Muut sivut

tiistai 28. helmikuuta 2017

When your legs can't run anymore, run with your heart

Otsikkoa olen miettinyt tässä vaikka kuinka ja pitkään, mutta tuossa se nyt taitaa olla. Loppujen lopuksi, se kuvaa meidän tilannetta paremmin, kuin mikään muu tällä hetkellä.


Viimeiset kolme viikkoa ovat olleet niin suunnatonta tunteiden vuoristorataa, että allekirjoittaneellakin on ollut vaikeuksia pysyä perässä - minä olen sentään vielä istunut kyydissä koko matkan ajan! Luultavasti yksi, jos toinenkin siellä ruudun takana on huomannut, että Wonyn osalta tämä blogi on pysynyt melko hiljaisena siitä asti, kun neiti lähti Savonlinnaan, eikä lupauksistani huolimatta kummaltakaan treeniviikonlopulta tullut yhteenvetopostausta.Voin myöntää, että ensimmäiseltä viikonlopulta se jäi tekemättä, sillä en vain jaksanut/ehtinyt istua koneelle ja avata bloggeria. Nyt voin rehellisesti sanoa: voi kun se toinenkin kerta olisi ollut niin yksinkertainen. Niin ei kuitenkaan ollut, sillä elämä ei tunnetusti mene läheskään aina niin, kuin haluaisi.
  Viimeisenä viikonloppuna Savonlinnassa Wony oli loistava. Oikeasti, aivan huippu hyvä ja ihana. Koko hevonen oli muuttunut aivan silmissä, sitä sai ja piti ratsastaa, ratsastaa aivan suunnattomasti. Siellä me laukkailtiin pitkin uraa ja treenailtiin laukanvaihtoja ihan onnessamme, sekä käveltiin rentouttavia maastolenkkejä samalla kun mietin, että kuinka ihanaa onkaan, että asiat järjestyivät vihdoin ja viimein.


Olen hyvin pahoillani, saatte nauttia ihanista kuvakaappauksista videolta. 

Kuten varmasti yksi jos toinenkin on huomannut, asiat ei mene aina niin, kuin päiväunissa. Sunnuntaina lähdettiin ajelemaan kohti kotia kolme viikkoa sitten toivoa täynnä sen jälkeen, kun oltiin sanottu haikeat heipat näille ihanille ihmisille, jotka auttoivat meitä Wonyn kanssa ja jotka rakastavat sitä eläintä ihan yhtä paljon, kuin minäkin. Ajomatka kotiin sujui rauhallisissa tunnelmissa, kotona Wony oli aivan onnensa kukkuloilla, kun pääsi vielä hetkeksi tarhaan suokkikaverinsa Neilikan kanssa - oi sitä ilon ja riemun määrää! Illalla kotona menin hyvillä mielin nukkumaan ja odotin innolla suraavan päivän ratsastusta: josko me viimein päästäisiin näyttämään kavereille mitä me osataan!
   Jo seuraavana päivänä alkoi kuitenkin ongelmat. Wony ei kuunnellut pohkeita, ei taipunut, ei tullut rennoksi ja tuntumalle. Ravissa tehtiin laukkahyppyjä ja laukassa sinkoiltiin milloin mihinkäkin suuntaan. Tämä pistettiin kotiinpaluun ja "sen pelottavimman kentän" piikkiin, puhuttiin tämän meidän tukihenkilön kanssa, että kun perjantaina nousisin seuraavan kerran itse kyytiin, olisi tamma jo rauhoittunut. Keskiviikkoisinhan nyt jatkossa meidän tallin pyörittäjä menee Wonylla ja tamma oli kulemma ollut ihan suhteellisen mallikas käytökseltään, mutta perjantaina pelättiinkin jo jokaista varjoa ja liikkuvaa lumipöllyä kentällä, maneesiin kun ei valitettavasti vieläkään päässyt. Tyydyttiin siis pyörimään yläkentällä ja huvittamaan muita mallikkaalla tulkinnallamme kevyesti humaltuneesta ihmisolennosta aamun pikkutunneilla - näyttihän se hulvattomalta, kun Wony puski pohjetta vastaan mennen toiseen suuntaan samalla, kun minä epätoivoisesti yritin saada sitä takaisin uralle. Vannon, jos Sports tracker olisi ollut päällä, olisi reittimerkintä ollut melko mielenkiintoinen.
   Lauantaina otettiin seuraava askel kohti manalaa, kun Wony pinkoi maneesissa jännittyneenä menemään kuuntelematta ainoatakaan apua. Laukassa tamma kuskasi ihan minne huvitti ja halutti, edes toinen ratsastaja talliltamme ei saanut Wonya rauhoittumaan, mutta vasta sunnuntaina pakka oli levinnyt lopullisesti, kun tämä meidän läpiratsastaja ei saanut Wonyyn mitään kontaktia. Siinä kohtaa hakattiinkin jo päätä ihan reilusti seinään ja ajateltiin, että ei herranjumala, mitäs tässä nyt sitten tehdään. Viikossa siitä unelmahevosesta oli tullut jälleen se hevonen, johon ei saa mitään kontaktia. Viikossa. Kyllä kyllä, hienosti menee, kiitos kysymästä!

 Tältä meno näytti vasta viikko tapahtumia ennen.

Loppujen lopuksi meidän pelastava enkeli laskeutui maan päälle seuraavana keskiviikkona, kun Wony oli saanut nollata tilanteen ja minä olin juuri sopivasti hälyttänyt meidän tsempparin Savonlinnasta paikalle. Hevonen oli saatu taas toimimaan ja rennommaksi, askeleen lähemmäs sitä kivaa unelmaheppaa. Asiat oli käyty kunnolla läpi meidän läpiratsastajan kanssa ja meille oli löydetty tukihenkilö ihan täältä kotoakin. Perjantaina Wony oli vielä melkoisen kamala, mutta parempi. Ei hyvä, ei lähimainkaan, mutta parempi. Vähän rennompi, vähän enemmän avuilla, vähän kuuliaisempi. Vähän lähempänä sitä unelmien ratsua. Lauantaina alkuratsastus oli jälleen hyvin mielenkiintoinen, mutta loppuratsastuksesta koettiin ihka ensimmäinen ahaa-elämys kotiin paluun jälkeen: sain ratsastettua sen hevosen rennoksi ja aktiiviseksi, vaikkakin vain käynnissä. Siitä kuitenkin alkoi nousukiito, joka on kestänyt tähän päivään asti. En valitettavasti muista enää kaikkia yksityiskohtia, niin kauan olen tämän postauksen kirjoittamista lykännyt, mutta sen muistan varmaksi, että takapakkia tuli useampaankin kertaan. Jonakin päivänä meni paremmin, toisena huonommin, kolmantena olin valmis myymään hevosen, neljäntenä rakastin taas sitä koko sydämmestäni. Laukkaa me emme kuitenkaan päässeet tekemään, sillä joka kerta kun yritin tätä, pakka hajosi ja sitten muuten mentiin. Käynti ja ravi alkoi kuitenkin pikkuhiljaa onnistumaan, päivä päivältä paremmin (lukuunottamatta niitä huonoja päiviä).
   Samaa tahtia kun nappulat alkoivat löytyä, aloin pikkuhiljaa luottamaan hevoseen. Kävimme pitkillä maastokävelyillä, yksin ja kaverien kanssa, kävelimme ratsastuksen jälkeen takaisin talliin selästä käsin. Annoin Wonyn mennä kerta kerralta vähän lujempaa, astuin aina hieman ulos mukavuusalueeltani. Kun asiat onnistui, luottamusta kertyi, ja kun luottamusta kertyi, asiat onnistui. Hommat sujui pitkään ihan ok, teimme pientä kehitystä jatkuvasti, mutta mitään suunnattoman suurta ei tapahtunut ennen tätä maanantaita. 
  Maanantaina W oli alkuun ihan hyvä. Ei mitenkään loistelias, ei huippu ihana, mutta hyvä. Se myötäsi ihan kivasti, asettui ihan kivasti, toimi kaikinpuolin ihan kivasti. Jopa niin kivasti, että ajattelin sitten hulluna koittaa laukkaa. Kävipä sitten niin, että kun tein ensimmäisen laukannoston, Wony tokaisi minulle "Jaa laukkako? Okei, laukataan!" ja sitten muuten mentiin. Hetki kesti siinä, että sain takaisin raville, sen jälkeen pakka oli levinnyt jälleen kasaan.  Käynti oli aivan jännittynyttä, ei tullut mieleenikään edes ravata. Hevonen alla oli räjähdyspisteessä, meinasin oikeasti hypätä jo alas selästä ja antaa periksi. Tällöin Wony kuitenkin vetäisi syvään henkeä, huokaisi, ja rentoutui. Käytin tilaisuuden hyväkseni, viskasin järjen katsomon puolelle ja otin sen laukan - ja oli muuten ihan hyvä että otin. Sillä kun hevonen oli purkanut pöllöilyvirrat, se laukkasi aivan järkyttävän kivaa tahdikasta, rentoa, aktiivista laukkaa, jota pystyi työstämään. Totta kai sen piti muutama pidennetty askel ottaa, olihan kyseessä sentään Woniek, mutta se tuli takaisin. Suunnilleen. Vähän kovemman pidätteen jälkeen. Pääasia oli kuitenkin se, että Wony oli kuulolla ja ratsastuksen jälkeen minä hymyilin kuin Naantalin aurinko, sillä päättipä armas Neiti Hollantilainen yllättää minut vielä aivan ihanalla, rennolla, aktiivisella ravilla, joka oli varmaankin parasta siihen asti. Kyllä, vain siihen asti, mutta koska puhumme nyt eilisestä, on aavistettavissa, että tänään tapahtui jotakin aivan taivaallista.
   Tänään meillä oli nimittäin estevalmennus. Ensimmäinen estevalmennus marraskuun jälkeen, ensimmäinen valmennus Savonlinnan jälkeen. Ei sillä niin väliä, ettei hevonen toiminut kunnolla edes vielä laukassa, eihän meitä ole järkevällä ajattelulla pilattu - eikä varsinkaan meidän kaveria, joka meidät valmennukseen kanssaan ylipuhui. No, hullua ei kannata yllyttää, sillä pian löysin itseni jälleen maneesista esteiden seasta, valmiina kohtaamaan tulevan. 
   En ihan totta jaksa nyt pureutua valmennukseen tarkemmin, vaikka kuinka haluaisinkin. Olen nyt kuitenkin ajanut itseni tähän tilanteeseen, eli jättänyt kuukauden Wony-kuulumiset kertomatta, eli en oikein voi enää pureutua tämän päivän ihmeisiin yhden askeleen tarkkuudella. Kerrottakoot kuitenkin, että Wony oli ihan innoissaan, se kytki estemoodinsa päälle heti ensimmäisten puomien jälkeen, ja ei vitsit meillä oli hauskaa! Wony esitteli ihan ihmeellisiä paraatiliikkeitä ja oli koko ajan menossa, mutta se pysyi samalla varmaankin tähän asti parhaiten kontrollissa, meillä molemmilla oli tosiaankin hauskaa! Mainittakoot myöskin se, että meillä on nyt virallisesti heitetty pelhamit ja pessoat historiaan, sillä tänäänkin koko valkka mentiin pelkällä kolmipalalla, jolloin Wonylla ei ollut merkkiäkään jännittyneisyydestä! Ihmeellisiä pieniä asioita! Valkan lopussa Wony väläytteli kuitenkin taas sellaisia ravipätkiä ettei paremmalla väliä, olin niin ylpeä hevosesta, jopa vähän itsestänikin. Ihan totta. Sillä tuntui, että tänään osasin ratsastaa, tehdä päätöksiä, ajatella järkevästi siinä kohtaa, kun Wony ei siihen pystynyt. Ja kyllä, kyllähän me sitä laukkaakin työstettiin, oikein vaihtojen kera! Kummallinen on maailma, etenkin tuon hevosen mieli!
   Niinkuin jo mainitsin, minä olen kuitenkin yllytyshullu. Ja siinä kohtaa, kun hulluuksiin käskee kaikki valmentajat, niin meidän virallinen valmentaja, kuin Wonyn läpiratsastaja/meidän tallin pyörittäjä, sekä meidän mentaalivalmentaja, on vaikeaa sanoa ei - vaikkakin he yllyttävät johonkin niin hulluun, kuin kisoihin lähtöön neljän päivän varoitusajalla. Koittipa joku vielä tarjota seuraavaa luokkaa ristikosta, mutta sen tarjouksen ystävällisesti hylkäsin ja jätän ajatuksen hautumaan - mutta toisaalta, kukapa tietää mitä tänä sunnuntaina ristikkoluokassa tapahtuu. Onhan nimittäin mahdollista, että jos alle on saatu oikeasti hyvä rata, tämä hullu murtuu ja ryntää anomaan lupaa vielä toiseen lähtöön. No, nähtäväksi jää, miten tarina jatkuu. Seuraava välietappi on kuitenkin ihan vain huominen ratsastus, ennen kuin minä jään parin päivän lomalle ennen viikonlopun koetuksia - ihan vain näin muuten etukäteisvaroituksena, pitäkääs silmät ja korvat auki: ensin on nimittäin tulossa my day-videota Tampereen seikkailuista, jonka jälkeen kisapäivittelyä sunnuntailta.

Näin loppuun palatkaamme vielä postauksen otsikkoon: Kun jalat eivät jaksa enää juosta, juokse sydämmelläsi. Juttuhan on siinä, että ei tässä meidän touhussa varmastikaan ole mitään järkeä, edelleen houkuttaa välillä paljonkin hevosen myyminen ja lajin vaihto. Juttu on kuitenkin siinä, että ne hyvät päivät antaa voimaa ja pistää jatkamaan, ellei se sitten ole juurikin se sydän. Jokatapauksessa, ei tässä ole jalat tainneet kantaa enää pitkiin aikoihin, mutta edelleen tässä sitä ollaan synkistä ajoista huolimatta. Rakkaudesta Wonyyn, vai miten se menikään. Mutta eiköhän se rakkauskin sieltä sydämmestä kumpua, se pistää juoksemaan. Ei sentään kirjaimellisesti, otten huomioon että pahin painajaiseni toteutui ja olen virallisessa juoksu-, hyppy- ja kyykkykiellossa toukokuuhun asti. 
   No, ratsastaa saa, kunhan asia pysyy näin, kaikki on hyvin. Jokatapauksessa tämä postausten sekasikiö alkaa lähestyä loppuaan ja yhteenvetona voin vielä sanoa, että tässä kohtaa olen aivan suunnattoman onnellinen ja kiitollinen. Kiitollinen Wonysta, kiitollinen ihmisistä jotka tukevat ja kannustavat. Kiitollinen heistä, jotka yllyttävät tätä hullua ja ajavat sekopäisiin valintoihin. Kiitollinen teistä, jotka jaksavat postauksesta toiseen lukea päättömiä tarinoitani, esittää pitävänsä niistä mielikseni. Parhaassa tilanteessa ehkä joku ihan oikeasti pitääkin, mutta tämä jääköön mysteeriksi, johon harvalla on vastauksia. Lopuksi olen vielä kiitollinen tästä sydämmestäni, sekä loputtomasta itsepäisyydestäni, joka pistää minut lopettamaan aloittamani työn. 

Nyt minusta oikeasti tuntuu siltä, että yksi luku meidän tarinassa on päättynyt, samalla kuin toinen on alkamaisillaan. Edellinen luku oli täynnä jännittäviä juonenkäänteitä, sydäntäsärkeviä hetkiä, epätoivon syöväreitä ja ilon kyyneleitä, ja nyt toivoisin tietäväni mitä seuraava pitää sisällään. Tai no, tarkemmin ajateltuna, enpäs toivokaan. Kyllä se elämä näyttää, opastaa ja ohjaa. Välillä se jättää omilleen ja haistattaa pitkät paskat, mutta onneksi löytyy niitä, jotka pitävät oikeilla raiteilla, jopa silloin kun ei itse jaksa. Nyt on minun aikani allekirjoittaa vanha luku ja jättää uuden kirjoittaminen kohtalon ja valintojen käsiin, ottaa tehtäväkseni uudelleenkirjoittaa kaikki tänne teille, kuin itsellenikin. Suuri taakka ja vastuu, mutta myös loistava ilo. Kiitän jokaista, joka on lukenut edellisen luvun sanasta sanaan, kiitän vielä enemmän jokaista, joka odottaa seuraavaa lukua yhtä paljon, kuin minä. Jättäkäämme nyt kuitenkin taaksemme vanha, kohdatkaamme tuleva pää pystyssä. Nyt minulla on teille tämän luvun loppuun vielä viimeinen viisaus, kunnes käännämme uuden sivun: 



Rakkain terveisin, Aada

Pakko vielä selventää, ei en ole lopettamassa: tämä on vain minä konkreettisesti kääntämässä uuden sivun. Kiitos sinulle, joka jaksoit lukea tänne asti. Sillä on valtava merkitys.
Mikä sinut tekee onnelliseksi?
Miten te aloitatte uuden luvun tarinassanne?

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Rakkaudella, minä

Nyt onkin jokaisen jälleen aika kaivaa lukulasit nurkasta ja parkkeerata näytön/ruudun eteen, sillä se olisi taas novelliaika Aadan blogissa! Viimeisimmän novellin kirjoittelin joulukalenterin 23. Luukkuun, siitä edellisen tarinantyngän löytää itsenäisyyspäivän luukusta. Kumpikin novelli sai oikein lämpimän vastaanoton, joten ajattelin taas parin kuukauden tauon jälkeen jakaa jotakin tällaista.
   Siltä varalta, että joku repii pelipöksyjään sen takia, ettei Wonysta ole kuulunut mitään kuukauksiin, niin voitte rauhoittua, tammalla kaikki hyvin. Olen jo reilun viikon yrittänyt työstää Wonyn postausta, mutta tämä on jäänyt erinäisten kiireiden takia-älkää huoliko, postaus silti tulossa! Nyt saatte kuitenkin tyytyä tähän surullisehkoon novelliin (miten minusta tuntuu, että kaikki aivan yhtä surullisia), jossa kuitenkin tärkeä opetus. Järkytyin itsekin siitä, kuinka surullinen tästä lopulta tuli, mutta pakko myöntää, että olen tyytyväinen tähän, vaikka itse sanonkin! Halusin vain kokeilla kirjoittaa jotakin tämän tyyppistä, sillä ennen ei ole tullut testattua tällaista, joten nyt, lukekaa, nauttikaa ja puhukaa. Kertokaa mielipiteet, vaikutukset ja parannusehdotukset kommenteissa. Pidemmittä puheitta, let's get started!



Viime päivinä minulla on ollut aikaa miettiä elämääni. Ymmärrän nyt mitä sanonta ”Hetket vilisee filminauhana silmien edessä” tarkoittaa. Päähäni on joka hetki hypännyt uusi muisto, jokainen edellistä vanhempi. Osa muistoista saa minut hymyilemään, osa saa kyyneleen vierähtämään silmäkulmaltani poskelleni, josta se jatkaa matkaansa leualle ja tippuu viimein maahan, katoaa lopullisesti. Ja kun näin käy, en voi olla ajattelematta, että pian minulle käy juuri niin. Pian minä katoan ja muistot minusta haallistuvat, katoavat mukanani.
Kun selailin muistojani, huomasin, että sinä esiinnyt suurimmassa osassa niistä. Ymmärrän vasta nyt, kuinka pitkään olet ollut elämässäni. Ymmärrän nyt, kuinka sinä olet ollut vierelläni ylä- ja alamäissä, kuinka olet aina nauranut kanssani, tai tarjonnut olkapäätäsi, kun itken. Suurin osa muistoista sinun kanssasi, saa kimmeltävän kyyneleen kohoamaan taas silmääni. Muistan kaiken sen hyvän, kaikki hetket jolloin olin onnellinen. Ja sen jälkeen muistan, että aivan liian pian koittaa aika, jolloin hetket häviävät. Pian koittaa aika, kun en voi enää tehdä uusia muistoja. Siksi aion käyttää kaiken ajan, joka minulla on jäljellä, niiden hyvien muistojen muistelemiseen.

Tuntuu, että päivästä jolloin tapasimme on kulunut vain muutama viikko. Järkytyin, kun ymmärsin, että tästä sateisen harmaasta päivästä on kulunut yli kymmenen vuotta. Muistan edelleen elävästi, kun kiiruhdin bussiin täysin vieraassa kaupungissa, pahvinen kahvimuki kädessäni. Olin nuori, muuttanut maalta suureen kaupunkiin opiskelemaan. Kävelin sillalla, joka ylitti leveän, kuohuvan kosken, pidin katseeni maassa, kun puskin suuressa ihmisjoukossa eteenpäin. Muistan kuin eilisen, kuinka kirjaimellisesti törmäsit minuun, voin edelleen tuntea, kuinka tulikuuma kahvi levisi valkoiselle paidalleni. Kuulen edelleen päässäni pahoittelusi, muistan miltä kätesi tuntui, kun tartuin siihen, jotta voit auttaa minut ylös. Muttta parhaiten muistan sen, kun katsoin ensimmäistä kertaa silmiisi. Näin ystävällisen, hieman huolestuneen katseen tummissa silmissä, joita ympyröivät naururypyt. Näin pienet, kultaiset roiskeet ruskeissa silmissä, näin vaaleamman renkaan aivan pupillisi ympärillä, ennen kuin väri tummeni lähes mustaksi. Kysyit, saatko tarjota minulle uuden kahvin edellisen tilalle, ja minä suostuin. Hetkeäkään en ole katunut tätä päätöstä.

Seuraavat muistikuvat ovat vain lyhyitä välähdyksiä. Nopeita, mutta riittävän pitkiä saamaan minulle onnellisen tunteen sisälleni. Näen, kun kävelemme kallioisella rannalla käsi kädessä, kun istumme vierekkäin nurmikolla auringon paisteessa. Muistan jokaisen pimeän elokuvateatterin salin jossa olemme istuneet, jokaisen illan, joka on vietetty kotisohvalle käpertyneenä samalla, kun Netflix pyörii televisiossa. Muistan, miltä naurusi kuullostaa, kuinka se sointui täydellisesti omaani. Kaikki sanoivat, että sovimme hyvin yhteen. Nauroimme samoille asioille, olimme samalla aaltopituudella. Olen edelleen samaa mieltä jokaisen kanssa, joka näin meille kertoi, me olimme täydelliset toisillemme.

Sitten muistoni kuljettivat minut päivään, joka saa ilon haihtumaan sisältäni hetkessä. Tuntuu, kuin koko huoneen lämpötila laskisi sekunneissa, kuin yhtäkkiä kaikkialla minua vastassa olisi hyytävä kylmyys. Olin jo pitkään voinut huonosti. Omasta mielestäni se ei ollut mitään, vain hieman pitkäksi venynyt flunssan jälkiväsymys. Sinä et uskonut minua. Sinä näit, että silmäni eivät loistaneet samalla tavalla, kuin ennen, tunsit, kuinka väsyin päivä päivältä enemmän. Koetit käskeä minut lääkäriin, en suostunut lähtemään. Sanoin vain, että jos vointini vielä pahenee, käyn hakemassa lääkkeet, joilla tauti menee ohi.

Ja sitten eräänä päivänä vointini paheni. Aamulla en jaksanutkaan nousta sängystä, kuume oli noussut yöllä aivan liian korkealle. Lähdit viemääm minua päivystykseen, josta minut lähetettiin erilaisiin testeihin. Sain antibiotit, vointini parani. Olin edelleen varma, että kyseessä oli ollut vain hieman rajumpi flunssa, pidin sinun huoltasi turhana. Kun sitten sain soiton sairaalasta, jossa käskettiin tulemaan paikalle, olin varma, että he halusivat vain kertoa, ettei testeissä näkynyt mitään omituista. Minä lähdin aamulla itsevarmana sairaalaan, sinun silmistäsi paistoi huoli.

Kun sitten astuin jälleen sisään kotiovestani sinun edelläsi, oli oloni täysin turta. En tuntenut mitään. Tuijotin tyhjyyteen, en huomannut, kun halasit minua tiukasti. Kävelin suoraan vessaan, lukitsin oven, istuin lattialle, ja annoin kyynelten virrata. Hetken oli aivan hiljaista, mitään ei tapahtunut. Pian kuitenkin kuulin, kun ensimmäinen lautanen lensi seinään, ja hajosi palasiksi. Aivan kuin minun elämäkin.

Kuuntelin edelleen aivan turtana, kuinka astia asian jälkeen lensi seinään, kuulin kuinka huusit ja kiroilit oven ulkopuolella. Aloin itsekin ymmärtää, mitä olin hetki sitten kuullut, mitä minulle oli kerrottu. Sinä olit ollut koko ajan oikeassa, minä väärässä. Ja silloin se tapahtui. Minä romahdin. Tuntui, kuin viimeinen lanka, joka piti minua pystyssä, olisi katkennut, jättänyt minut ajelehtimaan yksinäisyyteen. Kaaduin lattialle, huomasin täriseväni. Kyyneleet tippuivat poskilleni, en edes yrittänyt koota itseäni. Pian huomasin, että rikkoutuvien astioiden ääni oli lakannut ja sen sijaan kuulin kuin sumussa, kun koputit oveen, pyysit päästä sisälle. En reagoinut, en halunnut sinun näkevän minua tällaisena. Oletin, että olisit lähtenyt jo pois, kun kuulin kuinka ovi avattiin. Niin tietenkin, jopa minä osasin tiirikoida lukon auki. Tunsin kätesi olkapäälläni, näin silmäkulmastani, kuinka laskeuduit lattialle viereeni, otit minut syliisi. Aikaisemmin olin aina tuntenut oloni siinä turvalliseksi, luulin, että niin pitkään, kun olen siinä, mikään ei voi vahingoittaa minua. Olin väärässä. En tiedä kuinka kauan olimme siinä, luultavasti jopa tunteja. En halunnut lähteä katsomaan, millaisen sotkun olit aiheuttanut oven ulkopuolella, en aikonut poistua turvapaikastani. Siinä kohtaa toivoin vain, että joku osaisi kääntää kelloa taaksepäin.

En koskaan ajatellut, että lähtisin näin. Minun maailmassani olisin elänyt vanhaksi sinun kanssasi, jonka jälkeen olisin voinut nukahtaa rauhassa omaan kotiini. Ja kun näin olisi käynyt, olisin ollut vain onnellinen, kiitollinen kaikesta, mitä sain tehdä, kiitollinen kaikesta, mitä sain kokea. Kiitollinen siitä, että sain viettää koko elämäni sinun kanssasi. Viimeisenä päivänäni olisimme istuneet pihalla suuressa keinutuolissa omenapuun alla, nauttien elämästä. Olisimme viettäneet rauhallisen päivän, jonka päätteeksi olisimme käyneet nukkumaan. Aamulla en olisi enää herännyt. Minut olisi haudattu hautausmaalle, olisin saanut kauniin kiven ja sinä olisit seurannut minua piakkoin. Olisit saanut paikan minun vieressäni, ja kiveeni olisi lisätty sinun nimi. Tekstinä olisi toiminut vain ”Ikuisesti yhdessä”.

Mutta tämä ei ole minun maailma. Vointini heikkeni nopeasti diagnoosini jälkeen, jouduin sairaalaan. Toimin kaikkien neulatyynynä, olin vain lääketieteellinen koekaniini. Vaikka tämä toikin minulle lisää elinaikaa, oli kyse parhaimmillaan vain muutamasta viikosta. En minä halunnut kuolla niin. Kun kerroin sinulle päätöksestäni, sinä itkit. En ikinä ollut nähnyt sinut itkevän. Selitin sinulle, että en halunnut viimeisen muistoni olevan sairaalan valkoiset seinät ja käteni, joka oli täynnä letkuja. Halusin kuolla kotonani, itse. En halunnut kitua, halusin elää siihen asti, kunnes en enää eläkään. Ja luojan kiitos, sinä ymmärsit. Kuten jo sanoin, me kaksi olimme samalla aaltopituudella. Olit vieressäni, kun kerroin lääkäreille, että haluan kotiin, olit siinä, kun kirjoitin elvytyskiellon. Kotona autoit minut sänkyyn ja pysyit siinä, vierelläni.

Tällä hetkellä et ole kotona, siskoni on vahtimassa minua. Lähdit käymään töissä, vaati paljon taivuttelua saada sinut lähtemään. Minun vain täytyi saada kirjoittaa tämä kirje. Minun täytyi välittää sinulle viimeinen toiveeni, täytyi kertoa asiat, joita kasvotusten ei voi sanoa. Vointini huononee jatkuvasti, sinä tiedät sen. Ja me molemmat tiedämme myös, että minulla on jäljellä enää päiviä, jos edes sitäkään. Tällä hetkellä tuntuu jo huikealta saavutukselta, että jaksan pitää kynää kädessäni, saati sitten kirjoittaa. Mutta minä kirjoitan, sinun täytyy saada tietää, mitä haluan kertoa. Se on hyvin tärkeää, pyydän, että noudatat toivettani.

Pyydän, rukoilen, että kun minä olen poissa, et jää suremaan. Toivon, että jatkat elämääsi, teet kaikki asiat, jotka meidän piti yhdessä tehdä. Tee ne, minun takiani. Toivon, että suret jonkun aikaa, mutta ymmärrät lopettaa ajoissa. Se on minun toiveeni.
Kun sinä saat tämän kirjeen, olen jo kuollut. Pidän silti huolen, että saat sen. Toivon, että viimeistään nyt, kun luet tätä kirjettä, voit hymyillä samalla, kun pyyhit kyyneleen silmäkulmastasi. Voit muistella minua ilman, että sinut täyttää suunnaton suru. Voit pienen hymyn kera muistella minun jääräpäistä luonnettani ja sitä, että en ikinä luovuttanut. Voit nauraa, kun muistat kaikki minun omituiset tapani, kun muistat kuinka usein sinulla meni minuun hermot, etkä silti koskaan suuttunut minulle. Ja toivon, että ymmärrät viimeistään nyt, että kipu ei koskaan katoa. Se on aina olemassa, mutta sen kanssa oppii elämään.

Loppujen lopuksi, tämä ei ole hullumpi tapa lähteä. Halusin viettää viimeiset hetkeni kanssasi, toiveeni toteutui. Myönnettäkööt, että elämäni loppui hieman liian aikaisin, mutta en kadu mitään. Tiedän, että kun minä vedän viimeisen hengenvetoni, sinä olet vierelläni loppuun asti. Se on enemmän, kuin mitä suurin osa ihmisistä saa. Arvostan sitä enemmän, kuin mitään muuta. Haluan kiittää sinua siitä, että olet jaksanut minua näin pitkään, että olet ollut vierelläni päivästä päivään. En olisi voinut toivoa enempää.

Nyt lopussa, haluan vielä esittää viimeisen pyyntöni, aivan vihoviimeisen. Carpe diem, rakkaani, Carpe diem. Elä hetkessä, sillä nyt tiedät, että koskaan ei voi tietää mitä huomenna tapahtuu.

Rakkaudella, minä.


Mitä tunteita novelli herätti?
Millaisia novelleita haluaisit jatkossa lukea?
Millaista tekstiä sinä kirjoitat?

torstai 9. helmikuuta 2017

Eräänä tammikuisena päivänä, ja vielä toisenakin

Viimeiset pari päivää sää on taas ollut valokuvaajalle jotakin niin upeaa! Jos osaa jättää hyytävän kylmyyden omaan arvoonsa, on ulkona ollut aivan älyttömän ihanat säät, kun aurinko on paistanut ja hanki on kimallellut kirkkaammin, kuin miljoonat timantit! Kliseistä, mutta totta!
   Parina päivänä olen palelluttanut näppini koulun jälkeen ja hipsinyt pihalla kameran kanssa, kuvaillen mitä järjettömimpiä asioita - lähtien omista kengistäni ja lapasistani, päättyen hohtaviin hankiin ja hulluun koiraan, jonka olen saanut pysymään paikoillaan muutamaksi hetkeksi! Kohta voisi olla aiheessa kameran vaihto, sillä nykyisestä rupeaa pikkuhiljaa loppumaan kapasiteetti, mutta tällä nitkutetaan menemään - kunhan voi kuvata, elämässä on kaikki hyvin!

1.

2.

3.

4.

5.

6.

7.
 "Kamera! Havaitsen näköpiirissäni kameran!"

8.
 "Sori, pitää mennä!"

Millä kameralla sinä kuvaat?
Löysitkö kuvista omaa suosikkia?
Mitä sinä olet mieltä kylmistä talvipakkasista?

maanantai 6. helmikuuta 2017

Tammikuun suosikit

Jälleen viikon tauon jälkeen, heippa! Blogi on onnistunut pysyttelemään jälleen hiljaisena, kuin huopatossutehdas keskellä Saharan autiomaata kesällä, mutta asioita on tapahtunut taas siihen tahtiin, ettei yksinkertaisesti ole ollut aikaa kirjoittaa! Kirjoitettavaa olisi periaatteessa vaikka millä mitalla, mutten uskalla sanoa mitään, sillä tilanne elää niin aktiivisesti omaa elämäänsä, että siinä kohtaa kun saisin postauksen ulos, olisi hommat varmasti jo aivan toisella tolalla. No mutta, palailkaamme tähän myöhemmin, tilanteen rauhoituttua ja keskittykäämme tämän päivän aiheeseen, jonka voi melkopitkälti päätellä luovasta, omaperäisestä ja yllättävästä otsikosta: käykäämme läpi tammikuun suosikkeja!
   Nyt minulle saa sitten ihan totta ehdottaa jotakin järkevää järjestelmää näiden suosikkien listaamiseen, sillä tämä postaus on minulle aina melkoinen sekasikiö, josta voi löytää lifestyle-juttuja, hevosiin liittyvää tavaraa, kuten myös blogin ja instagramin tilastoja. Haluan sisällyttää lifestyle painotteisia asioita kuukauden suosikkeihin, mutten halua hylätä blogia ja hevosia suosikeista: olisiko joku vuorottelujärjestelmä fiksu, että joka kuukausi vaihtuisi teema? Jääkäämme pohtimaan tätä, samalla kun saatte vielä kerran lukea erittäin epäjärjestelmällisen ja -loogisen kuukauden suosikit-listauksen!

Kuukauden suosikki...
...kosmetiikkatuote

 Suosikkimerkki Viva la Divan mattehuulipuna on päässyt ahkeraan käyttöön tammikuussa! Kyseessä on ihan tumman/viininpunainen mattapintainen huulipuna, joka oikeasti kestää naamalla koko päivän - koulussa tämä on ihan huippu kätevä, kun täytyy lisätä vain kerran naamalle! 

...asu 

Rakastan tätä asua: kohokuviollinen t-paita, sekä musta pontsotyyppinen "huivi", joka lämmittää ihanasti. Molemmat on ostettu Vero Modasta joulun jälkeen.

...kappale

 Tämän kappaleen linkittäminen ei mennyt ihan suunnitellusti, mutta joka tapauksessa tammikuun suosikki kappale oli Tuomas Kauhasen kappale, nimeltä Jano.

...sarja

 Greyn anatomia palasi Viaplayhyn vihdoin ja viimein joulukuun alussa ja sarjaa tuli katseltua ihan reippaasti tammikuun aikana!

...kirja

  Suosikkikirjan tittelin nappaa tällä kertaa John Greenin, Maureen Johnsonin ja Lauren Myraclen nuortenkirja Let it snow, joka löytyi paketoituna pukinkontista. Kirja koostuu kolmesta, toisiinsa lomittuvasta, mutta kuitenkin itsenäisestä tarinasta, joista jokainen on huippuhyvän kirjailijan käsialaa! Täydellinen kirja lukea kaakaomuki kädessä viltin alla, talvipakkasten paukkuessa. <3

...instagramtili

Kuukauden suosikki instagramtilillä ei valitettavasti ole mitään tekemistä hevosten kanssa, mutta naurun ja hyvän olon senkin edestä! Kyseessä on siis tili, joka löytyy nimellä @lelepons ja sieltä löytyy aivan hulvattoman hauskoja, todella laadukkaita ja hyvin editoituja "sketsejä", joille on ollut hauskaa naureskella kavreiden kanssa! Tämä nainen on ansainnut jokaisen vajaasta 14M seuraajastaan, suosittelen lämpimästi kaikkia vilkaisemaan!

...kuva

 
...blogi

 Tässä kuussa suosikkiblogeja on kaksi, joista kumpikaan ei yllättäen olekaan hevosblogi! Toinen suosikeistani on vielä vähän pienempi ja uudempi blogi, eli Sinin kirjoittama PEUT-ÊTRE nimeä kantava blogi. Sinin blogi on täysin 100% lifestylepainotteinen ja on ollut todella mukavaa luettavaa ja vaihtelua lukulistallani.

Toisen sijan taas nappaa FIIAELINA-niminen blogi, joka kertoo kirjoittajansa seikkailuista maailmalla, tällä hetkellä Australiassa. Blogissa on suuressa osassa aivan ihanat kuvat, jotka eivät yhtään ainakaan hillitse matkakuumettani, blogissa on myös kätevää harjoittaa englannin kielitaitojansa! Älkööt kuitenkaan huoliko, jos se enkku ei ole se vahvin aine koulussa, teksteihin on kirjoitettu suomennokset alle. ;)

...postaus

Suosikkipostaukseksi nousee Pennin pyörittäjä-blogin postaus EI MEKÄÄN RUUSUILLA TANSSITA. Tämä valikoitui suosikiksi, sillä postaus oli todella hyvin kirjoitettu ja puhutteleva. Tämä myös käsitteli osittain samoja asioita, joiden kanssa painin itse postauksessa Sain kaiken mitä halusin - tämä nousikin tammikuun toisiksi suosituimmaksi postaukseksi ja koko blogin historian kommentoiduimmaksi!

...hevonen



Wony nappaa tämän sijan kevyesti, niin paljon se oli muuttunut tammikuun aikana! Olen niiiiin ylpeä tammasta, vaikka pientä takapakkia on taas ollut havaittavissa...

...ratsastuskerta



Viikko sitten sunnuntaina, päivänä kun lähdimme Savonlinnasta, Wony oli aivan mahtava! Tosi rento, hyvä ja kiva, treenailtiin laukanvaihtoja ihan kaikessa rauhassa! Nyt toivotaan, että tämä saadaan keskiviikkona takaisin, kun saatiin vielä pelastava enkeli nopeasti hätiin, päästään hommissa taas kotonakin eteenpäin! <3

Tämä suosikkilistaus alkaisi olemaan tässä! Heitelkää paranteluehdotuksia, sekä jotakin fiksua järjestelmää näiden listaukseen - myös suosikkiehdotuksia saa heittää kommentteihin!