Muut sivut

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Toinen adventti: Joulutarina II

Luoksemme on saapunut tällä kertaa toinen adventtisunnuntai. Tämä taas tarkoittaa sitä, että viikko sitten aloittamamme joulutarina (ensimmäinen osa) saa jatkoa! Nyt en aio selitellä alkuun yhtään tämän enempää, nauttikaa tarinamme jatkosta ja uusista, jännittävistä käänteistä, sekä jopa uudesta henkilöstä! Tämä osa kuljettaa teidät jo aivan toiseen maailmaan, maailmaan, josta toivottavasti löydätte iloa tähän joulukuiseen sunnuntaihin! 



Teresa heräsi hätkähtäen. Hetken kaikki tuntui jo olevan täysin normaalia - hän tunsi olonsa lämpimäksi, alusta jolla hän makasi oli pehmeä. Aivan kuin kotona sängyssä jokaisena aamuna. Teresa ei avannut vielä silmiään, hänen päässään pyöri omituisia muistikuvia edelliseltä illalta. Hän oli aivan varma käyneensä vanhainkodilla, hän muisti lähteneensä sieltä. Pian sen jälkeen ajatukset kuitenkin puuroutuivat: Oliko hän eksynyt? Sellainen tunne hänellä oli, mutta kuinka hän oli löytänyt takaisin kotiin? Hakiko joku hänet kotiin, vai oliko hän itse väsyneenä ja kylmissään horhoillut kotiin ja omaan sänkyynsä? Vai oliko hän kenties ollut vanhainkodilla ollenkaan, mummon kanssa käyty keskustelukin oli niin kummallinen. Jos kaikki olikin vain unta.
   
Teresan ajattelu keskeytyi, kun hän tunsi naamalleen tippuvan jotakin kylmää - erittäin kylmää. Hänen silmänsä rävähtivät auki ja käsi lennähti pyyhkimään lunta pois nenän vierestä. Hän ei ollutkaan omassa sängyssään. Katsoessaan ympärilleen hän huomasi makaavansa syvässä lumihangessa. Myrsky oli tiessään, taivas oli täysin kirkas ja sininen, aurinkokin levitteli säteitään kohotessaan ylemmäs taivaalle. Teresa kiinnitti huomionsa erääseen seikkaan, joka hyvin nopeasti alkoi häiritsemään häntä; Jos taivaalta ei satanut lunta, eikä hän ollut liikauttanut päätänsä, mistä lumi oli tippunut hänen naamalleen? Hän käänsi poskensa lumihankeen katsoen suuntaan, josta lumi oli lennähtänyt.
   Teresan vasemmalla puolella, vain muutaman metrin päässä hänen kasvoistaan, oli kengät. Harmaat huopatossut, joiden kärkiin oli pakkautunut lunta. Hän antoi katseensa kulkea ylöspäin pitkiä, melko hinteliä jalkoja. Hahmolla oli huopatakki, myöskin harmaa, käsissä oli ruskeat nahkatumput, joiden reunoilta pilkotti lampaankarvavuori. Kaulassa hahmolla oli melkein musta huivi, sen reunan yläpuolelta taas pilkottivat silmät ja vaaleat hiukset. Sellaiset juuri sopivan mittaiset pojalle, sillä hahmo tosiaan oli poika.
   "Ai, olet sittenkin vielä elossa", poika tokaisi. "Meinasin jo lähteä rahtaamaan sua piiloon metsään, iskä ei olisi tykännyt jos kuusikedolla olisi makoillut ruumis tyhjänpanttina." Hän jatkoi kepeällä äänensävyllä ja astui muutaman askeleen eteenpäin, hävittäen välimatkan Teresaan. 
   "Autanko sut ylös?" poika kysyi ja ojensi kättään kohti edelleen maassa makaavaa Teresaa.
   "Älä ihmeessä, tässä on niin mukavaa", Teresa paukautti löydettyään aivoistaan taas keskuksen, joka ohjaa sanoja ja toimintakykyä. Hän tarttui kuitenkin pojan käteen ja kampesi itsensä ylös pojan vetäessä kevyesti. 
   Päästyään ylös hän seisoi hyvin lähellä tätä kummallista poikaa, niin lähellä että pystyi näkemään pojan silmissä vilahtelevan ilkikurisen tuikkeen. Poika oli yllättävän pitkä, paljon pidempi miltä hän oli maassa makaavan Teresan silmin näyttänyt.
   "Ei mutta oikeasti. Mistä sä olet päätynyt makaamaan keskelle meidän kuusifarmia, varsinkin kun ei sun ympärillä näkynyt yhtään jalanjälkeä - ainakaan ennen kun mä tulin. Taivaastako sä putosit?" poika lisäsi viimeisen heiton lauseensa perään jälleen pilke silmäkulmassa.
   "Sun pitää päättää haluatko esittää vakavan kysymyksen, vai kiusata neitoa hädässä", Teresa kivahti takaisin. Häntä ärsytti, ärsytti tämä tuikituntematon poika, jäljettömiin hävinnyt myrsky, paikka jota hän ei ollut aivan varmasti ikinä nähnyt, sekä yleisesti se fakta, ettei hän ollut herännyt lämpimästä sängystään ja päässyt hakemaan kupillista kuumaa kahvia. "Sitäpaitsi, missä tämä teidän kuusifarmi oikein sijaitsee? Sellaista ei meidän kulmilla tietääkseni ole", Teresa jatkoi vielä. Hänen puheissaan oli järkeä, sillä siellä mistä hän tuli, ei todellakaan kuusifarmeja jokaisen kulman takana ollut.
   Teresan äksyily vain nauratti poikaa, hän tosin yritti peittää tämän ilmeisen huonolla menestyksellä. "Me ollaan nyt aivan kylän ulkopuolella. Missä sun kulmat ihan tarkalleen ottaen sijaitsee? En muista että olisin nähnyt sua täälläpäin ennen. Ikinä. Koskaan. Kyllä mä muistaisin, sun takki ja kengät nimittäin näyttää siltä että sä olisit oikeesti tipahtanut tänne toisesta universumista tai jotain, vähintäänkin", poika selitti nyt jo hieman vakavammalla, kiinnostuneella äänellä. Hän lähti kävelemään ilmeisesti omia jalanjälkiään pitkin takaisin suuntaan, josta hän oli mitä ilmeisimmin tullut. 
   Teresa jäi seisomaan paikoilleen hetkeksi ymmärtämättä, kuuluiko hänen lähteä seuraamaan poikaa vai jäädä paikoilleen, kunnes poika huikkasi olkansa yli: "Hei, oletko sä tulossa?" Teresa kipitti välimatkan upeen ja alkoi kävelemään pojan rinnalla.
  "Mun nimi on muuten Hugo", poika tokaisi ohimennen heidän kävellessä. Hän vilkaisi Teresaa, joka huomasi nyt vasta kuinka kirkkaan siniset silmät pojalla oli.
   "Teresa", töksäytti Teresa, tietämättä mitä muutakaan sanoa. Jostakin syystä tämä vastaus sai Hugon silmät tuikkimaan vielä hieman enemmän, ja Teresa oli aivan varma, että poika hymyili huivinsa takana. 
   "No, Teresa. Jospa nyt matkamme kuluksi kerrot, mikä mahdollistaa minulle tämän suuren kunnian kävellä kanssasi kohti kotia. Äiti tarvitsee jonkun muun jota yliruokkia ja hoivata, kukaan siinä talossa ei enää jaksa sen naisen hössötystä. Sä taas näytät siltä, että saattaisit tarvita vähän lämpimämpää ja kuivempaa vaatetta päälle ja jotain lämmintä juotavaa, ruokaakin ihan takuulla saat." Katsoin häntä kysyvästi. "Sun kädet näyttää siltä ettei sun sormet enää liiku ja vaattees näyttää siltä, että oisit maannut koko yön lumihangessa, mitä mä tosin alan pitämään nyt jo ihan todennäköisenä vaihtoehtona", Hugo selvensi nyt jo hiljaa nauraen. 

Heidän kävellessään Teresa koki parhaaksi vaihtoehdoksi selittää Hugolle koko edellisillan tapahtumat. Kiusoitteleva pilke pojan katseessa muuttui mietteliääksi ja kiinnostuneeksi selityksen edetessä ja kun Teresa lopulta pääsi loppuun, poika pysyi pysyi pitkään hiljaa. Lopulta Hugo oli viimein aikeissa avata suunsa, kun heitä vastaan käveli erittäin kummallisen näköinen mies. Lyhyt ukko, jolla oli pitkä parta ja kokopunainen asu. Hän nosti kätensä ja tervehti ilmeisesti Hugoa, kun Teresa taas yritti sisäistää juuri näkemäänsä. Hän ei voinut itsellensä mitään, vaan hän oli pakko kysyä vieressä kävelevältä pojalta: "Hugo... Eihän tuo vain ollut tonttu?"
  Hugo nauroi, ensimmäistä kertaa nauroi kunnolla. Hän nauroi kovaa, sellaista naurua joka saa kaikki muutkin hyvälle tuulelle. Teresa oli aivan varma, että oli tulossa hulluksi. Hän ei ollut varma mikä oli totta ja mikä ei, ja nyt hän vielä vakavissaan oletti tonttujen kävelevän kaduilla. Hän tunsi kasvojansa kuumottavan poskille nouseen punan takia.
   Kun poika lopulta lopetti nauramisen, hän kääntyi kohti Teresaa, ja puuskahti iloisesti: "Vannon sinulle, että tähän aikaan vuodesta sinä et löydä tonttuja mistään muualta kuin pajalta!"
   Teresa ei ehtinyt edes sisäistämään pojan juuri sanomaa lausetta, kun he kääntyivät kulmasta ja kylä, josta Hugo oli puhunut, levisi heidän eteensä koko komeudessaan.


Toisen adventin joululaulusuositus:
Haloo Helsinki - Joulun kanssas jaan

Ihanaa, rauhallista, toista adventtia tasapuolisesti ja jokaiselle!

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Luukku 6 - Aika olla kiitollinen

Tänään on koittanut se päivä, kun kotimaamme Suomi täyttää sata vuotta. Sata, pitkää vuotta Suomi on ollut itsenäinen valtio, oma maa, turvallinen koti suomalaisille. Sata kesää, sata talvea, sata itsenäisyyspäivää. Joillekin yksi elinikä, toisille vähän vähemmän, joillekin vasta edessä oleva koitos,  sata vuotta. Kun asiaa lähtee miettimään tarkemmin ja pohtimaan todennäköisyyksiä, odotuksia, sekä muita maita, se on ihan kohtalaisen pitkä aika.

Viime vuonna minä kirjoitin blogiin joulukuun kuudenneksi päiväksi novellin, joka saavutti lopulta todella suuren suosion. Se oli yksi syy siihen, miksi minulle oli alusta lähtien täysin selvää, että haluan kunnioittaa satavuotiasta Suomeamme omalla tavallani - kirjoittamalla novellin. En halua puuduttaa teitä historianluennoilla, en osaa listata luovasti Suomen parhaita puolia. Minä osaan kirjoittaa, siispä minä kirjoitan. 

Toivottavasti nautitte tästä novellista ja saatte sen myötä vielä hieman isänmaallisemman fiiliksen! Viettäkääpäs kaikki ihana itsenäisyyspäivä, syökää hyvää ruokaa, katsokaa vaikka Linnan juhlia, levätkää hetki viikon keskellä. Juhlikaa Suomea, täyttäähän se sata vuotta vain kerran!


Katselin nojatuolissa istuvaa isomummoani, koko huone oli hiljainen lukuunottamatta takkatulen rätinää. Pihalla oli kylmää ja pimeää, lumesta ei ollut tietoakaan, vain pureva pakkanen ja petollinen jäätikkö vaanivat ikkunan takana. Tämä pimeys ja kylmyys ei kuitenkaan tunkeutunut sisälle, ikkunalaudalla palavat kynttilät yhdessä rätisevän tulen kanssa taistelivat sitä vastaan urheasti. Sisällä oli lämmintä, kotoisaa, turvallista.
   Katselin mummoani. Hänen silmänsä olivat kevyesti suljetut, kasvot olivat rypistyneet tuhansille uurteille vuosien saatossa, ennen niin pitkistä ja paksuista hiuksista oli jäljellä enää harmaita suortuvia siellä sun täällä. Iho kasvojen luiden päällä näytti melkein läpikuultavalta, koko mummoni olemus muistutti kummitusta, muistoa, aivan kuin pieninkin kosketus olisi voinut saada hänet hiipumaan ilmaan, tai hajoamaan tuhkakasaksi maahan. Siinä hän kuitenkin vielä oli, rauhallisena, varmana, onnellisena. Olin aina pitänyt mummoani koko maailman kauneimpana naisena. Niin niissä kuvissa joita olin hänestä nuorena nähnyt, kuin koko sinä aikana mitä minä olin tällä maapallolla kävellyt. Pitkä matka elämää takana, monta matkaa kuljettuna ja taistelua taisteltuna. Voisinko löytää itselleni parempaa esikuvaa?
    
Mummoni avasi suunsa. Hän tapaili hetken sanoja, ennen kuin aloitti, ja kun ääni lopulta purkautui hänen huuliensa välistä, se oli hento, hiljainen ja värisevä.
   "Aikaa on kulunut paljon. Elinikä. Se on vain hetki maapallon historiassa, olematon aika universumissa, mutta minulle elinikä. Kaikki se aika mitä minulla oli. Ja mitä aikani alussa tapahtui, ei se merkitse maapallolla tai maailmankaikkeudessa mitään. Mutta se merkitsee jotakin Suomelle. Se merkitsi jotakin sille neljävuotiaalle tytölle, merkitsee edelleen. Ei sellainen unohdu, oli välissä kuinka monta elinikää tahansa."
    Hän veti syvään henkeä ja oli hetken hiljaa, silmät kiinni, ennen jatkamistaan. 
    "Ne olivat levottomia aikoja. Suomessa ei sodittu, mutta isäntämaamme oli ajautunut ensimmäisen maailmansodan jälkeen epätasapainoon. Kaaos vallitsi niin Suomessa kuin naapurimaissamme, jolloin me lopulta anastimme itsellemme jo pitkään halutun ja kypsytetyn itsenäisyyden, oman maan tunnuksen.
   Sinä iltana kun itsenäisyys lopulta julistettiin, ei Suomen kaduilla juhlittu. Ei tavattu toreilla tai mitä ikinä te nykyään teettekään, ei iloittu. Köyhyys painoi koko maata, kylmä talvi riepotteli koko maata. Se oli rankkaa aikaa jokaiselle, erityisesti suuremmille perheille. Ruokaa ei ollut riittävästi, sairaudet jylläsivät, lapsia syntyi paljon. Muistan sen epätoivon kodeissa, meidän kodissa, ei kukaan uskonut Suomen nousevan. Ei ikinä, sen ei uskottu kykenevän siihen."
    "Mutta se nousi?" keskeytin puheen. "Sehän nousi?"
    "Kyllä", mummo jatkoi ja piti pienen tauon. "Kyllä se nousi. Ei kukaan tiedä miten, kuten jo sanoin, kovin moni siihen ei uskonut. Muistan itse olleeni jo varma siitä, että Suomen päivät on luetut, ennen kuin ne ehtivät kunnolla alkaakaan. Sisällissota riepotteli maata, teki päätöksienteon mahdottomaksi, jakoi kansan kahtia ja käänsi ihmiset toisiaan vastaan. Mutta kyllä. Sisällissota päättyi ja uusi Suomi alkoi rakentumaan".
   "Millaista silloin sitten oli?" kysyin. "Kun uutta Suomea rakennettiin?" Nostin katseeni lattialla lepäävästä raidallisesta räsymatosta ja upotin katseeni syvälle mummoni silmiin. Tuli alkoi uhkaavasti hiipua, joten nousin ylös ja otin syliini muutaman puun punotusta korista takan vierestä, ja asettelin ne pesän perälle. Liekit leimahtivat taas korkeina, ja jäin istumaan suoraan tulesta tulevaan lämpimään. Katsoin tanssivia lieskoja kun ääni jatkoi.
   "Työ oli hidasta. Tuli hallitus, tuli järjestys, tuli sovinto. Kaupunkeja kasvatettiin ja taloja rakennettiin lisää, uusia kyliä nousi kuin tyhjästä, entiset maatalouskaupungit teollistuivat. Jonkin ajan kuluttua ihmisillä oli taas enemmän ruokaa, katto päänsä päällä ja töitä, samalla kun lapsilla oli koulut joihin mennä oppimaan. Totta kai välissä oli monta takaiskua, jotka hidastivat uudistusta. Oli talvi- ja jatkosodat, sekä suuri kokonaisuus, toinen maailmansota. Kaikesta selvittiin sinulle jo tutulla suomalaisella sisulla ja voimalla, koettelemukset ovat tehneet tästä kansasta sen mitä se on. Suomessa on sisua, on ollut alusta asti. Se on selvä."
    "Nykyään on kunnia asua tässä maassa. Olen ylpeä siitä, että saan olla suomalainen." jatkoi mummo vielä. "Meillä on kaikki hyvin. Niin ei ole aina, minä olen niitä harvoja joilla on siitä vielä eläviä muistikuvia. Näin sen kaiken, jokaisen vaiheen, jokaisen kompastuskiven. Olin siellä, pelkäsin, sitten näin Suomen selviytyvän. Suomi on selviytynyt aina, siitä saa kiittää montaa asiaa lähtien sotilaista päättyen onneen ja ajoitukseen. 
   Ikävää nykypäivänä on se, kuinka kaikki on itsestäänselvää. Kuten sanoin, kaikki on hyvin - liian moni unohtaa sen varjolla menneisyyden uhraukset ja koettelemukset. Minä en voi kääntää enää koko kansan ja uuden sukupolven päätä, mutta voin levittää kiitollisuutta isänmaata kohotaan kertomalla siitä sinulle. Jos sinä tiedät, mahdollisesti vieläpä ehkä muistat kertomani tulevaisuudessa, osaat arvostaa sitä mitä on nyt. Jos ei olisi ollut sitä mitä silloin oli, ei nyt olisi tätä mitä on. En sano, että kaikki tämä on huonoa. Suomi kukoistaa, on raivannut tiensä huipulle, mutta onko sillä mitään väliä jos kukaan ei muista lähtökohtia?"
    Mummoni hiljeni taas. Tällä kertaa hiljaisuus kesti pidempään, luulin jo mummoni nukahtaneen hänen suljettua silmänsä. Hieman yllättäen hän kuitenkin vielä avasi suunsa ja kuiskasi:
     "Tee minulle palvelus. Älä unohda lähtökohtia."
     Kylmät väreet kiipivät pitkin selkärankaani ja sieltä käsiin. Kyyneleet polttivat silmiäni, oloni oli kummallisen tyyni. Nousin takan äärestä ja kävelin mummoni viereen. Tartuin hyvin varovasti hänen hentoon käteensä ja nostin sen omieni väliin. Poimuttuneelle iholle putosi yksinäinen, hiljainen kyynel.
    "En. En unohda. Minä lupaan", kuiskasin hyvin hiljaisella äänellä, sillä enempää minusta ei irronnut. En tiedä voiko kiitollisuutta tuntea, mutta voin vaikka vannoa, että sillä hetkellä tunsin sen väreilevän koko huoneen ilmassa, läsnä hetkessä, johon me jäimme istumaan, hiljaa, silmät suljettuina. 

Kiitos.
   

maanantai 4. joulukuuta 2017

Luukku 2 - Ilmeiden Wall of fame

Ihan jokainen meistä varmasti tietää sen tunteen, kun selaa läpi kuvausreissun kuvia ja yhtäkkiä ruudulle hyppää kuva, jonka seurauksena pieni nauruntyrskähdys karkaa väkisinkin huulien välistä, ellei aiheuta jopa hajottavaa huutonaurureaktiota. Usein nämä kuvat päätyvät joko samantien roskakoriin, tai sitten ne jätetään hieman riskillä lojumaan kuvakirjaston syöväreihin. Kunhan kukaan vain ei näe niitä, kaikki on hyvin.

Osaatte varmastikin arvata, että näitä kuvia löytyy minulta ihan tasan yhtä paljon kuin muiltakin. Tänään minä aion kuitenkin astua mukavuusalueeni ulkopuolelle ja tuoda samalla teille iloa tähän muuten synkkään, arkiseen maanantaihin - kyllä, te saatte nähdä osan näistä vähän vähemmän edustavista kuvista. Vannon että tässä postauksessa ei esiinny edes kaikista järkyttävimmät kuvat, ne on parempi pitää visusti suojassa ihmisten silmiltä. Älkää kuitenkaan pettykö, sillä myös nämä nyt nähtävät kuvat ovat ansainneet paikkansa Ilmeiden Wall of Famella!

"Mää näytän kato tontuille kieltä"

"Nytkö piti siis näyttää kivalta? Siis näinkö?"

Toinen intoa täynnä, toista ei kiinnosta. Arvaa kumpi on kumpi

"Ennn poseeraa. En. En. Enenenenenenen. En, en muuten varmasti. Hyi."

Tässä kumpikin alistui jo kohtaloonsa

"Ai leipää? Ei kykene nyt"

"Arrrrrrrvasin! Salaliitto ja hyökkäys, paetkaa takavasemmalle!"

 "Suljen silmäni lähestyvältä tuholta, josko se menisi pois" "Wony se on pyörä"

 "MikäToiOnSyököSeMutVieSePoisAnnaSeTänneVoikoSitäMaistaa"

 "Ne vie mun karvat! Mun KARVAT! Jalat lähtee alta, henki ei kulje! Nyt vielä oksettaa!"

Wony melkein malttoi seistä paikoillaan ruusukekuvissa... Yritys hyvä kymmenen

 "Äiti, tuolla takana oli jänis. Mä kuulin sen. Voidaanko mennä sisälle?"

Tästä kuvasta hauskan tekee tuo tilanne. Minulla meni hermot taakse suuntautuneisiin korviin ja yritin epätoivoisesti kääntää korvia eteenpäin

...johon Wony sitten totesi: "Äiti ei se toimi niin! Jos mua laamattaa ni mä laamailen"

Juurikin niin ja syvä huokaus. Ehkä meistä vielä joskus saadaan hyviä kuvia. Sitä odotellessa... noh... Rauhallista joulukuun neljättä ja alkavaa viikkoa kaikille! <3

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Ensimmäinen adventti: Joulutarina I

Tänään on se päivä, ensimmäinen adventtisunnuntai. Tämä taas tarkoittaa sitä, että meidän virallinen joulukalenteriprojekti starttaa todenteolla ja teille selviää minkä parissa olen puuhastellut, mikä on tämän joulukalenterin ja blogin vuoden 2017 jouluspesiaali.

Monet varmasti muistavat ja lopuille selviää nyt, että minä rakastan novellien kirjoittamista erittäin, hyvin paljon. Novellit olivatkin todella toivottu lisä joulukalenteriin, mutta niitä olisi varmasti nähty ilman toivomistakin - viime kalenterissa julkaisin kaksi novellia, ensimmäisen itsenäisyyspäivänä ja toisen aatonaattona. Tänä vuonna tämä määrä tuplaantuu.

Minun piti aloittaa kesällä novellisarja jatkuvalla juonella. Sen ensimmäinen osa lojuu edelleen luonnoksissa lähestulkoon kokonaan valmiina, mutten ole halunnut julkaista sitä. Se ei ole tuntunut oikealta. Nyt aion joululoman aikana ottaa itseäni niskasta kiinni, jotta pääsemme ensi keväänä aloittamaan sen tarinan. Päätin kuitenkin nyt joulukuun kunniaksi ottaa lämmittelykierroksen ja kirjoittaa oman joulutarinani. Toisin sanoen: viisi novellia, jatkuvalla juonella, jokaisena adventtisunnuntaina ja loppuhuipennus jouluaattona, lähtien tästä.

Toivon todella että nautitte tämän tarinan lukemisesta. Toivon että se kuljettaa teidät hetkeksi jonnekin aivan muualle, kauas täältä, virittää teidät alati tiivistyvään joulutunnelmaan. Kuten jo sanoin, viimeinen osa ilmestyy juuri jouluaattona, jolloin te pääsette sopivasti aloittamaan aattoaamunne tarinamme päätöksellä, tai kenties lopettamaan iltanne sen kanssa takkatulen edessä.

Nyt minä en voi sanoa teille muuta kuin että nauttikaa. Päästäkää hetkeksi irti tästä maailmasta. Hypätkää, sukeltakaa, tai liukukaa sisälle tarinaamme, lumikinoksien keskelle.


Eräänä iltana puhkesi kovin lumimyrsky miesmuistiin. Sellaista ei oltu nähty minun tai vanhempieni aikana, edes narisevassa keinutuolissaan istuva mummini ei muistanut kokeneensa niin suunnatonta pyryä. Tuuli ujelsi ulkona ja puski hyytävänä läpi seinähirsien raoista, lunta syöksyi alas taivaalta niin ettei ikkunasta muuta nähnytkään kuin valkoista sumua. Jos ulkona uskalsi naamaansa näyttää, jäiset kiteet hakkautuivat ihoon kuin neulat ja vastaan iskevät puhurit tekivät liikkumisesta lähes mahdotonta. Sitä päiviteltiin uutisissa, lehdissä, koulussa ja vanhainkodilla, varsinkin siinä kohtaa kun myrsky ei ottanut laantuakseen edes viiden päivän jälkeen vaikka oli vasta joulukuun puoliväli. Niinpä niin, sellaista ei oltu osattu ennustaa kun pelättiin jälleen uutta mustaa joulua. Kukapa olisi osannut.

Astelin jalkakäytävällä ja vedin hupun syvemmälle päähäni. Pipo oli unohtunut kiireessä kotiin eteisen lipastolle, eikä lapasiakaan ollut. Suuri, harmaa kaulahuivi oli sentään kietaistuna kaulani ympärille, mutta paljoa lämpöä ei sekään tuonut kastuttuaan läpimäräksi lumihiutaleiden sulaessa.
   Lähdin tarpomaan kohti edessä häämöttävää vanhainkotia, mutta yli nilkkoihin asti ylettyvä lumikerros ja kova vastatuuli hidastivat matkaani. Tiet oli aurattu vasta muutama tunti sitten, mutta lunta tuprutti taivaalta jokaisella hetkellä lisää. Yritin siristellä silmiäni, mutten voinut nähdä mitään muuta kuin omat jalkani ja himmeän valonkajon hiljalleen lähestyvän rakennuksen ikkunoista.
    Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen pääsin rakennuksen ovella olevan pienen katoksen suojaan ja kopistelin pakkautuneen lumen pois kengistäni. Ne sentään olivat kestäneet vedeksi sulaneen lumen ja pitäneet varpaani kuivina ja kohtalaisen lämpiminä. Kiskaisin vanhan, puisen oven auki ja aivan yhtä nopeasti vedin sen kiinni perässäni, jolloin ilmaan jäi leijumaan muutama kanssani sisälle tunkeutunut lumihiutale.
     Sisällä minua oli vastassa lämpö ja kotoisa, hämärä valo. Katseltuani hetken ympärilleni näin, että takassa roihusi tuttuun tapaan tuli ja aula oli täynnä sytytettyjä kynttilöitä. Vedin takin pois päältäni ja ripustin sen naulakkoon oven viereen, kengätkin otin pois ja vaihdoin jalkoihini pitkät villasukat, jotka mummoni oli minulle viime talvena kutonut. Kuulostelin hetken aulassa oleskeluhuoneesta kuuluvia ääniä ja päättelin sitten mummoni olevan siellä muiden kanssa.
    Saavuttuani parioville muutama kurttuinen mummi ja pappa käänsi katseensa minuun päin. Hymyilin lämpimästi vanhuksille kävellessäni ohi, ja tervehdin muutamia hoitajia. Olin huomannut mummoni istumassa nurkassa, tavallisella paikallaan vanhassa keinutuolissa. Tuoli oli ollut mummon niin pitkään kun muistan, ja olin monesti ehdottanut josko tuoli olisi parempi mummon omassa huoneessa.
  "Se on maailman paras keinutuoli", totesi mummoni aina silloin. "Miksi en antaisi muidenkin iloita maailman parhaasta keinutuolista?"
  Sellainen mummo oli. Äitini mielestä höperöitynyt hippi, mutta minun mielestäni maailman kultaisin ja ystävällisin mummo.
    Saavuin maailman parhaan keinutuolin luo ja huomasin, ettei mummo katsonutkaan televisiosta pyörivää saippuasarjaa. Hän katsoi hivenen siitä ohi, ulos ikkunasta, lumisateeseen. Kun hän ei näyttänyt huomaavan minua, kosketin hänen olkapäätään varovaisesti.
   "Teresa!" mummoni säpsähti hieman kääntäessään katseensa pois ikkunasta, minuun päin. "Sinä tulit taas."
   "Joka päivä", vastasin hymyillen. Huomasin mummoni huomion keskittyneen jälleen ikkunaan, yritin itsekin nähdä siellä jotakin normaalista poikkeavaa.
  "Järkyttävä sää!" totesin istuessani vastapäätä mummoani nojatuoliin. "Lumisade vain jatkuu jatkumistaan, ei ole näyttänyt merkkiäkään laantumisesta!"
   Huomasin, että ruskeissa hiuksissani oli edelleen vesipisaroita muistona jo sulaneista hiutaleista. Korjasin asentoani ja vedin villapaitani hihoja alemmas. Vilunväreet menivät edelleen läpi kehoni, vaikka myös olohuoneen kivitakkaan oli sytytetty tuli.
   "Tuo ei ole tavallinen lumimyrsky", totesi yhtäkkiä mummoni. "Tiesitkö Teresa sen?" Hän käänsi kasvonsa taas minuun päin ja katsoi minua suoraan silmiin.
   "Ei ole tavallinen? Miten niin ei ole tavallinen?" kysyin hieman hämmentyneenä. "Tai siis, onhan se nyt jatkunut jo harvinaisen pitkään ja harvinaisen kovana, mutta kyllä minä uskoisin sen olevan ihan vain tavallista kovempi myräkkä", jatkoin edelleen miettien mummon äskeistä lausahdusta.
   "Olet väärässä", mummo totesi hieman utuisella äänellä. "Tuo myrsky ei ole tavallinen pyry tai tuiskutus, minä tunnen sen. Olen tuntenut sen tulon jo viikkoja ja nyt kun se on täällä, olen levoton. Tuo myrsky saa minut levottomaksi. Siinä on jotakin niin normaalista poikkeavaa kun vain voi olla."
   En osannut heti vastata mitään. Kun lopulta avasin suuni, mummoni oli kääntänyt jo katseensa lumisateeseen. Olin kantanut huolta mummoni mielenterveydestä jo jonkin aikaa. Mummoni oli voinut todella hyvin, mutta olin nähnyt vanhainkodin arkea aivan tarpeeksi ollakseni huolissani.
   "Niin, mistäs sitä tietää", vastasin sanojani harkiten, "onhan tuo nyt varmasti todella harvinaista ja epätavallista saada joulukuussa noin kova ja pitkä myrsky. En kuitenkaan usko, että siinä on mitään sen harvinaisempaa, mummo."
   Äkkiä mummoni havahtui mietteistään, katsoi minua, ja totesi: "Niin tietenkin, olet varmastikin oikeassa." Hänen katseensa kääntyi jalkoihini, ja seuraavaksi hän huudahtikin jo: "Voi Teresa, eivätkö nuo olekin minun sukkani? Oletko pitänyt niistä?"
 
Keskustelu jatkui lopun vierailun ajan aivan tavallisena, ja kummallinen hetki painui jo pidemmälle mieleni perukoille. Kuitenkin, kun olin jo vetänyt kengät jalkoihini ja takin päälleni, sekä sanonut heipat mummolleni, hän sanoikin vielä nimeni.
  "Niin?" käännyin vielä katsomaan häntä käsi ovenkahvalla valmiina painamaan sen alas.
  "Ole varovainen." hän sanoi.
   Lähetin hänelle vielä pikaisen lentosuukon ja nopean, mutta vilpittömän hymyn ennen kuin avasin oven ja poistuin eteisaulan lämmöstä ulos kylmään ja pimeään. Lähdin tarpomaan eteenpäin, enkä enää nähnyt mummoani, joka jäi katsomaan hiljalleen häviävää selkääni ikkunasta.

Lähtiessäni taittamaan matkaa kotiin, totesin sään olevan vielä entistä karmeampi. Nyt en nähnyt enää edes lumeen uppoavia kenkiäni, hyvä kun katseeni tarkentui käteeni pitäessäni sitä aivan silmieni edessä. Missään ei näkynyt ristinsielua, ainakin oletin näin. En hahmottanut tien varressa olevia taloja, en hahmottanut missä tie kulki, hetken päästä aloin miettimään mahdanko kulkea edes oikeaan suuntaan. Olin lähtenyt vanhainkodilta tietä oikeaan suuntaan, mutta en tiennyt olinko enää edes tiellä.
   Tunsin yllättäen kylmää lunta pohkeeni yläosassa, melkein polvessa. Aloin huolestua toden teolla - tiellä lumikerros oli yltänyt vain nilkkoihini asti. Pimeys oli aivan kuin syventynyt ympärilläni, silmäkulmissani vilahteli tummia varjoja. Aivan kuin puita, mutta eihän tiellä puita kasva. Mieleeni alkoi kuitenkin hiipiä epäilys siitä, että olin jo hyvin kaukana tutulta ja turvalliselta tieltä kotiin. En ollut tietoinen kellosta tai sen kulusta, puhelimeni akku oli kuollut matkalla mummon luokse, mutta nyt tarkemmin ajateltuna matka oli kestänyt jo epätavallisen kauan.
  Päässäni syttyi sekamelska. Kauanko olin kulkenut? Kymmenen minuutia, vai puoli tuntia? Tunnin, kaksi, kolme? Oliko nyt jo yö? Pimeys ympärilläni oli hallitseva, kylmä tunkeutui takin läpi, lämmin huivi oli enää läpimärkä riepu suun edessä. En nähnyt mitään, mutta olin jostain syystä varma, että olin metsässä. Epätoivo iski minuun kuin salama kirkkaalta taivaalta. Missä minä olin, minne olin menossa, mitä kello oli? Kaipasiko joku minua, joko minua etsittiin, vai enkö ollut edes kadonnut?
  Ajatukset muuttuivat puuroksi päässäni, en jaksanut enää kävellä, jalkani pettivät ja kaaduin lumihangelle. Tuntui aivan siltä kuin jo entuudestaan rankka lumipyry olisi koventunut vielä hieman, pimeys olisi muuttunut aivan inasen pimeämmäksi. Tätä jatkui hetken, mutta sitten ympäristö valaistui ja sade hellitti vähän, yhtä nopeasti kuin se oli koventunutkin.
    En kuitenkaan ollut paikalla enää todistamassa tätä, sillä minä olin lentänyt pois. Kadonnut, hävinnyt. Kuin tuhka tuuleen, tai kuin yksittäinen lumihiutale maata peittävään kinokseen.


Ajatuksia? Epäilyjä? Palautetta, parannettavaa, risuja tai ruusuja? Tarinamme jatkukoot ensi sunnuntaina. Ihanaa, rauhallista ensimmäistä adventtia jokaiselle! <3

perjantai 1. joulukuuta 2017

Luukku 1 - Linkkaa blogisi

Nyt tässä on tainnut käydä niin, että tasan vuosi on vierähtänyt siitä kun viimeksi starttasin tässä blogissa joulukalenterin. Tämä tarkoittaa sitä, että jälleen on aika julkaista tämä kaiken aloittava postaus. Ensimmäinen "luukku" tässä hieman sovelletussa kalenterissamme. Tästä alkakoon kiire ja tohina, odotus ja järjestely. Täyttäköön piparien tuoksu koko talon, lämmittäköön höyryävä glögi paleltuneita sormia, kiiriköön hiljainen kuiske yli uinuvan metsän: Se on taas täällä. Vuoden ihanin aika - Joulukuu.
Kuten jo mainitsin, kiirettä tulee riittämään koko kuukaudeksi - tai ainakin aatonaattoon asti! Joulukalenteri on ollut työn alla syyslomasta lähtien ja silti koko projekti on aivan vaiheessa, puhumattakaan mistään muista joulujärjestelyistä! Olen kuitenkin lähes varma että tänäkin vuonna me selviämme kunnialla niin joulukalenterista, kuin muistakin joulukiireistä, jolloin voimme pyhittää jouluaaton pelkälle rauhoittumiselle! Tänä vuonna tosin päädyin siihen ratkaisuun, etten tee joka päivä ilmestyvää joulukalenteria, vaan pitemminkin liudan kohtalaisen usein satelevia jouluspesiaaleja. Jokaisena päivänä ei siis postausta ole tulossa, mutta lähes!

Tänä vuonna joulukalenteri starttaa hyvin samoissa merkeissä kuin vuosi sitten - tai oikeastaan, täysin samoissa. 2016 Joulukalenterin Linkkaa blogisi -postaukset saavuttivat yllättävän suuren suosion ja se oli todella toivottu postaus tällekin vuodelle, joten se ehdottomasti pääsi mukaan lopulliseen kalenteriin. Syy, miksi tämä postaus on jälleen ensimmäisenä, on sama kuin viime vuonna: Minun täytyy ehtiä käydä läpi huolella kaikki linkatut blogit, jonka jälkeen koota suosikkini yhteen postaukseen. Tämä koostepostaus sisältää esittelyt ja pienet arvostelut suosikeistani - hyvä mahdollisuus siis teillekin löytää lisää blogeja lukulistalle!

Miten nyt siis toimitaan? Laita kommentteihin linkki blogiisi, lyhyt esittely mukaanliitettynä - siinä kaikki! Aikaa linkkailla on tällä kertaa 8.12 asti, jotta ehdin käydä kaikki blogit läpi omien menojeni ja lopun kalenterin lomassa. Koostepostaus ilmestyy sitten enemmän kalenterin loppupuolella!

Olen yrittänyt kaavailla tämän niin, ettei mikään luukku vaadi blogin lukijaksi liittymistä, mutta ihan näin tiedoksi: tänne ilmestyy melko mielenkiintoista materiaalia läpi kuukauden! Luvassa on vaikka ja mitä lähtien leipomisesta, päättyen lahjaideoihin, valokuviin, sekä tietenkin pesunkestäviin heppablogeihin! Eikä todellakaan sovi unohtaa meidän adventtiprojektiamme, josta te saatte tietää lisää ylihuomenna, onhan silloin jo ensimmäinen adventti.

Aika näyttää mitä tuleman pitää - sen tiedän, että kuukausi on täynnä hulinaa ja jännitystä. Mutta toisaalta, kyllä se joulu lopulta tulee ja tuo rauhan mukanaan. Nyt minä päästän teidät linkkailemaan blogejanne - kommenttikenttä on vapaa, riippumatta blogin genrestä tai lukijamäärästä!

Ja vielä loppuun, toivotan jokaiselle ihanaa joulukuuta ja joulun odotusta! Syökää jo nyt paljon herkkuja, kuunnelkaa joululauluja, muistakaa rauhoittua joskus! Me tarvitsemme sitä, aina välillä.