Muut sivut

tiistai 28. helmikuuta 2017

When your legs can't run anymore, run with your heart

Otsikkoa olen miettinyt tässä vaikka kuinka ja pitkään, mutta tuossa se nyt taitaa olla. Loppujen lopuksi, se kuvaa meidän tilannetta paremmin, kuin mikään muu tällä hetkellä.


Viimeiset kolme viikkoa ovat olleet niin suunnatonta tunteiden vuoristorataa, että allekirjoittaneellakin on ollut vaikeuksia pysyä perässä - minä olen sentään vielä istunut kyydissä koko matkan ajan! Luultavasti yksi, jos toinenkin siellä ruudun takana on huomannut, että Wonyn osalta tämä blogi on pysynyt melko hiljaisena siitä asti, kun neiti lähti Savonlinnaan, eikä lupauksistani huolimatta kummaltakaan treeniviikonlopulta tullut yhteenvetopostausta.Voin myöntää, että ensimmäiseltä viikonlopulta se jäi tekemättä, sillä en vain jaksanut/ehtinyt istua koneelle ja avata bloggeria. Nyt voin rehellisesti sanoa: voi kun se toinenkin kerta olisi ollut niin yksinkertainen. Niin ei kuitenkaan ollut, sillä elämä ei tunnetusti mene läheskään aina niin, kuin haluaisi.
  Viimeisenä viikonloppuna Savonlinnassa Wony oli loistava. Oikeasti, aivan huippu hyvä ja ihana. Koko hevonen oli muuttunut aivan silmissä, sitä sai ja piti ratsastaa, ratsastaa aivan suunnattomasti. Siellä me laukkailtiin pitkin uraa ja treenailtiin laukanvaihtoja ihan onnessamme, sekä käveltiin rentouttavia maastolenkkejä samalla kun mietin, että kuinka ihanaa onkaan, että asiat järjestyivät vihdoin ja viimein.


Olen hyvin pahoillani, saatte nauttia ihanista kuvakaappauksista videolta. 

Kuten varmasti yksi jos toinenkin on huomannut, asiat ei mene aina niin, kuin päiväunissa. Sunnuntaina lähdettiin ajelemaan kohti kotia kolme viikkoa sitten toivoa täynnä sen jälkeen, kun oltiin sanottu haikeat heipat näille ihanille ihmisille, jotka auttoivat meitä Wonyn kanssa ja jotka rakastavat sitä eläintä ihan yhtä paljon, kuin minäkin. Ajomatka kotiin sujui rauhallisissa tunnelmissa, kotona Wony oli aivan onnensa kukkuloilla, kun pääsi vielä hetkeksi tarhaan suokkikaverinsa Neilikan kanssa - oi sitä ilon ja riemun määrää! Illalla kotona menin hyvillä mielin nukkumaan ja odotin innolla suraavan päivän ratsastusta: josko me viimein päästäisiin näyttämään kavereille mitä me osataan!
   Jo seuraavana päivänä alkoi kuitenkin ongelmat. Wony ei kuunnellut pohkeita, ei taipunut, ei tullut rennoksi ja tuntumalle. Ravissa tehtiin laukkahyppyjä ja laukassa sinkoiltiin milloin mihinkäkin suuntaan. Tämä pistettiin kotiinpaluun ja "sen pelottavimman kentän" piikkiin, puhuttiin tämän meidän tukihenkilön kanssa, että kun perjantaina nousisin seuraavan kerran itse kyytiin, olisi tamma jo rauhoittunut. Keskiviikkoisinhan nyt jatkossa meidän tallin pyörittäjä menee Wonylla ja tamma oli kulemma ollut ihan suhteellisen mallikas käytökseltään, mutta perjantaina pelättiinkin jo jokaista varjoa ja liikkuvaa lumipöllyä kentällä, maneesiin kun ei valitettavasti vieläkään päässyt. Tyydyttiin siis pyörimään yläkentällä ja huvittamaan muita mallikkaalla tulkinnallamme kevyesti humaltuneesta ihmisolennosta aamun pikkutunneilla - näyttihän se hulvattomalta, kun Wony puski pohjetta vastaan mennen toiseen suuntaan samalla, kun minä epätoivoisesti yritin saada sitä takaisin uralle. Vannon, jos Sports tracker olisi ollut päällä, olisi reittimerkintä ollut melko mielenkiintoinen.
   Lauantaina otettiin seuraava askel kohti manalaa, kun Wony pinkoi maneesissa jännittyneenä menemään kuuntelematta ainoatakaan apua. Laukassa tamma kuskasi ihan minne huvitti ja halutti, edes toinen ratsastaja talliltamme ei saanut Wonya rauhoittumaan, mutta vasta sunnuntaina pakka oli levinnyt lopullisesti, kun tämä meidän läpiratsastaja ei saanut Wonyyn mitään kontaktia. Siinä kohtaa hakattiinkin jo päätä ihan reilusti seinään ja ajateltiin, että ei herranjumala, mitäs tässä nyt sitten tehdään. Viikossa siitä unelmahevosesta oli tullut jälleen se hevonen, johon ei saa mitään kontaktia. Viikossa. Kyllä kyllä, hienosti menee, kiitos kysymästä!

 Tältä meno näytti vasta viikko tapahtumia ennen.

Loppujen lopuksi meidän pelastava enkeli laskeutui maan päälle seuraavana keskiviikkona, kun Wony oli saanut nollata tilanteen ja minä olin juuri sopivasti hälyttänyt meidän tsempparin Savonlinnasta paikalle. Hevonen oli saatu taas toimimaan ja rennommaksi, askeleen lähemmäs sitä kivaa unelmaheppaa. Asiat oli käyty kunnolla läpi meidän läpiratsastajan kanssa ja meille oli löydetty tukihenkilö ihan täältä kotoakin. Perjantaina Wony oli vielä melkoisen kamala, mutta parempi. Ei hyvä, ei lähimainkaan, mutta parempi. Vähän rennompi, vähän enemmän avuilla, vähän kuuliaisempi. Vähän lähempänä sitä unelmien ratsua. Lauantaina alkuratsastus oli jälleen hyvin mielenkiintoinen, mutta loppuratsastuksesta koettiin ihka ensimmäinen ahaa-elämys kotiin paluun jälkeen: sain ratsastettua sen hevosen rennoksi ja aktiiviseksi, vaikkakin vain käynnissä. Siitä kuitenkin alkoi nousukiito, joka on kestänyt tähän päivään asti. En valitettavasti muista enää kaikkia yksityiskohtia, niin kauan olen tämän postauksen kirjoittamista lykännyt, mutta sen muistan varmaksi, että takapakkia tuli useampaankin kertaan. Jonakin päivänä meni paremmin, toisena huonommin, kolmantena olin valmis myymään hevosen, neljäntenä rakastin taas sitä koko sydämmestäni. Laukkaa me emme kuitenkaan päässeet tekemään, sillä joka kerta kun yritin tätä, pakka hajosi ja sitten muuten mentiin. Käynti ja ravi alkoi kuitenkin pikkuhiljaa onnistumaan, päivä päivältä paremmin (lukuunottamatta niitä huonoja päiviä).
   Samaa tahtia kun nappulat alkoivat löytyä, aloin pikkuhiljaa luottamaan hevoseen. Kävimme pitkillä maastokävelyillä, yksin ja kaverien kanssa, kävelimme ratsastuksen jälkeen takaisin talliin selästä käsin. Annoin Wonyn mennä kerta kerralta vähän lujempaa, astuin aina hieman ulos mukavuusalueeltani. Kun asiat onnistui, luottamusta kertyi, ja kun luottamusta kertyi, asiat onnistui. Hommat sujui pitkään ihan ok, teimme pientä kehitystä jatkuvasti, mutta mitään suunnattoman suurta ei tapahtunut ennen tätä maanantaita. 
  Maanantaina W oli alkuun ihan hyvä. Ei mitenkään loistelias, ei huippu ihana, mutta hyvä. Se myötäsi ihan kivasti, asettui ihan kivasti, toimi kaikinpuolin ihan kivasti. Jopa niin kivasti, että ajattelin sitten hulluna koittaa laukkaa. Kävipä sitten niin, että kun tein ensimmäisen laukannoston, Wony tokaisi minulle "Jaa laukkako? Okei, laukataan!" ja sitten muuten mentiin. Hetki kesti siinä, että sain takaisin raville, sen jälkeen pakka oli levinnyt jälleen kasaan.  Käynti oli aivan jännittynyttä, ei tullut mieleenikään edes ravata. Hevonen alla oli räjähdyspisteessä, meinasin oikeasti hypätä jo alas selästä ja antaa periksi. Tällöin Wony kuitenkin vetäisi syvään henkeä, huokaisi, ja rentoutui. Käytin tilaisuuden hyväkseni, viskasin järjen katsomon puolelle ja otin sen laukan - ja oli muuten ihan hyvä että otin. Sillä kun hevonen oli purkanut pöllöilyvirrat, se laukkasi aivan järkyttävän kivaa tahdikasta, rentoa, aktiivista laukkaa, jota pystyi työstämään. Totta kai sen piti muutama pidennetty askel ottaa, olihan kyseessä sentään Woniek, mutta se tuli takaisin. Suunnilleen. Vähän kovemman pidätteen jälkeen. Pääasia oli kuitenkin se, että Wony oli kuulolla ja ratsastuksen jälkeen minä hymyilin kuin Naantalin aurinko, sillä päättipä armas Neiti Hollantilainen yllättää minut vielä aivan ihanalla, rennolla, aktiivisella ravilla, joka oli varmaankin parasta siihen asti. Kyllä, vain siihen asti, mutta koska puhumme nyt eilisestä, on aavistettavissa, että tänään tapahtui jotakin aivan taivaallista.
   Tänään meillä oli nimittäin estevalmennus. Ensimmäinen estevalmennus marraskuun jälkeen, ensimmäinen valmennus Savonlinnan jälkeen. Ei sillä niin väliä, ettei hevonen toiminut kunnolla edes vielä laukassa, eihän meitä ole järkevällä ajattelulla pilattu - eikä varsinkaan meidän kaveria, joka meidät valmennukseen kanssaan ylipuhui. No, hullua ei kannata yllyttää, sillä pian löysin itseni jälleen maneesista esteiden seasta, valmiina kohtaamaan tulevan. 
   En ihan totta jaksa nyt pureutua valmennukseen tarkemmin, vaikka kuinka haluaisinkin. Olen nyt kuitenkin ajanut itseni tähän tilanteeseen, eli jättänyt kuukauden Wony-kuulumiset kertomatta, eli en oikein voi enää pureutua tämän päivän ihmeisiin yhden askeleen tarkkuudella. Kerrottakoot kuitenkin, että Wony oli ihan innoissaan, se kytki estemoodinsa päälle heti ensimmäisten puomien jälkeen, ja ei vitsit meillä oli hauskaa! Wony esitteli ihan ihmeellisiä paraatiliikkeitä ja oli koko ajan menossa, mutta se pysyi samalla varmaankin tähän asti parhaiten kontrollissa, meillä molemmilla oli tosiaankin hauskaa! Mainittakoot myöskin se, että meillä on nyt virallisesti heitetty pelhamit ja pessoat historiaan, sillä tänäänkin koko valkka mentiin pelkällä kolmipalalla, jolloin Wonylla ei ollut merkkiäkään jännittyneisyydestä! Ihmeellisiä pieniä asioita! Valkan lopussa Wony väläytteli kuitenkin taas sellaisia ravipätkiä ettei paremmalla väliä, olin niin ylpeä hevosesta, jopa vähän itsestänikin. Ihan totta. Sillä tuntui, että tänään osasin ratsastaa, tehdä päätöksiä, ajatella järkevästi siinä kohtaa, kun Wony ei siihen pystynyt. Ja kyllä, kyllähän me sitä laukkaakin työstettiin, oikein vaihtojen kera! Kummallinen on maailma, etenkin tuon hevosen mieli!
   Niinkuin jo mainitsin, minä olen kuitenkin yllytyshullu. Ja siinä kohtaa, kun hulluuksiin käskee kaikki valmentajat, niin meidän virallinen valmentaja, kuin Wonyn läpiratsastaja/meidän tallin pyörittäjä, sekä meidän mentaalivalmentaja, on vaikeaa sanoa ei - vaikkakin he yllyttävät johonkin niin hulluun, kuin kisoihin lähtöön neljän päivän varoitusajalla. Koittipa joku vielä tarjota seuraavaa luokkaa ristikosta, mutta sen tarjouksen ystävällisesti hylkäsin ja jätän ajatuksen hautumaan - mutta toisaalta, kukapa tietää mitä tänä sunnuntaina ristikkoluokassa tapahtuu. Onhan nimittäin mahdollista, että jos alle on saatu oikeasti hyvä rata, tämä hullu murtuu ja ryntää anomaan lupaa vielä toiseen lähtöön. No, nähtäväksi jää, miten tarina jatkuu. Seuraava välietappi on kuitenkin ihan vain huominen ratsastus, ennen kuin minä jään parin päivän lomalle ennen viikonlopun koetuksia - ihan vain näin muuten etukäteisvaroituksena, pitäkääs silmät ja korvat auki: ensin on nimittäin tulossa my day-videota Tampereen seikkailuista, jonka jälkeen kisapäivittelyä sunnuntailta.

Näin loppuun palatkaamme vielä postauksen otsikkoon: Kun jalat eivät jaksa enää juosta, juokse sydämmelläsi. Juttuhan on siinä, että ei tässä meidän touhussa varmastikaan ole mitään järkeä, edelleen houkuttaa välillä paljonkin hevosen myyminen ja lajin vaihto. Juttu on kuitenkin siinä, että ne hyvät päivät antaa voimaa ja pistää jatkamaan, ellei se sitten ole juurikin se sydän. Jokatapauksessa, ei tässä ole jalat tainneet kantaa enää pitkiin aikoihin, mutta edelleen tässä sitä ollaan synkistä ajoista huolimatta. Rakkaudesta Wonyyn, vai miten se menikään. Mutta eiköhän se rakkauskin sieltä sydämmestä kumpua, se pistää juoksemaan. Ei sentään kirjaimellisesti, otten huomioon että pahin painajaiseni toteutui ja olen virallisessa juoksu-, hyppy- ja kyykkykiellossa toukokuuhun asti. 
   No, ratsastaa saa, kunhan asia pysyy näin, kaikki on hyvin. Jokatapauksessa tämä postausten sekasikiö alkaa lähestyä loppuaan ja yhteenvetona voin vielä sanoa, että tässä kohtaa olen aivan suunnattoman onnellinen ja kiitollinen. Kiitollinen Wonysta, kiitollinen ihmisistä jotka tukevat ja kannustavat. Kiitollinen heistä, jotka yllyttävät tätä hullua ja ajavat sekopäisiin valintoihin. Kiitollinen teistä, jotka jaksavat postauksesta toiseen lukea päättömiä tarinoitani, esittää pitävänsä niistä mielikseni. Parhaassa tilanteessa ehkä joku ihan oikeasti pitääkin, mutta tämä jääköön mysteeriksi, johon harvalla on vastauksia. Lopuksi olen vielä kiitollinen tästä sydämmestäni, sekä loputtomasta itsepäisyydestäni, joka pistää minut lopettamaan aloittamani työn. 

Nyt minusta oikeasti tuntuu siltä, että yksi luku meidän tarinassa on päättynyt, samalla kuin toinen on alkamaisillaan. Edellinen luku oli täynnä jännittäviä juonenkäänteitä, sydäntäsärkeviä hetkiä, epätoivon syöväreitä ja ilon kyyneleitä, ja nyt toivoisin tietäväni mitä seuraava pitää sisällään. Tai no, tarkemmin ajateltuna, enpäs toivokaan. Kyllä se elämä näyttää, opastaa ja ohjaa. Välillä se jättää omilleen ja haistattaa pitkät paskat, mutta onneksi löytyy niitä, jotka pitävät oikeilla raiteilla, jopa silloin kun ei itse jaksa. Nyt on minun aikani allekirjoittaa vanha luku ja jättää uuden kirjoittaminen kohtalon ja valintojen käsiin, ottaa tehtäväkseni uudelleenkirjoittaa kaikki tänne teille, kuin itsellenikin. Suuri taakka ja vastuu, mutta myös loistava ilo. Kiitän jokaista, joka on lukenut edellisen luvun sanasta sanaan, kiitän vielä enemmän jokaista, joka odottaa seuraavaa lukua yhtä paljon, kuin minä. Jättäkäämme nyt kuitenkin taaksemme vanha, kohdatkaamme tuleva pää pystyssä. Nyt minulla on teille tämän luvun loppuun vielä viimeinen viisaus, kunnes käännämme uuden sivun: 



Rakkain terveisin, Aada

Pakko vielä selventää, ei en ole lopettamassa: tämä on vain minä konkreettisesti kääntämässä uuden sivun. Kiitos sinulle, joka jaksoit lukea tänne asti. Sillä on valtava merkitys.
Mikä sinut tekee onnelliseksi?
Miten te aloitatte uuden luvun tarinassanne?

14 kommenttia:

  1. Ihana postaus taas!💖 Blogisi on ihanin mitä olen lukenut ja muutenkin tarinaanne on ollut mielenkiintoista seurata läheltä. <3 Uskon että seuraava sivu tarinassamme tulee jos nyt ensikisat ja ne menee molemmat luokat hyvin niin, että ratsastaja pysyy rauhallisena ja pysymme ratsukkona... <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Aili! <3 Kyllä se seuraava sivu teilläkin kääntyy, usko pois. <3

      Poista
  2. Tosi hienosti kirjoitettu postaus. Jaksoin lukea loppuun asti!
    Hyvä kun Wonyn kanssa asiat ovat alkaneet järjestymään, mä uskon teihin vahvasti;)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, ihanaa kuulla! Kiitos tsempeistä, ne antaa voimaa! <3

      Poista
  3. Tosi kivasti ja kauniisti kirjoitettu!

    VastaaPoista
  4. Teillä on näköjään ollut kaikenlaista menoa viime aikoina. :) onneksu Wony nyt päättää jatkaa tottelevaisella linjalla ja saatte aloittaa uuden tarinanne hyvillä estekisoilla ja onnistumisilla. Toisaalta, niinhän se kai menee että ilman epäonnistumisia ei ole onnistumisia. Mutta tsemppiä teille nyt, ja muuten, täällä ainakin luetaan ihan jokainen postaus vaikkei aina kommenttia tulekkaan! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paljon on kyllä tapahtunut, ei voi sitä kieltää! Toivotaan näin, tietysti takapakkia ja huonompia jaksoja tulee aina, mutta josko oikeasti pahin olisi jo takana. On kyllä ihan totta, että onnistumiseen vaaditaan epäonnistuminen, pidänkin lauseesta "Stars can't shine without darkness" todella paljon! Kiitokset tsempeistä ja tuesta! <3

      Poista
  5. Oon niiiin iloinen sun puolesta, että teidän yhteistyö alkaa sujumaan!

    VastaaPoista
  6. Tosi hyvin ja mielenkiintoisesti kirjoitettu. Tsemppiä sulle ja Vonylle tulevaisuuteen, toivottavasti teillä lähtee menemään nyt paremmin. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset tsempeistä ja kehuista - lämmittävät mieltä todella paljon! <3

      Poista
  7. Postauksessa oli ihan hirmuisesti tekstiä, mutta jaksoin lukea hyvin loppuun asti ja olit saanutkin näin hyvin kirjoitettua postauksen kokoon :) Samaistun sinuun kyllä todella hyvin. Niin se hevonen muuttuu vaan yhdessä yössä ihan kauheaksi ja lajia voisi jo vaihtaa ja hevosen hävittää jonnekin niin kauas. Kumminkin tätä vaan jaksaa päivästä päivään ja luopuminen tuntuu niin pahalta ettei pystykään edes kuvittelemaan sitä tuskaa! Kyllä me ratsastajat ollaan vaan päästä sekaisin :D Mutta todella hienoa, että teillä on lähtenyt kulkemaan ja toivotaan onnea uuteen lukuun :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noinhan se menee! Juurikin eilen meillä oli taas huonompi päivä ja ai että mä olin vihainen, ihan varma että nyt lähtee hevonen myyntiin, mutta sitten kun rauhoittuu ja ajattelee taas selkeästi, ymmärtää että ei sitä mihinkään vaihda. <3 Kiitän tsempeistä!

      Poista