Muut sivut

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Vetäydyin hiljaisuuteen

Tänään koetan jotain ihan uutta. Jotain, mitä en ole tehnyt aikaisemmin, tai ainakaan niin merkittävästi että muistaisin sen. En aio nimetä postaustani ennen sen kirjoittamista, mutta sen olen tietenkin tehnyt monesti ennenkin. Tai siis, jättänyt tekemättä. Tänään minä en iske tätä postausta yhteenkään laatikkoon. En aio rajata aluetta mistä kirjoitan, en aio kitkeä mitään pois. Olen pitänyt yli kuukauden somehiljaisuutta, ainakin näin julkisesti. En ole kirjoittanut blogia, en ole päivittänyt minun ja Wonyn Instagram-tiliä. En ole yli kuukauteen edes avannut Bloggeria. En ole halunnut. En ole pakottanut itseäni.
   Alussa tunsin huonoa omatuntoa. Ihan kuin olisin pettänyt jonkun luottamuksen, jonkun odotukset, kun en kirjoittanut. "Kun mä lupasin". Lupasin, että kesällä julkaisen vähintään kahdeksan postausta kuukaudessa. Kesäkuun, heinäkuun, elokuun. Siitä olisi taas helppo jatkaa kohti syyskuuta, lokakuuta, kohti pitkää ja pimeää talvea. Näin ei kuitenkaan käynyt. Alussa piti kirjoittaa kaksi postausta rippileirille, olla sitten se aika kirjoittamatta. En kirjoittanut. Leirin jälkeen ei tehnyt mieli kirjoittaa, en kirjoittanut. Ajattelin että huomenna. Sitten tuli konfirmaatio ja piti kirjoittaa siitä. En kirjoittanut. Piti kirjoittaa treeneistä Wonyn kanssa, mutten tehnyt niin. Piti aloittaa uusia projekteja, en osannut. Yritin. Mutten osannut. Koko ajan mielessä kummitteli päivämäärä, "tiistai 4. heinäkuuta 2017". Päivä jona julkaisin viimeisimmän postaukseni. Postauksen, joka nousi koko blogini suosituimmaksi, jota kommentoitiin eniten, josta sain palautetta ihailemiltani bloggaajilta. Enkä edes pystynyt vastaamaan niihin. Siitä on lähes kaksi kuukautta.
   Jossakin kohtaa en enää jaksanut tuntea syyllisyyttä. Näin uskottelin itselleni. En jaksanut enää käydä katsomassa tilastoja, en tarkistanut olenko menettänyt lukijoita. En korjannut virhekoodia blogin sivupalkissa, en halunnut avata koko blogia. En halunnut nähdä sitä tiettyä päivämäärää. Joten annoin olla. En selittänyt yhtään mitään, en yhtään kellekään. En edes itselleni. Makasin vain turtana sängyssä, kävin tallilla, ja palasin sänkyyn. Ajattelin, että kirjoitan sitten kun siltä taas tuntuu.
   Sillä minähän en kirjoita silloin, kun siltä ei tunnu. Ei. Niin alas en vajoa.


Viime kesä on ollut minulle jotenkin ihan tosi rankka. En ole saanut aikaan oikein yhtään mitään. En ole käynyt oikein missään, lukuunottamatta muutamaa minireissua, en ole tehnyt oikein mitään mainitsemisen arvoista. En ole suorittanut ämpärilistan tavoitteita, en ole valmentautunut, en ole kisannut. Olen vain katsellut leffoja ja sarjoja, järjestellyt Wonyn asioita, ja syönyt. Ja ahdistunut kotona, kun muut sisarukset on jossain muualla ja itse katselen sarjoja ja syön. Koska Wonyn kengitys. Koska fysioterapia. Koska lääkäri. Kaikki muut teki vaikka ja mitä, mutta minä olin kesällä vain rippileirillä. Tuntuu, että se oli ainoa asia mitä sain aikaan. Tietty olimme kesän alussa Wonyn kanssa ensimmäisissä kisoissa, joissa kaikki sujui. Niiden jälkeen tuli itku. Ihan vain koska me onnistuttiin. Lopulta en saanut edes videota. En kirjoittanut blogiin.
   En ole saanut juosta, en liikkua. Koko kesä on ollut yhtä asioiden järjestelyä, sumplimista, selvittelyä. Miten Wonyn kanssa. Miten vuoden päästä lukion kanssa. Miten rämmin ysistä läpi ilman, että palan loppuun ja ahdistun pahemmin. Juuri niin kuin viime talvena. Monia vaihtoehtoja olen miettinyt.  
  "Myynkö Wonyn?" Ei, se olisi luovuttamista. "Ei olisi", sanoi tallikaverit. Aikuiset ihmiset. "Nyt teillä sujuu, sä oot tehnyt töitä ja järjestänyt asiat. Se ei olisi luovuttamista, se olisi fiksua. Sun terveyden, sun tulevaisuuden kannalta". Nimenomaan. Eli se olisi luovuttamista. Tuossa on esimerkki tilanteesta, ajatuksesta, jonka kanssa olen paininut. Se yrittää musertaa minut. Olen ehkä vähän pelkuri. En pysty myymään Wonya. En kykene. Pitäisi valita tekeekö sen, mikä on oikein, vai sen mikä on kaikkien parhaaksi. Kun nekin vielä sekoittuvat niin, ettei enää tiedä kumpi on kumpi, on soppa valmis. Huoh.



 Prinsessapäivä 23.7.2017, eikä edes otettu kuvia Wonyn kanssa

Juuri tällä hetkellä Wony ei ole menossa mihinkään. Sille kuuluu hyvää. Tosi hyvää. Kesä ja helteet teki siitä laiskan, mikä oli kivaa vaihtelua. Se oli koko kesän ihan käsittämättömän kiva rastastaa. Me ollaan päästy tekemään uusia asioita, asioita mitä en luullut meidän tekevän. On uitu, on ratsasteltu ilman satulaa, on vietetty aikaa yhdessä, kerätty luottamusta. Ratsastimme kaatosateessa ja todella kovassa ukkosessa ilman mitään ongelmaa, tämä ei olisi tullut kysymykseenkään kesän alussa. Olen kiitollinen, siitä mihin olemme päässeet.
  Nyt on iskenyt taas syksy ja kelit ovat viilentyneet. Tämä näkyy Wonyssa kahdella eri tavalla. Ensinnäkin, siitä tuli yhden vapaan aikana ihan käsittämättömän energinen. Se iski kirjaimellisesti kuin salama kirkkaalta taivaalta. Maanantaina ja tiistaina Wony oli vielä enemmän eteenpäin ratsastettava, keskiviikko oli ihan normaalisti vapaa, ja torstaina Wony olikin ihan räjähdyspisteessä energiasta, samoin kuin perjantaina ja lauantaina. Perjantaina meillä oli estevalkka, joka meinasi jäädä jo välistä kuskin sairastumisen takia - särkylääkkeiden voimalla painettiin kuitenkin valkka läpi reilu 38 asteen kuumeessa! Valkka meni juuri niin hyvin kuin tuossa kunnossa olisi voinut olettaa, varsinkin kun Wony oli vielä ihan älyttömästi menossa. Pääsimme kuitenkin tekemään ihan kivasti ja lopussa hyvällä fiiliksellä, tästä on taas hyvä jatkaa seuraavassa valkassa. Meillä on tulossa kisatkin kolmen viikon päästä, näillä näkymin mennään varmaan ristikko- ja 50cm-luokat, riippuen tietty siitä miten nyt menee pari seuraavaa viikkoa.
   Toinen säästä johtuva ilmiö on ollut Wonyn talvikarvan kasvatus. Nyt on elokuun loppu ja se karva on aivan järkyttävän näköinen. Luojan kiitos Wonylle näytetään klipperiä jo tulevana tiistaina, pääsee mammuttikarvasta samantien eroon! Nähtäväksi jää monestiko Wonyn joutuu klippaamaan tänä talvena, mutta minulla menee hermot aivan totaalisesti tuohon karvaan - mielummin klippaan muutaman kerran enemmän, kuin sitkuttelen taas tammikuuhun asti tällä karvalla! :D


  Lukuunottamatta perjantain valkkaa, me emme ole valmentautuneet kesällä. Olen kokenut, että se olisi ollut minulle liikaa. Me ollaan silti kehitytty. Paljon! Nyt kun koittaa syksy, meidän tiimiin liittyy muutama uusi valmentaja, joiden avulla suunnataan kisoihin. Olen itse alkanut tekemään tallivuoroja pari kertaa viikossa ja tykännyt siitä tosi paljon. Sehän lasketaan jo työksi, vai mitä? No kyllä, kun siitä kerran palkkaakin saa!
   Oma terveydentilani on himmannut ratsastusta tänä kesänä tosi paljon. Liikaa paljon. Polveni on kipeytynyt entisestään, eikä se kestä enää ratsastusta. Silti pusken eteenpäin, koska haluan. Tahdon voimalla, hammasta purren. Koko kesän olen ravannut fysioterapiassa, enkä ole saanut siitä apua. Nyt matka jatkuukin taas ortopedille, keskustelemaan leikkauksen mahdollisuudesta. Pelottaa, tietty. Mutta haluan, että tämä loppuu. Tämän kivun kanssa ei voi elää, varsinkaan kun kivunlievitys ei toimi. Olen helpottunut, kun fyssarini otti kipuni vakavasti, vei asiaa eteenpäin. Olen kiitollinen.
  Joku saattaa muistaa myös, kuinka viime keväänä meillä oli Wonyn kanssa tosi iso taantuma. Tämä alkoi siitä, kun loukkasin selkäni TIPPUESSANI WONYLTA. Kipu selässä kesti silloin muutaman viikon, sitten se pikkuhiljaa meni pois. Tänä kesänä se on kuitenkin tullut takaisin. Olen kolmesti ratsastaessa, ihan vain keventäessä, täräyttänyt selkäni niin, että aivan käsittämätön tuska on seurannut siitä useamman päivän. Selän täräyttämisestä on seurannut monia unettomia öitä, monia melkein-sairaalareissuja, monia kivun hetkiä. Joka kerta on rämmitty läpi ja jatkettu eteenpäin. Niin kuuluu tehdä. Niin haluan tehdä. Tiedän, että selkä tulee niksahtamaan vielä, tiedän että joskus tulee se kerta kun on pakko lähteä sairaalaan, mutta sitä ennen voi elää normaalia elämää.

Lukuunottamatta kipua, ahdistusta, ja pelkoa, minulle kuuluu... Noh. Haluaisin sanoa että hyvää. Ottaen kuitenkin huomioon kaikki edeltävät tekijät, ei fiilis ihan älyttömän hyvä voi olla. Koulu on alkanut taas, ja nyt tilanne on se, että olen kahden viikon jälkeen finaalissa. Väsymys on jotakin aivan käsittämätöntä, se painaa päälle ja lamaannuttaa minut ihan täysin kokonaan. Bänditreenit ovat kerran viikossa, se on minun ainoa vapaapäivä tallilta. Talli, koulu, ja musiikki ovat vieneet jo nyt kaiken aikani, sitä ei ole kirjaimellisesti riittänyt millekään muulle. Tämä on yksi syistä miksi blogi on pysynyt hiljaisempana: Kirjoittaminen ei ole minulle tällä hetkellä rauhoittavaa, rentouttavaa. Ei sitä mitä kaipaan. Kun tulen kotiin ennen yhdeksää iltatallin ja koulupäivän jälkeen haluan käydä suihkussa, ottaa ruokaa ja lämmittää kupillisen kaakaota, sekä parkkeerata sohvalle viltin alle katsomaan Vampyyripäiväkirjoja. Se rauhoittaa minua. Ei bloggaaminen, ei piirtäminen. Ja kuten jo mainitsin, minä en pakota itseäni kirjoittamaan.
  Toisaalta olen tuntenut melkoista hyödyttömyyttä viime aikoina, en ole saanut mitään aikaan. Musiikkihommat ja kappaleet junnaavat paikoillaan, kynät ja keskeneräiset työt lojuvat laatikossa, tietokone on pysynyt kiinni, urheiluvarusteet ovat pysyneet laatikossaan. Jopa oma huoneeni on päässyt räjähtämään ihan täysin, olen ollut niin poikki etten ole yksinkertaisesti jaksanut siivota. Kouluhommatkin olen tehnyt juurikin vain niin, että ne on tullut tehtyä, mutta panostus on jäänyt jaksamisen takia hyvin vähälle. Minulle nousi viime viikolla kuume, koulusta olin pois vain perjantain, mutten silti saanut mitään tehtyä. Nukuin sohvalla ja katselin sarjoja, söin. Kuume ei ole vieläkään laskenut, mutta lauantain ja sunnuntain joudun jokatapauksessa painamaan tukka putkella, maanantaina alkaakin sitten jo taas uusi koulu- ja "työ"viikko. Ensi viikko on kyllä tavallaan kevyempi, kun ei ole yhtäkään tallivuoroa, mutta tämä tieto ei rehellisesti sanottuna tunnu vähentävän taakkaani ollenkaan. Tallille täytyy kuitenkin joka päivä lähteä, koulu täytyy joka päivä hoitaa, blogiakin pitäisi pyörittää, täytyisi työstää kahta lyijykynätilaustyötä, tehdä uusi kappale bändille, tehdä päivittäin lihaskunto. Tulevalle viikolle on myöskin taas uusi lääkäriaika polven takia, stressaan saadaanko asioitua vietyä yhtään eteenpäin. Toivon niin.


Kerroin myös jo aikaisemmin, että tuleva talvi huolestuttaa minua, puhumattakaan ensi vuodesta. En tiedä kuinka aion jaksaa, kuinka aion järjestellä asiani, hoitaa kaiken. Jostain on luovuttava, se on fakta. Tilanne alkaa uhkaavasti näyttämään siltä, että se jokin on Wony. Tulevaisuus on tietyiltä osin minun kohdalla täysin auki, mutta samalla tiedän tasan mitä haluan. Pelottaa, kun vastaukset eivät ole valmiina päässäni. Pelottaa, kun en tiedä. On tässä aikaa, vaikkei kuitenkaan ihan hirveästi. Yhteishaku lähestyy, jopa huolestuttavan nopeasti. Tämä vuosikin tulee menemään nopeasti, kohta asiat jo muuttuvat. Tuntuu toisaalta kaukaiselta edes miettiä sitä, en tiedä vielä edes mitä talvi pitää sisällään. Toisaalta en edes halua miettiä sitä.
   Minulle on siis todella selvää, mihin haluan ensi vuonna, missä haluan olla vuoden päästä. Voin vaikka kirjoitella tästä postausta, jos teitä yhtään kiinnostaa. Suunnitelma on selkeänä päässäni. Wony on ainoa ongelmakohta. Olemme joutuneet keskustelemaan vakavasti siitä mitä Wonylle tapahtuu, mikä pistetään nyt etusijalle. Minua huolestuttaa tulevaisuuden koulujen lisäksi oma jaksamiseni, sekä mahdollisuuteni liikkua, mutta myös mitä Wonylle tapahtuu jos sen myyn. Löytyisikö sille enää kotia? Se ei ole enää aivan nuori, kukaan tavoitteellinen, taitava ratsastaja ei halua ostaa noin "vanhaa" hevosta. Jos Wony päätyykin väärään kotiin. Kauhukuvat pyörivät päässäni. Siitä eläimestä on tullut minulle yksinkertaisesti liian rakas, en kykene luopumaan siitä. Tiedän, että siellä ruudun takana on niitä, jotka spekuloivat tätä tilannetta ja vetävät siitä omia johtopäätöksiä, mutta pyydän teitä tulemaan puhumaan minulle suoraan, mikäli teille jää mikään epäselväksi. Kyse ei ole enää siitä etten pärjäisi Wonylle, tai etten nauttisi ratsastuksesta. Yksinkertaisesti siitä, että tämä laji ajaa minut finaaliin. Toivon että ymmärrätte, jos nyt ette ainakaan jauhaisi keskenänne siitä kuinka en pärjää hevoselleni ja harkitsen sen myyntiä siitä syystä.


Tähän postaukseen on nyt tullut tekstiä aivan kaikesta, maan ja taivaan väliltä. Tiedän, että paljon jäi sanomatta, mutta jos tässä olisi tarpeeksi tälle kertaa. Tätäkin postausta kirjoitin yli viikon, tuntuu hullulta. Paljon sai korjailla ja muuttaa, mutta jospa tämä olisi nyt tässä. Kesä ja alkusyksy ovat olleet rankkoja, mutta jospa tästä selvittäisiin!
  Blogia en ole lopettamassa, vaikka sitäkin olen harkinnut, toivottavasti ymmärrätte kuitenkin että tahti saattaa jatkossakin olla hitaampi. Minun täytyy alkaa pikkuhiljaa jo valmistella tämän vuoden joulukalenteria, sekin tulee vaatimaan oman aikansa ja tuomaan vähän lisää tehtävää. Nyt kyllä ihan vakavissani aktivoidun blogin suhteen, voitte uskoa sen! Voisittekin heittää kommentteihin postaustoiveita, sekä kertoa kiinnostaisiko selvennys näihin opiskelusuunnitelmiini. Kaikkea saa ehdottaa, yritän niitä toteutella nyt syksyn myötä!
  Toivotan teille jokaiselle ihanaa alkavaa viikkoa! Tarkkailkaa saapuvan syksyn merkkejä, nukkukaa, löytäkää rauhoittavia asioita arkeen. Kiitos kun olette pysyneet mukana, hiljaisuuden keskelläkin! <3

Miten sinun syksy on pyörähtänyt käyntiin?
Oletko huomannut blogissa vallitsevan hiljaisuuden?
Miten sinä käsittelet stressiä, oletko kokenut samankaltaisia tunteita?
Mitä haluaisit nähdä blogissa jatkossa?