Muut sivut

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Taivaankansi

Seisoit siinä, minua vastapäätä. Nenäsi lähes kosketti nenänpäätäni, hengityksesi purkautui raollaan olevien huuliesi välistä. Silmäsi olivat suljetut, minun eivät. Tuijotin herkeämättä silmäluomiasi, yritin kuvitella niiden takana piilevän kauneuden. Ehkäpä hiljaisen kuiskauksen, kirkuvan poltteen, musertavan surun, tai piilotetun salaisuuden. Olin tietenkin viettänyt tuntikausia uppoutumalla silmiisi, hukuttautunut niiden tuudittavaan usvaan. Eksynyt niin synkän, mutta turvallisen metsän sekaan, hajonnut miljoonaan palaan ja löytänyt itseni. Kadottanut nykyhetken, unohtanut tuskan, ajelehtinut pois tästä maailmasta, ja palannut takaisin. Koonnut itseni, hajonnut uudestaan, kokenut oivalluksen, menettänyt ja unohtanut sen samalla sekunnilla, kuin sillä ei olisi väliä. Ehkei sillä ollutkaan, millä olisi. Kunhan vain sain haihtua äärettömyyteen tuijottaessani pintaa syvemmälle.

Syvänsininen vesi, jossa valkoiset aallonharjat riehuvat villeinä ja vapaina, kahlitsemattomana, vailla menneisyyttä, nykyhetkeä, tai tulevaisuutta. Valon huomaamaton välke pinnalla, kimaltavat valojuovat pitämässä kulissia yllä. Mitä syvemmälle uppoaisin, sitä enemmän kauneutta löytäisin. Tummansinisen tyyneyden, ohitse lipuvat värikkäät kalat, jotka katsoivat minua ihmeissään ajelehtiessaan ohi. Vaikka upposin jatkuvasti syvemmälle, hengitin syvemmin, tyynemmin kuin pitkiin aikoihin. Kuka tietää, ehkä minä kuulun tänne. Syvälle aaltojen alle, hallitsevaan hiljaisuuteen. Näin kuinka pienet valonpilkahdukset siivilöityivät läpi tumman, antoivat värikkäille ystävilleni oman hetkensä parrasvaloissa. Nostin katseeni pintaa kohti ja lumouduin näkymän kauneudesta. Vaikka olin varmasti jo syvemmällä kuin aavistinkaan, näin edelleen aaltojen lipuvan ylläni, auringon kimaltelevan kristallien tavoin veden pinnalla, samall, kun hurjat vaahtopäät juoksivat läpi elämänsä kilpaa. Niiden elämä ei ehkä ollut pitkä, mutta mitä ne näkivätkään, mitä ne kokivatkaan. Ne saivat katsoa pohjaan, nähdä tämän valtakunnan kaikessa loistossaan. 



Katselin, kuinka suuri kala pitkällä pyrstöllä ui ohitseni. Pyrstö liehui kalan perässä, välkehti miljoonissa ja taas miljoonissa eri väreissä. Näin edessäni liekehtivää punaista, kirkasta turkoosia, lumoavaa violettia. Näin värejä, joita en edes tunnistanut, en ollut nähnyt koskaan, ikinä aikaisemmin, mutta silti ne tuntuivat tutummilta kuin mikään muu maan pinnalla. Odotin täysin jähmettyneenä kuinka kala ui kohti valokeilaa, pian se kokisi oman hetkensä. Ja minä vannon teille, kun tämä hetki koitti, henkeni salpautui. Ympärilläni räjähti, värit levisivät liekkien tavoin, polttaen kaiken ympäriltään. Ne tunkeutuivat syvälle sieluun ja poistivat kaiken tuskan jättäen tilalle vain hämmästyksen tunteen. Pitkä häntä kimmelsi valossa, jokainen pieni, liikkuva osanen heijasti oman värinsä ja loistonsa kymmenkertaisesti verrattuna siihen, mitä näin ennen. Olin varma siitä, että tämä liehuhelma oli tämän meren kuningatar, sillä vaikka valokeila siirtyi, tunne, olotila ja ympäristö jäivät ennalleen, kun kuningattareni jatkoi ylväänä matkaansa kohti uusia vesiä, uusia ulottuvuuksia, joissa se voisi hallita yhtä suurella viisaudella, johon se oli juuri osoittanut kykenevänsä. Tiesin, että tuskinpa tulisin näkemään vetten hallitsijaa toiste, mutta se säilyttäisi ikuisesti paikkansa, tallentuneena sydämmeeni. Siellä ei ehkä ole tilaa monelle, mutta jokin noin kaunis ja pysäyttävä on ansainnut paikkansa. Se muisto pitäkööt minut raiteilla, jos muuta ei ole jäljellä. 



Ennen kuin huomasinkaan, jatkoin vajoamista syvemmälle. Pienet valojuovat alkoivat häviämään, hukkumaan veden sineen. En enää nähnyt pintaa, en nähnyt pohjaa, mutta ajatus ei pelottanut minua. Olin kahden veden kanssa, se rauhoitti minua. Olin vapaampi ajattelemaan kuin olin ollut pitkiin aikoihin, mutta silti mieleni oli kevyempi kuin milloinkaan. Pääni oli tyhjä, ajatukset ajelehtivat pois sitä mukaa kun ilmestyivät päähäni. Näin niiden valuvan pois, haihtuvan kirkkaina juovina tummuuteen. Tunsin olevani vapaa. Suljin silmäni, pidätin henkeä, avasin ne, ja hengitin ensimmäistä kertaa elämäni aikana. Tunsin voiman virtaavan suonissani, saavuttavan jokaisen kolkan ruumiissani. Minne katsoinkaan, minua ympäröi vain ystävällinen synkkyys, joka muuttui joka sekuntti mustemmaksi. Pian tunsin, kuinka olin lopettanut liikkumisen, mutten ollut osunut pohjaan. Velloin keskellä universumin syvintä ja suurinta valtamerta, jonka kaikista syvimmän kolkan olin juuri saavuttanut. Ja juuri kun tunsin löytäneeni paikkani, tunsin kuinka minut kiskaistiin ylöspäin, aivan liian aikaisin. 

Nousukiitoni ei pysähtynyt saavuttaessani ilman ja nähdessäni maan. Jatkoin matkaani aina vain ylemmäs, kohti valkoisia untuvapilviä nähden kuinka valtameri kaikkine otuksineen jäi kauas alleni, kunnes jäljellä oli vain minulle vilkuttavat valonsäteet. Tunsin vauhtini kiihtyvän, lähestyin pilvien valtakuntaa. Valkoiset laivat kutsuivat minua, saivat minut pysähtymään. Kapusin erään pilvenhaituvan päälle, tunsin kuinka se lähti kuljettamaan minua aina vain kauemmas ja korkeammalle. Tunsin itseni kevyeksi, tyyneksi, olemattomaksi. Minua ei ollut olemassa, mutten silti ollut ollut hetkeen näin paljoa läsnä hetkessä. En vilkuillut alas, se jäi taakseni. Ainoa millä oli väliä, oli tämä hetki ja näkymä joka alkoi pikkuhiljaa levittymään edessäni. Aivan kuten vetten valtakunnassakin, maisema alkoi tummenemaan ja rauhoittamaan minua entisestäni. Vaaleansininen taivas haituvineen tummeni, tummuus muuttui mustaksi, mutta mitä synkempää ympärilläni oli, sen onnellisemmaksi tunsin itseni. Pian aloin näkemään edessäni tähtiä, tuikkivia soihtuja valaisten matkaani. Ensin ne olivat vain kaukaisia välkähdyksiä jotka tulivat hetkeksi ulos piiloistaan, mutta pian ne muuttuivat rohkeammaksi ja astuivat esille. Ne lämmittivät minua, säkenöivät upeammin kuin mikään muu, kun leijailin pilvilaivallani läpi ajan ja avaruuden. En ollut yksin, luonani oli uskollinen ratsuni, sekä miljardit soihdut, jotka tekivät minulle tietä, valaisivat pilvelleni edelleen kohoavan käytävän. 

Mitä ylemmäs nousin, sen kauniimmaksi näkymä muuttui. Tähtien lisäksi aloin näkemään kokonaisia galakseja, sekavia pyörteitä, joista jokainen noudatti silti tarkkaa järjestystä. Näin niin uskomattomia väriyhdistelmia, että ne värjäytyivät varmasti ikuisiksi ajoiksi mieleeni: mitä kirkkaimmat värit, mitä kirkkaimpien tähtien kera. Ne tekivät meille tietä, antoivat minun tutkia niitä lähempää, uinua niiden loisteessa. Galaksit toivottivat minut tervetulleeksi ja hyvästelivät lähtiessäni, ne saivat minut tuntemaan kaivatuksi, mutta vaikka kuinka halusin jäädä, minun oli jatkettava matkaa vielä ylemmäs. Tiesin, että siellä oli jotakin vielä kauniimpaa, vielä näkemisen arvoisempaa. Voisinhan aina vielä paluumatkalla piipahtaa galaksien kylässä ja luoda viimeisen vilkaisun niitä kohti. Nyt minun oli kuitenkin aika jatkaa matkaani kohti uusia seikkailuja ja näkymiä, uusia mahdollisuuksia ja alkuja. 

Olin tainnut nukahtaa patjani päälle, sillä kun seuraavan kerran avasin silmäni, edessäni avautui jälleen uusi maisema. En enää nähnyt galakseja, näin kokonaisia universumeja. Ne levittyivät alleni kuin sotkuisin räsymatto, joka oli silti niin kotoisa ja tuttu. Näin eri aikoja, eri paikkoja, eri kohtaloita. Olisin voinut sukeltaa niihin, rikkoa jännitteen kuin veden pinnan varpaideni osuessa siihen. Kurkin parhaani mukaan sisään onkaloista, yritin nähdä edes murto-osan elämästä sisällä uppoamatta sinne. Näin mitä kauneimpia asioita, uusia alkuja, rakkautta. Paljon galakseja, minulle välkkyviä tähtiä, sekä monia alle levittyviä valtameriä. Lukemattomia kuningatarkaloja, joiden viitat säihkyivät johtajan takana. Olin niin uppoutunut näkymän kauneuteen, että jopa säikähdin hieman, kun pääni kolahti kevyesti johonkin. Pilveni oli pysähtynyt, ja kun tapailin käsilläni ilmaa ylläni, ne tavoittivat jotakin kovaa. Näin aivan lyhyen matkan päässä kimaltavan narunpätkän, joka koostui luultavasti tähtipölystä, tai kaikista pienimpien galaksien helminauhasta. Pilvi ohjasi minut lähemmäs ketjua, antoi minulle mahdollisuuden tarttua siihen. Vetäisin narusta kevyesti ja näin, kuinka avaruuteen avautui pieni luukku, josta tulvi suunnattoman kirkasta valoa. Pilveni ei mahtunut kiipeämään luukusta sisään, mutta kapusin itse reunan yli ja jäin katsomaan alleni levittyvää maailmankaikkeutta.

Siinä minä seisoin, taivaan katolla, kun minut ympäröi kaikista valoista kirkkain ja puhdistavin. Oli kuin olisin seisonut näkymättömällä kalliolla nähden ympärilläni aivan kaiken. Vain vähän alapuolellani kuningatarkalan laahuksineen, ellei se sitten ollut vain universumien muodostelma, jonka se oli tehnyt vain minua varten. Tunsin kuinka kyynel kohosi silmäkulmaani, mutta kun se vieri alas poskeani ja osui näkymättömään seinään, se muuttui kirkkaaksi valopalloksi, valui luukusta ulos, tippui pilven läpi ja katosi usvaan, kunnes lopulta näin pienen välkähdyksen kaikista pienimmässä universumissa, sen kaikista pienimmässä galaksissa. Sinne kaiken sen pienuuden keskelle syttyi kirkkain tähti, mitä maailmankaikkeus oli milloinkaan nähnyt. Se puhdisti maisemaa vielä entisestään, kun loin vielä viimeisen silmäyksen taivaankantta kohti. Minua ei oltu tarkoitettu tutkimaan maailmaa syvemmältä, ei ainakaan vielä. Sillä kaikista kauneimmalla hetkellä tunsin, kuinka minut vedettiin pois ja vilkutin viimeisen kerran uusille ystävilleni.

Seisoin edelleen edessäsi, nenäni lähes hipoi nenänpäätäsi. Silmäsi olivat suljetut, silmäluomesi värähtelivät. Paine kasautui sisälleni, olin lähellä räjähtämispistettä. Synkät ajatukset kiersivät päässäni, odottivat vapautumista. Puristit kättäni, annoit minulle merkin. Ja niin avasit silmäsi ja annoin itseni ajelehtia pois.


 Tällä hetkellä kello on tasan 1.11, perjantain ja lauantain välisenä yönä. Spotify on soittanut  paria tarkoin valittua kappaletta non-stoppina jo hyvän ajan. Uhrasin juuri reilusti yli tunnin elämästäni jälleen kirjoittamiseen, mutta se ei haittaa. Se ihan totta ei haittaa. Pahoittelen kuvien puutetta, mutta toivon että niitä ei tarvita. Voin nimittäin vannoa, että kun minä kirjoitin, näin valtameren syvyydet, kuningatarkalan, lukuiset universumit ja lopussa sen taivaankannen, enkä vain sieluni silmin, vaan ihan oikeasti. Näkymä levittyi silmieni edessä minne katsoinkin, vajosin syvälle. Voin jopa paljastaa, että siinä kohtaa kun kertoja hyvästeli taivaankannen, oli lähellä ettei se kyynel ihan totta olisi vierähtänyt alas poskelta. Kävipä jopa niin, että en vain nähnyt maisemaani - minä tunsin sen. Oloni on kevyempi, puhdistuneempi, kuin aikoihin. Toivottavasti voitte samaistua, toivon niin todella. Viimeinen vinkki teille kaikille: milloin ikinä teistä siltä tuntuukaan, palatkaa sinne taivaankannelle. En välttämättä tiedä teistä, mutta siellä minä pystyn hengittämään.

Mihin novelli teidät vei, vai pidittekö jalat tiukasti maassa?
Vieläkö novellit miellyttävät?

Ps. Ei ole muuten oikeasti hullumpaa lukea tätä aivan rauhassa, kun kuulokkeista soi Coldplayn Fix you. Ihan vaan vinkkinä.

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Pikainen viimehetken ilmoitus!

Ensinnäkin, olen syvästi pahoillani että ilmoitus tästä tulee näin myöhään, vähän venähti asian hoitaminen, päättäminen ja äänestyksen järjestäminen. Toivon kuitenkin, että mahdollisimman moni on huomannut äänestyksen blogin sivupalkissa ja antanut oman äänensä, sillä nyt olen päättänyt järjestää Snapchattiin my dayn huomisista kisoista, tämä vaihtoehto sai kaikista eniten ääniä. Eli siis: jokainen jota kiinnostaa kisapäivän my day, käykääpäs addaamassa @aada_ro, jotta pääsette seuraamaan meidän kisapäivää!

Pyydän anteeksi vielä kahta asiaa: ensinnäkin sitä, etten ehtinyt tekemään omaa käyttäjää heppajutuille, ja tungen nämä videot "oikealle" käyttäjälleni. Toisekseen, kyllä, kärsin hyvin syvistä tunnontuskista, kun joudun julkaisemaan näin huonosti järjestetyn, lyhyen ja merkityksettömän postauksen, mutta toivottavasti ymmärrätte! Nyt siis: käykääpäs addaamassa käyttäjä ja seurailkaa huomista päivää sitä kautta: toivottavasti saan ensi kerralla hoidettua tämän aikaisemmin ja huolellisemmin!