Muut sivut

tiistai 24. tammikuuta 2017

Sain kaiken mitä halusin

... ja huomasin, ettei se riitä.


"Olipa kerran sellanen pieni tyttö, joka tykkäs hevosista ihan älyttömästi. Se ei saanu sillon vielä ratsastaa, mutta se haaveili hepoista ja vannotti kaikille, että sit kun se on iso nii se ostaa ittellensä hevosia ja ratsastaa niillä joka päivä ja hoitaa niitä koko ajan. Se tyttö kirjotti jokaiseen ystäväkirjaan ja päiväkirjaan miten sen suurin haave oli saada oma heppa tai poni ja kuinka se halus isona olla hevosten hoitaja. Sen vanhemmat ja sukulaiset sano, että se ei tuu saamaan hevosta, eikä se saa ratsastaa, että se voi ostaa oman tallin täyteen hevosia sit ku se on iso. Mut se tyttö haaveili ja toivo, joulupukista Jumalaan, se pyysi kaikilta omaa heppaa. Se tyttö rakasti hevosia. Ja kun sit koitti se päivä kun se sai ratsastaa, se rakasti sitä yhä enemmän. Lopulta kun sen vanhemmat sano, että se tyttö vois saada hevosen, se kerto ylpeenä kaikille muille. Ne ei kuitenkaa uskonu, sano että ei se tyttö oikeesti mitään hevosta saa. Se tyttö vanno, että se näyttää vielä kaikille. Ja lopulta koitti se päivä, kun se näytti.
  Kävi kuitenki nii, että se tyttö ei ostanu hyvää hevosta. Mikään ei sujunu, sitä tyttöö alko ahistaa. Se joutu tekeen sillon raskaan päätöksen, mut se oli oikee. Myöhemmin se ymmärsi, että se hevonen ei ehkä ollukaan sille niin rakas. Se oli ihana hevonen, mutta ei. Ei sen tytön hevonen. Ei se erityinen hevonen. Se löysi itselleen uuden, hyvän, paremman hevosen. Sen kanssa sen piti näyttää. Osottaa, että se osaa kyllä, pystyy kyllä. Et se oli oikeessa. Se ei halunnu et muut kattoo sitä halveksivasti. Mut tänkään hevosen kanssa ei sujunu. Kesti hetki ymmärtää, et se hevonen oli liian vaikee, eikä välttämättä tietyllä tavalla se oikee sekään. Sit tuli muutto ja elämä muuttu paljon vaikeemmaks. Sitä tyttöö ahisti vielä entistä enemmän. Sitä pelotti ja sitä väsytti. Se oli turhautunu ja osa siitä halus luovuttaa. Se tyttö unohti, kuinka paljon se oli toivonu ja halunnu, kuinka paljon se rakasti ja välitti. Kuinka paljon se oli tehny vaivaa. Sen rakastamasta harrastuksesta oli tullu taakka, suunnaton stressin aiheuttaja. Eikä se tyttökään ollu enää sama. Se ei ollu pirtsakka eikä ilonen, se oli loppuun kulutettu ja väsyny. Ja ennen kaikkee muuta, se oli unohtanu. Unohtanu sen heppatytön sen sisällä, koska sen tuli oli melkein sammunu. Se tyttö oli epätoivonen. Ja sen tytön nimi oli Aada."

Joku saattaakin muistaa, miten kirjoitin kesällä postauksen AIKA KULTAA MUISTOT. Jo tällöin voi päätellä, että minulla ei ollut ihan kaikki asiat hyvin elämässä ja että käsittelin jotakin aivan liian suurta pieneen mieleen. Tällöin kuitenkin vannoin, että lähtisin rakentamaan tietä hitaasti ylöspäin pahasta olostani, lupasin yrittää parhaani. Ja minä yritinkin! Yritin löytää keinon rauhoittua ja nollata tilanteen, mutta valitettavasti oloni ei lähtenyt parantumaan. Takaisku takaiskulta, upposin entistä syvemmälle. Tekijöitä oli monia, mm. tietyt ihmiset, koulu, kiire, järjettömät kivut, väsymys, sekä ahdistus juurikin samasta asiasta kun puhuin kesällä. Ja Wony.
   Minä en ihan totta tiedä, mitä minun pitäisi sanoa. Tuntuu pahalta muistella edes näitä hetkiä ja ajatuksia, joita ajattelin. Jo ennen muuttoa olin turhautunut Wonyyn, omaan osaamattomuuteeni ja siihen, miten asiat eivät onnistuneet. Wony on aivan uskomaton hevonen, mutta en luottanut omiin kykyihini. Muut eivät luottaneet minuun. Vastaanotin alkusyksystä aivan suunnattoman määrän rehellisesti sanottuna paskaa niskaani, lähtien anonyymeiltä lukijoilta blogista, päättyen omiin tallilaisiini, valmentajaani ja lähimpiin ystäviini. Kaikki halveksivat minua, sillä olin astunut liian suuriin saappaisiin, eikä kukaan uskonut, että minusta olisi ihan totta siihen, mitä se vaati. Ihan varmasti kaikki olivat sitä mieltä, että hevonen menisi minulla pilalle. Lähimmät ystäväni pysyivät vierelläni, kaiken tämän keskellä. He sanoivat minulle, että minun pitäisi antaa muiden olla mielipiteineen aivan rauhassa, mutta en pystynyt siihen. En vain pystynyt.
  Itseluottamukseni järkkyi, asiat muuttuivat. Tuntui, etten hallinnut Wonya ratsastaessa, enkä tosiaankaan saanut sitä kulkemaan oikein. Pari viikkoa ennen muuttoa tallin ilmapiiri muuttui minun kannalta huonommaksi, mikään ei sujunut Wonyn kanssa. Tallille lähdöstä tuli taakka ja halusin sieltä mahdollisimman nopeasti pois, sillä miksi minä olisin viettänyt aikaa paikassa, jossa minusta rehellisesti sanottuna tuntui siltä, etten kuulunut sinne ja olin epätoivottu. Halusin vain mahdollisimman nopeasti selviytyä tallihommista ja päästä kotiin, yritin nopeuttaa muuttoa, vältellä tallille menoa. Uskoin, että muutto korjaisi kaiken, pääsisin uudelle tallille, uusien ihmisten keskelle, uusien valmentajien oppiin. Maneesitallille, jossa voisimme treenata läpi vuoden ja harrastaa oikeasti laadukkaissa olosuhteissa. Todella oletin, että asiat helpottuisivat. Näin ei käynyt.

Syksy osoittautui kaikkia luulojani vasten minulle aivan äärimmäisen rankaksi. Koulu ja Wony veivät kaiken aikani - rehellisesti sanottuna ihan kaiken. Olin koulusta joka päivä kotona siinä kolmen aikaan ja tallille piti lähteä joko 15.20, tai 16.30. Koulun jälkeen ehti vain syömään ja mahdollisesti aloittamaan kouluhommia, tallilla saattoi venyä kahdeksaan. Illalla oli ihan hillitöntä alkaa lukemaan kokeisiin, syömään ja tekemään läksyjä, puhumattakaan siitä, että olisi ollut aikaa katsella sarjoja, piirtää, tai tehdä mitään muita asioita, joita rakastin. Soittotunnit muuttuivat pakkopullaksi, kun ei ollut aikaa harjoitella ja kirjoittaa uusia kappaleita, piirtämisessä kehitys junnasi paikoillaan, en ehtinyt bloggaamaan, tai lukemaan, puhumattakaan lihastreenistä, tai salilla käymisestä. Kävin aivan ylikierroksilla, ja syksyn loppuun mennessä olin täysin loppuun kulutettu. Joka ikinen ilta väänsin itkua lattialla, tietäen, että pitäisi tehdä jotain, mutten vain jaksanut. Aikaa ei löytynyt ja pikkuhiljaa aloin ottamaan sitä pois oikeasti tärkeistä asioista - ruokailut vähenivät, kaikki viimeinenkin muu tekeminen jäi pois, nukuin liian vähän. Painajaiset ja levottomat unet piinasivat öisin stressin takia, aamulla olin päivä päivältä väsyneempi. Alkoi oikeasti olla hankalaa nousta aamulla sängystä ylös. Ei sen takia, että väsytti, tai ettei huvittanut lähteä kouluun. Ihan vain siksi, etten nähnyt mitään syytä raahautua ylös sängystä, en keksinyt syytä rämpiä läpi päivästä, kun tiesin sen olevan aivan samanlainen kuin eilisen ja huomisen olevan vielä pahempi. Olisi ollut niin paljon helpompaa jäädä sinne peiton alle ja unohtaa kaikki muu paha maailmassa.
  "Pariin" kertaan mielessä kävi ihan oikeasti ajatus, että pitäisikö vaan myydä hevonen - eikä edes vain käynyt, vaan siitä vaihtoehdosta keskusteltiin kotonakin jo alustavasti ja varovaisesti. Hyvien ja huonojen jaksojen vaihtelut Wonyn kanssa olivat minulle liikaa, en pysynyt niissä perässä. Hyvän jakson aikana kehitystä tuli kohinalla, hevonen liikkui kuin unelma! Odotin tallille pääsyä siitä hetkestä lähtien, kun sieltä lähdin eilisenä iltana, laskin tunteja siihen, että saapuisin jälleen tieltä Wonyn tarhan luokse. Hetken kaikki oli taas helpompaa. Hetken minulla oli taas syy pompata aamulla sängystä ja kohdata uusi päivä hymyillen. Valitettavasti nämä hyvät jaksot eivät kestäneet ikuisuutta, vaan ne loppuivat yhtä nopeasti, kun alkoivatkin ja sitten palattiinkin vähintään yhtä paljon taaksepäin, kun mitä oltiin tultu eteen. Mitä korkeammalle nousi, sitä ylempää tiputtiin. Ja voin kertoa, me rysähdettiin alas ihan kunnolla, eikä se ollu nättiä. Hevonen poltti minut loppuun koulun ohella. Tallille lähtö oli päivittäin aivan suunnaton taakka, sillä jo pelkkiin matkoihin kului reilusti yli tunti. Minun rakastamastani harrastuksesta oli tullut pakollinen paha. Asia, johon en pystynyt.
   Wonyn lähtö Savonlinnaan tuli juuri oikeaan aikaan. Sain tilaisuuden nollata tilanteen ja rauhoittua, keskittyä muihin asioihin. Sain huokaista helpotuksesta, kun kuulin, että tuntemani hevonen ei ollut oikea Wony. Ja kaikista suurimpana asiana, sain kokea oman Heureka-hetkeni. Koin... Ymmärryksen. Suuren valaistumisen! Tiedetään, kuulostaa aivan suunnattoman kliseiseltä, mutta niin siinä kävi. Ymmärsin jotakin aivan suunnattoman tärkeää. Jotakin, joka muutti kaiken. Kliseitä toisen perään, mutta asia vain on niin! Muita sanoja en sille löydä.


Olin viime viikolla kipeänä lähes koko viikon. Eräänä yönä en saanut nukuttua, joten aloin selailemaan vanhoja päiväkirjoja ja ystäväkirjoja - silloin se koitti! Luin tekstejä, joista vanhimmat olin kirjoittanut vain neljä vuotiaana. Jokaisessa ystävä- ja päiväkirjassa luki suurimman haaveen kohdalla "Oma hevonen", toiveammatin kohdalla "Hevosen hoitaja" ja "jos saisin toteuttaa yhden toiveen"-kohdassa luki luonnollisestikin se ikioma heppa. Vuodesta toiseen käsiala muuttui, mutta nuo samat sanat pitivät paikkansa. Ja tässä kohtaa tapahtui se ensimmäinen suuri havainto, jota seurasi monta muuta: tajusin, kuinka paljon olin tehnyt töitä. Mieleeni palautui se, kuinka paljon olin toivonut, halunnut ja pyytänyt. Silloin se oli joko mahdottomuus, tai hyvin kaukainen unelma. Unelma, joka lopulta toteutuessaan oli muuttunut taakaksi. Tämä tuskinpa monella olisi vaikuttanut näin syvästi, mutta minuun sillä oli todella suuri vaikutus: vain sanoja paperilla. Niiden takana näin kuitenkin silmissäni sen pienen heppatytön, jonka suurin haave se oma heppa oli ollut. Se oli jäänyt asumaan sisälleni, mutta olin lähestulkoon kokonaan unohtanut sen, kun vuosien (erityisesti viimeisen vuoden) saatossa paloni oli alkanut hiipumaan ja lähes sammunut. Olin antanut stressin tulla minun haaveideni eteen, estää minua tekemästä rakastamiani asioita. Annoin sen sumentaa näköni, laskea synkän epätoivon varjon päälleni. Tuona yönä tein kuitenkin päätöksen: en anna tämän tapahtua enää. Minä aloitan alusta. Tällä kertaa ihan oikeasti.
   En aio enää välittää siitä, jos ihmiset eivät usko minuun ja Wonyyn, sillä varmasti näitä ihmisiä löytyy, jopa sieltä ruudun toiselta puolelta. Pääasia on se, että olen löytänyt ympärilleni ihmiset, jotka uskovat meihin. Näitä löytyy meidän kotitallilta, vaikka sieltäkin löytyy niitä, jotka pyörittelevät päätään ja miettivät, että mitä ihmettä minä teen. Ihana ystäväni Aili on seisonut vierelläni kaiken tämän ajan, puhumattakaan meidän tallin pyörittäjästä, tai muista läheisistä ystävistäni. Kaikista tärkeintä on kuitenkin se, että henkilö, jonka luona W on ollut koko tammikuun, Wonyn entinen omistaja, minun mentaalivalmentajani uskoo meihin. Varsinkin ja etenkin tuolla on ollut aivan suunnaton vaikutus lopputulokseen: kiitos näiden kaikkien ihmisten, minä uskon meihin. Ymmärrän nyt, että tietyllä tavalla sillä ei ole ollut mitään merkitystä, vaikka kuinka kaikki ovat koittaneet tsempata minua: siitä ei ole ollut mitään hyötyä, että muut uskovat meihin, kun minä en uskonut. 
   Olin viime viikonloppuna katsomassa Wonya ja tuntui oikeasti siltä, että rakastuin siihen hevoseen uudelleen. Se liikkui niin upeasti, toimi niin hyvin, ja oli muuttunut niin paljon, että tosiaankin oli kuin olisin noussut uuden hevosen selkään. En aio kertoa tästä sen enempää nyt, mutta kuvia ja videoita löytyy kyllä, jos teiltä löytyy kiinnostusta katsella: vaikka homma oli ihan opettelua uuden hevosen kanssa, sen ilon ja onnen, muutoksen voi nähdä. Olin yllättynyt - täysin, kokonaan positiivisesti yllättynyt. Rakastunut omaan hevoseeni uudelleen: ensimmäistä kertaa oikeasti omaan hevoseeni.
   Fakta on se, että minä aion taistella, loppuun asti. Lähdin tälle tielle ja tällä pysyn, kunnes en enää oikeasti pysty. Ja hei, minut tuntien, siihen pisteeseen vaaditaan oikeasti jo paljon! Voittajan ja häviäjän välillä on yksi ero, eikä se ole se, että voittaja ei ikinä kaadu, sillä asiahan ei ole tietenkään niin. Häviäjä kaatuu kerran ja jättää leikin kesken, koska polveen tuli pipi. Mutta se voittaja kaatuu monesti ja nousee ylös aivan jok'ikinen kerta. Riippumatta siitä, kuinka pahasti loukkaantuu, se nousee ylös. Saattaa pitää tauon, mutta jatkaa matkaa, painaa eteenpäin. Ja loppujen lopuksi, pitkän matkan jälkeen, hän löytää itsensä maalista. Voittajana. 
 
 

Tämän kevään minä pelaan minun peliäni, minun säännöilläni. Liian pitkään olen antanut sen ahdistuksen ja stressin pitää minua kaukana asiasta, jota minä rakastan. Tässä kohtaa tulemme viime kesän postaukseen, sillä tämän postauksen lopussa lupasin yrittää nousta ja päästää irti. Sanoin, että vedän syvään henkeä, suljen silmäni ja hyppään alas kielekkeeltä mustaan veteen, luottaen siihen, että osaan uida. No, en osannut. Mutta opin jotain paljon parempaa: Joskus täytyy vain antaa itsensä hukkua, jotta loppujen lopuksi, synkimmällä epätoivon hetkellä, alat uimaan. Joltakin se vie päiviä, toisilta viikkoja, tai jopa kuukausia. Minulta se vei vuoden, varmasti siinä voi kestää vielä pidempään. Pointtini on siinä, että sinun täytyy vain jaksaa pidättää hengitystä veden alla tarpeeksi pitkään, sillä kaikki eivät jaksa. Jos kuitenkin teet sen päätöksen, että jaksat yrittää ja sinnitellä, huomaat, että jossakin kohtaa tunnet sen voiman sisälläsi. Ja yhtäkkiä, arvaamatta alat uimaan. Silloin ymmärrät, että jokainen hengenveto, josta taistelit, teki sinusta vahvemman.

Oletteko painineet samojen asioiden kanssa?
Haluatteko kuulla lisää viikonlopusta?

20 kommenttia:

  1. Kyyneleet olivat kyllä herkässä kun luin postauksen ja muistot tulivat mieleen. Paljon on sinulle tapahtunut, mutta välillä sitkeys palkitaan.
    Minulle on tullut välillä tunne, että mihin minua kaivataan ja olen miettinyt asiaa paljon. Maanpinnalle minut on nostanut joko Kuusi(lempihevonen) tai jonkun ihmisen kehut minua kohtaan. Paras ystäväni tuntee minut jo 12 vuoden takaa niin tietää milloin tarvitsen piristystä! Ilman ihania ihmisiä olisin varmasti maanpinnan alapuolella ja kulkisin mustassa vedessä.
    Ps. Kommenttini oli aika sekava, mutta jospa ymmärsit mitä ajoin takaa:D
    Kuusenmatkassa.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, kiitos paljon ihanasta kommentista! <3

      Samoja ajatuksia pyörinyt myös tässä päässä, mutta nuo läheiset ihmiset ovat olleet kyllä pelastavia enkeleitä, ilman heitä olisi aika moni ihminen huonossa jamassa.
      Ja kommentin sekavuus ei haittaa ollenkaan, sillä minä sain ainakin hyvin juonen päästä kiinni! ;D

      Poista
  2. Ehdottomasti lisää viikonlopusta! Uskomattoman pajon voimia sinulle, mä niin samaistun, vaikka en ihan suoraan ole samassa tilanteessa ollutkaan. Te olette Wonyn kanssa nätti pari, ja aivan varmasti tämän tunnelin päässä siintää valoisa tulevaisuus!

    Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos paljon! Nää kehut ja kannustus lämmittää sydäntä ihan todella! Täytyy vaan jaksaa tehä töitä. <3 Ja täytyypä toteuttaa jotakin viikonlopulta!

      Poista
  3. Joo, lisää viikonlopulta! Hienoo, jos oot saanu taas luottamusta tulevaan. Et oo yksin huonojen hetkien kanssa. Eiköhän niitä oo kaikilla. Mutta niistä voi myös selvitä, onneksi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoittelen siis jotakin viikonlopulta! Olo on kyllä helpottunut tämän kaiken keskellä. Niinpä niin, vaikeita hetkiä on kaikilla, mutta niistä selvitään.

      Poista
  4. Vau! Ihailen, miten sait kerrottua asian niin suoraa miten se on, kaunistelematta sitä ollenkaan! Minullakin on tullut tässä vuoden aikana oman hevosen kanssa niin monesti hetkiä, jolloin tekisi mieli vain heittää hanskat tiskiin ja lähteä paikalta. Kun mikään ei onnkstu ja jopa katuu koko hevosen ostoa. Onneksi sieltä syvimmästäkin suosta noustaan aina, ja pienetkin onnistumiset ovat heti sata kertaa suuremman tuntusia ja antavat paljon lisää motivaatiota jatkaa!
    Liian monesti ainakin minulla tuntuu siltä, että kehitystä ei tapahdu ja ollaan samassa pisteessä vieläkin, mutta sillon on tosi hyvä kaivella vanhoja videoita ja kuvia aloituspisteestä ja nähdä se kehitys omin silmin.

    Tsemppiä sulle jatkoon ja toivottavasti nyt kun olet saanut itsesi uskomaan teihin, niin hommat alkavat taas sujua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Tämä oli kyllä hankala postaus kirjoittaa, pitkään mietin miten asian ilmaisisin ja loppujen lopuksi totesin, että jospa sanon asian vain niin kuin se on. Valmiin posatuksen luetutin vielä useammalla ihmisellä ja kysyin, että voinko varmasti nyt julkaista. :D
      Hevosen omistaminen on kyllä osoittautunut ihan äärimmäisen rankaksi, mutta onneksi niitä palkitsevia hetkiä on! Kiitän tsempeistä, ehkä tämä vielä tästä!

      Poista
  5. Ennen tän postauksen lukemista laulelin mielessäni aikaisemmin kuulemaani laulua mutta jo paljon ennen tekstin puolta väliä ei laulu enää soinut päässäni, teksti antoi niin paljon ajattelemisen aihetta. Todella hyvin kirjotettu ja pysäyttävä teksti! Toivotaan että tuleva vuosi on meille kaikille hyvä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, hyvä jos teksti pisti ajattelemaan! Kiitän ja kumarran, jo se saa hyvälle mielelle, että tekstillä oli jokin vaikutus! Nimenomaan niin, toivottavasti jokaiselle tapahtuu jotakin oikeasti hyvää tänä vuonna! :)

      Poista
  6. Tippa tuli linssiin tuota lukiessani... Tuo tarina myös oli myös samanlainen minkä kirjotin nuorena, silläkin oli samanlainen kohta kuin sinulla nyt... Olen jo kauan odottanut sitä että tapaan tarinan päähenkilön ja nyt minä tunnen sen olen löytänyt tarinan päähenkilön... On myös ollut ilo ja onni ja kunnia kulkea tätä matkaa kanssasi... 💖 <3<3<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Aili... <3 Kiitos sinulle siitä, että oot ollut mukana matkalla, jopa niinä hankalina päivinä. <3

      Poista
  7. Anna minun voittaa, mutta ellen voi voittaa,
    anna minun yrittää rohkeasti.
    - Paraolympialaisten tunnuslause

    VastaaPoista
  8. Sun tekstit ovat vaan niin ihania, suorastaan koukuttavia... ❤ tiedän tunteen... Joskus vaan ei vaan jaksa, ei yksinkertaisesti kykene... Olen pari kertaa kokenut loppuunpalamisen ratsasuksen osalta. Mikään ei kiinnostanut, oli vaan niin kyllästynyt olo. Olen myös kokenut pelkoa omaa suosikkia kohtaan, tiputtuani 2x saman tunnin aikana. Siitäkin selvisin, mutta luottamusta pitää saada takaisin hiljalleen. Sä osaat vaan kirjoittaa niin hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos, kiitos todella paljon! <3 Ratsatsuspelkokin on todella inhottava asia, itsekin olen siitä kärsinyt... Ja juurikin tämä loppuun palaminen on aivan syvältä, nyt täytyy toivoa, että asiat helpottuu.

      Poista
  9. Voi vitsi kuinka upea kirjoitus! Tuo alun "johdanto" oli tosi hyvä, vähän sellainen kevyt alotus tekstille. Oli niin hyvin kirjotettu, että jakso lukea loppuun asti ilman pitkästymistä. Kuvatkin olivat tosi nättejä ja sopivat hyvin tekstiin. Toivotan tsemppiä sulle itsesi ja Wonyn kanssa, pidä aivan mahtava kevät! ♡

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentista! <3 Näin sen suunnittelinkin, että alku johdattelisi vähän tekstiin sisään ja antaisi tuntumaa. Vielä erityinen kiitos tsempeistä, ne ihan totta kantavat pitkälle!

      Poista
  10. Hieno kirjoitus ja pohdinta! :) Monesti se on se oma ääni, joka tarvitaan viimeiseksi sysäykseksi- niin harvoin sitä tuollaisessa tilanteessa kuuntelee oikeasti itseään, vaan ääni on muiden kritiikin värittämää. Minä ainakin haluaisin kovasti kuulla lisää viikonlopustasi, tottakai se kiinnostaa! :)
    Kaikille tulee niitä synkempiä hetkiä, ja se vaatii asennetta ja oikeita ihmisiä ympärille päästä siitä pois. Kuten sanoit, joillakin menee päiviä, joillain viikkoja, joillain kuukausia, joillain monia vuosiakin. Sitä ei voiteta yhdellä, kahdella eikä kolmellakaan päätöksellä, vaan se tosiaan vaatii sitä pitkäjänteisempää työtä ja sitoutumista, mitä syvemmälle sitä on ehtinyt mennä. Pois sieltä kuitenkin onneksi aina pääsee :)
    Tsemppiä kovasti keväälle ja kesälle, sieltä se aurinko nousee ja valaisee päiviä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Juurikin niin, oma ääni on se, joka vaikuttaa kaikista eniten hankalassa paikassa. Kun uppoaa todella syvälle, on ihan äärimmäisen vaikeaa päästä ylös - valitettavasti on niitäkin, jotka eivät enää pääse. Onneksi on niitä vahvoja, jotka jaksaa raivata tiensä takaisin pinnalle.
      Kiitokset tsempeistä, sinullekin kaikkea hyvää tulevalle keväälle! :)

      Poista