin viimeisessä valkassa, jonka jälkeen muistan, miten olin aivan suunnattoman ylpeä itsestäni ja siitä, miten osasin ratsastaa. Nyt kun lueskelen tätä kyseistä postausta, en voi tehdä muuta, kuin iskeä käden naamalle, sillä häpeän niin suunnattomasti "tapaani" ratsastaa tuolloin. En silloin oikeasti uskaltanut ratsastaa yhtään, eikä kyse ole edes siitä, että olisin pelännyt: en vain osannut, tai uskaltanut pyytää hevoselta tuolloin yhtään mitään. Nyt kuvien (joita on aina välillä hyvin vähän) kera aion avata minun silloisia ja nykyisiä ongelmiani teille, samalla käyden läpi sitä, missä asioissa olen kehittynyt.


Tässä on tosiaan tilanne ihan alkuvuodesta, kun menin Nikellä pellolla - tämä kuva taitaakin kertoa kaiken tarvittavan tuosta tilanteesta. Ratsastin tuolloin ihan "tosissani", eli en höntsäillyt, vaan yritin oikeasti työskennellä! :D Kyynärkulmaa ei ole, ohjat ovat kilometrin mittaiset, jalustimet liian pitkät ja istun etukenossa. Tältä ratsastukseni näytti lähes aina, tässä painottuu se, etten uskaltanut ratsastaa: en uskaltanut pyytää jalalla, en pitää kättä tuntumalla, enkä varsinkaan istua lähellä hevosta. Ratsastukseni oli sellaista hissuttelua, jolloin istuin vain selässä ja koetin pysyä mahdollisimman huomaamattomana ja hiljaisena, tehden jotain vain silloin, kun pyysin Nikkeä nopeampaan, tai hitaampaan askellajiin.


Tässä taas ilmenee nuo samat virheet: suuhun ei ole tuntumaa, puristan polvella, kantapää on liian ylhäällä ja, voi hyvä luoja, nuo kädet! Haluaako joku ystävällisesti selittää, mitä teen käsilläni? Kyynärkulma on olematon, nyrkit sojottavat aivan mihin sattuu ja ulkokäsi on selkeästi pistänyt välit poikki sisäkäden kanssa, niin vinkkelissä se on! Katse sentään on suunnilleen oikeassa paikassa ja ryhti on hyvä, muuta positiivista sanottavaa tästä kuvasta en sitten keksikään.


Tässä minulla onkin sitten kuukauden ratsastustauko takana Niken jälkeen ja ensimmäistä kertaa Penelope alla. Kuvassa ilmenee juurikin nuo minun suurimman ongelmat tänäkin päivänä: en saa kannettua kättä ja katse seikkailee hevosen niskassa, sillä se on tietenkin paljon kiinnostavampi kuin se suunta, jonne olen ratsastamassa. Tässäkin istun vielä pienessä etunojassa, sillä en osannut istua kunnolla istuinluiden päällä ja satulassa, jolloin taas puristin hevosta polvella. Penelope oli suhteellisen helppo ratsastaa, eli se kulki minulla ihan nätissä muodossa (vaikkei kylläkään tässä kuvassa, valitsin vain kuvan jossa asentoni näkyi), mutta en tuolloinkaan vielä todellakaan osannut ratsastaa hevosta oikein, olin aivan liian arka! En tiedä mistä tuo edes tuli, sillä luulisi minun nyt silloin jo tietäneen, että hevosta kuuluu ratsastaa!


Tässä onkin sitten ensimmäinen ratsastuskerta kotona Wonylla! Kuva on loppuraveilta ja W juurikin hölläsi päätä alemmas, eli kuvassa W kulkee todella etupainoisena, mutta oma asentoni on jopa suhteellisen siedettävä - mitä luultavimmin hetkellinen häiriö, sillä kehitys istuntani suhteen tapahtui vasta myöhemmin syksyllä! Tässä kuvassa kannan käden suhteellisen hyvin, nyrkitkin ovat jopa pystyssä! Ryhti hyvä, katsekin suunnilleen oikeassa paikassa, istun hieman irti satulasta, mutta olen juuri lähdössä keventämään. Ainoa selkeä miinus omassa asennossani on tuo jalka - puristan polvella ja jalka on aivan inasen liian edessä - tästä ongelmasta on luojan kiitos päästy eroon, tästä kunniat taas meidän valmentajalle, joka opetti minulle heti aluksi, miten istutaan hevosen selässä.



Varsinkin alkuun meidän meno näytti tosi usein tältä, olkoon tämä sitten konkreettinen todiste siitä, että jotain kehitystä on tapahtunut puolen vuoden aikana. Eli Wony todella usein varsinkin laukkojen jälkeen juoksi apuja karkuun pää pystyssä, johon minä reagoin aina pahimmalla mahdollisella tavalla: painoin kantapään alas ja puristin polven kiinni, nousin irti satulasta, painoin käden alas ja nousin etukenoon! Siis mitä! Kuka nousee etukenoon, kun hevonen juoksee apuja karkuun? Luojan kiitos tämä ongelma on selätetty! Tosiaan se on positiivista, että enään Wony ei tuolla tavalla juokse karkuun apuja nostamalla pään ylös ja vaikka se sen joskus tekisikin, nykyään osaan oikeasti ratsastaa sen sieltä takaisin avuille ja alas.


Puomeilla istuntani on ollut aina melko hyvä: usein näkee (varsinkin aloittelijoiden joukossa) niitä, jotka joko a) Sukeltavat puomille, kuin 130cm luokan hyppyyn, tai b) Jäävät satulaan istumaan (mitä teen kyllä itsekin, täytyy vain muistaa myödätä kunnolla). Itse usein puomeilla menen liikkeen mukana, eli nousen hieman irti satulasta pieneen etunojaan, kuten kuvassakin, tämä johtuu myöskin siitä, että Wony ottaa puomille välillä melko ison loikan! Tässä kuvassa kuitenkin pistää silmään se, että jalustimeni ovat aivan liian pitkät, jolloin kantapää on lähes ylempänä kuin varpaat ja varpaat sojottavat aivan toiseen suuntaan, kuin pitäisi! Tällöin tietenkin luonnollisesti, *rumpujen pärinää*, puristan polvella! Tämä liian pitkä jalustin oli minulle pitkään todella suuri ongelma, kunnes meidän nykyinen valmentaja pisti sille touhulle stopin, nyt en edes ymmärrä, miten olen voinut ratsastaa noin pitkällä jalustimella! Tässä kuvassa virheitä on myös se, että ranteeni ovat kääntyneet niin, että ne eivät ole pystyssä ja se, että katseeni seikkailee taas kentän hiekassa, ehkä näin siellä jotain mielenkiintoista?


Tässä viimeisenä kuvana on nyt edestä otettu kuva tuosta minun asennostani, jossa ilmenee samat seikat, joita aiemmissakin kuvissa on ilmestynyt. Edestä näkyy hyvin juurikin tämä, että puristin vain polvella, eivätkä pohkeeni olleet todellakaan kiinni hevosessa - pahin asia, mitä kilpahevosen selässä voi tehdä! Tässä näkyy myös hyvin se, että en kanna kättäni ollenkaan, vaan se "lepää" Wonyn sään päällä, mikä ei ole ollenkaan hyvä juttu! Minulle käy vielä myöskin todella helposti juurikin noin, että lähden aivan inasen nojaamaan sisäkaarteeseen juurikin esim. voltilla, tähänkin ollaan puututtu ja ongelma on lähes saatu kitkettyä pois! Välillä tosin huomaan edelleen istuvani ihan könössä, tällöin minun täytyy oikein ajatuksella nojautua ulos, kauas tuosta petollisesta nojasta sisään!

Ensimmäinen osa olisi nyt tässä! Pahoittelen postauksen lyhyyttä, mutta tämä oli ainoa keino jakaa nämä järkevästi kahteen osaan, jos en olisi tätä tehnyt, olisi postaus venynyt aivan suunnattomiin mittoihin! Tämän lisäksi en itse jaksa lukea suunnattoman pitkiä analysointipostauksia, joten mielummin näin, jatketaan ensi postauksessa!

Onko sinulla ollut samoja ongelmia?
 Mitä toivoisit seuraavaan osaan?
Oliko postaus mielestäsi liian lyhyt?

tiistai 3. tammikuuta 2017

Vuosi 2016


Vuonna 2016...
 

 ... ratsastin viimeisen valmennuksen Nikellä tammikuussa.


... käytiin ratsastamassa pellolla.


... hyvästelin entisen hevoseni.


 ... koeratsastin muutaman hevosen.


... minulle saapui maailman upein hollantilainen tamma.



 ... opettelin ratsastamaan täysin uudenlaisella hevosella. 


...sain leikkiä päivän prinsessaa.


...kävin pariinkin kertaan Helsingissä viikonloppuvisiitillä. 


...toteutin vaikka kuinka monen kesän tavoitteen ja kävin Särkässä parhaan ystäväni kanssa.


... kuvasin enemmän kuin koskaan aiemmin, sekä kirjoitin eniten novelleja koko blogin historiassa. Myös lukijapalkin luku muuttui kahdesta yli neljäänkymmeneen, mikä on hullua, sillä asetin elokuussa tavoitteeksi tämän vuoden loppuun 20.


...W oli kaksi viikkoa saikulla "kaviopaiseen" takia, joka lopulta paljastui vain mustelmaksi huonon kaviopohjan takia.


...kävin vain yhdellä retkellä veneellämme.


...vietin aivan ihanan viikonlopun Blockfesteillä parhaan ystäväni kanssa. <3


...W muutti maneesitallille, joka on parhaita asioita, mitä meille on tapahtunut.


...kävin ensimmäiset kisani Wn kanssa.


...valmentauduimme esteillä.


...kävin minilomalla Tallinnassa.


...sain ensimmäisen sijoituksen Wonyn kanssa.


...ahersin koko syksyn joulukalenterin parissa, mikä palkittiin ensimmäistä kertaa oikeasti täydellä kalenterilla ja lopputuloksella, johon olin jopa itse suhteellisen tyytyväinen!


...vietin ihanan ja rauhallisen joulun lataillen akkuja ensi vuotta varten.

Kokonaisuudessaan vuosi oli todella opettavainen, mutta raskas, jouduin todella päättämään mitä haluan ja minkä eteen olen valmis tekemään töitä. Nyt olen kuitenkin vahvempi kuin koskaan ja valmis ensi vuoden koitoksiin, julkaisen piakkoin vielä tavoitepostauksen ensi vuodelle! Blogissa en ole tästä hiiskunut sanaakaan, mutta Wony on koko tammikuun ratsastuksessa/hoidossa ensimmäisellä Suomen omistajallaan, olen aivan suunnattoman kiitollinen tästä tarjouksesta ja mahdollisuudesta! Kyseisestä ihmisestä on ollut meille aivan suunnaton hyöty koko syksyn ajan, sillä hän on ratsastanut ja kisannut Wonylla useamman vuoden, tuntee sen läpikotaisin ja tietää miltä tuntuu tapella sen kanssa alussa, kun mikään ei onnistu. Viimeisimpien kisojen jälkeen hän tarjoutui ottamaan Wonyn sinne kuukaudeksi läpiratsastukseen, jolloin tammikuun lopussa minä voin mennä pidennetyn viikonlopun ajaksi tehovalmennukseen Savonlinnaan. Odotan innolla tätä kyseistä viikonloppua, sillä hän varmasti antaa meille todella hyödyllisiä neuvoja ja edistää meidän yhteistyötä aivan suunnattomasti, mutta nyt minun on aika "nauttia" kuukauden ajan hevosettomasta elämästä - enpä kyllä tuosta nauttimisesta tiedä, kaksi päivää oltu erossa ja nyt jo suunnaton ikävä! :D

Nyt minun on aika toivottaa niin teille, kuin itsellenikin onnea ja menestystä vuodelle 2017! Tehkää mitä rakastatte, niin menestytte varmasti! <3