Muut sivut

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Ensimmäinen adventti: Joulutarina I

Tänään on se päivä, ensimmäinen adventtisunnuntai. Tämä taas tarkoittaa sitä, että meidän virallinen joulukalenteriprojekti starttaa todenteolla ja teille selviää minkä parissa olen puuhastellut, mikä on tämän joulukalenterin ja blogin vuoden 2017 jouluspesiaali.

Monet varmasti muistavat ja lopuille selviää nyt, että minä rakastan novellien kirjoittamista erittäin, hyvin paljon. Novellit olivatkin todella toivottu lisä joulukalenteriin, mutta niitä olisi varmasti nähty ilman toivomistakin - viime kalenterissa julkaisin kaksi novellia, ensimmäisen itsenäisyyspäivänä ja toisen aatonaattona. Tänä vuonna tämä määrä tuplaantuu.

Minun piti aloittaa kesällä novellisarja jatkuvalla juonella. Sen ensimmäinen osa lojuu edelleen luonnoksissa lähestulkoon kokonaan valmiina, mutten ole halunnut julkaista sitä. Se ei ole tuntunut oikealta. Nyt aion joululoman aikana ottaa itseäni niskasta kiinni, jotta pääsemme ensi keväänä aloittamaan sen tarinan. Päätin kuitenkin nyt joulukuun kunniaksi ottaa lämmittelykierroksen ja kirjoittaa oman joulutarinani. Toisin sanoen: viisi novellia, jatkuvalla juonella, jokaisena adventtisunnuntaina ja loppuhuipennus jouluaattona, lähtien tästä.

Toivon todella että nautitte tämän tarinan lukemisesta. Toivon että se kuljettaa teidät hetkeksi jonnekin aivan muualle, kauas täältä, virittää teidät alati tiivistyvään joulutunnelmaan. Kuten jo sanoin, viimeinen osa ilmestyy juuri jouluaattona, jolloin te pääsette sopivasti aloittamaan aattoaamunne tarinamme päätöksellä, tai kenties lopettamaan iltanne sen kanssa takkatulen edessä.

Nyt minä en voi sanoa teille muuta kuin että nauttikaa. Päästäkää hetkeksi irti tästä maailmasta. Hypätkää, sukeltakaa, tai liukukaa sisälle tarinaamme, lumikinoksien keskelle.


Eräänä iltana puhkesi kovin lumimyrsky miesmuistiin. Sellaista ei oltu nähty minun tai vanhempieni aikana, edes narisevassa keinutuolissaan istuva mummini ei muistanut kokeneensa niin suunnatonta pyryä. Tuuli ujelsi ulkona ja puski hyytävänä läpi seinähirsien raoista, lunta syöksyi alas taivaalta niin ettei ikkunasta muuta nähnytkään kuin valkoista sumua. Jos ulkona uskalsi naamaansa näyttää, jäiset kiteet hakkautuivat ihoon kuin neulat ja vastaan iskevät puhurit tekivät liikkumisesta lähes mahdotonta. Sitä päiviteltiin uutisissa, lehdissä, koulussa ja vanhainkodilla, varsinkin siinä kohtaa kun myrsky ei ottanut laantuakseen edes viiden päivän jälkeen vaikka oli vasta joulukuun puoliväli. Niinpä niin, sellaista ei oltu osattu ennustaa kun pelättiin jälleen uutta mustaa joulua. Kukapa olisi osannut.

Astelin jalkakäytävällä ja vedin hupun syvemmälle päähäni. Pipo oli unohtunut kiireessä kotiin eteisen lipastolle, eikä lapasiakaan ollut. Suuri, harmaa kaulahuivi oli sentään kietaistuna kaulani ympärille, mutta paljoa lämpöä ei sekään tuonut kastuttuaan läpimäräksi lumihiutaleiden sulaessa.
   Lähdin tarpomaan kohti edessä häämöttävää vanhainkotia, mutta yli nilkkoihin asti ylettyvä lumikerros ja kova vastatuuli hidastivat matkaani. Tiet oli aurattu vasta muutama tunti sitten, mutta lunta tuprutti taivaalta jokaisella hetkellä lisää. Yritin siristellä silmiäni, mutten voinut nähdä mitään muuta kuin omat jalkani ja himmeän valonkajon hiljalleen lähestyvän rakennuksen ikkunoista.
    Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen pääsin rakennuksen ovella olevan pienen katoksen suojaan ja kopistelin pakkautuneen lumen pois kengistäni. Ne sentään olivat kestäneet vedeksi sulaneen lumen ja pitäneet varpaani kuivina ja kohtalaisen lämpiminä. Kiskaisin vanhan, puisen oven auki ja aivan yhtä nopeasti vedin sen kiinni perässäni, jolloin ilmaan jäi leijumaan muutama kanssani sisälle tunkeutunut lumihiutale.
     Sisällä minua oli vastassa lämpö ja kotoisa, hämärä valo. Katseltuani hetken ympärilleni näin, että takassa roihusi tuttuun tapaan tuli ja aula oli täynnä sytytettyjä kynttilöitä. Vedin takin pois päältäni ja ripustin sen naulakkoon oven viereen, kengätkin otin pois ja vaihdoin jalkoihini pitkät villasukat, jotka mummoni oli minulle viime talvena kutonut. Kuulostelin hetken aulassa oleskeluhuoneesta kuuluvia ääniä ja päättelin sitten mummoni olevan siellä muiden kanssa.
    Saavuttuani parioville muutama kurttuinen mummi ja pappa käänsi katseensa minuun päin. Hymyilin lämpimästi vanhuksille kävellessäni ohi, ja tervehdin muutamia hoitajia. Olin huomannut mummoni istumassa nurkassa, tavallisella paikallaan vanhassa keinutuolissa. Tuoli oli ollut mummon niin pitkään kun muistan, ja olin monesti ehdottanut josko tuoli olisi parempi mummon omassa huoneessa.
  "Se on maailman paras keinutuoli", totesi mummoni aina silloin. "Miksi en antaisi muidenkin iloita maailman parhaasta keinutuolista?"
  Sellainen mummo oli. Äitini mielestä höperöitynyt hippi, mutta minun mielestäni maailman kultaisin ja ystävällisin mummo.
    Saavuin maailman parhaan keinutuolin luo ja huomasin, ettei mummo katsonutkaan televisiosta pyörivää saippuasarjaa. Hän katsoi hivenen siitä ohi, ulos ikkunasta, lumisateeseen. Kun hän ei näyttänyt huomaavan minua, kosketin hänen olkapäätään varovaisesti.
   "Teresa!" mummoni säpsähti hieman kääntäessään katseensa pois ikkunasta, minuun päin. "Sinä tulit taas."
   "Joka päivä", vastasin hymyillen. Huomasin mummoni huomion keskittyneen jälleen ikkunaan, yritin itsekin nähdä siellä jotakin normaalista poikkeavaa.
  "Järkyttävä sää!" totesin istuessani vastapäätä mummoani nojatuoliin. "Lumisade vain jatkuu jatkumistaan, ei ole näyttänyt merkkiäkään laantumisesta!"
   Huomasin, että ruskeissa hiuksissani oli edelleen vesipisaroita muistona jo sulaneista hiutaleista. Korjasin asentoani ja vedin villapaitani hihoja alemmas. Vilunväreet menivät edelleen läpi kehoni, vaikka myös olohuoneen kivitakkaan oli sytytetty tuli.
   "Tuo ei ole tavallinen lumimyrsky", totesi yhtäkkiä mummoni. "Tiesitkö Teresa sen?" Hän käänsi kasvonsa taas minuun päin ja katsoi minua suoraan silmiin.
   "Ei ole tavallinen? Miten niin ei ole tavallinen?" kysyin hieman hämmentyneenä. "Tai siis, onhan se nyt jatkunut jo harvinaisen pitkään ja harvinaisen kovana, mutta kyllä minä uskoisin sen olevan ihan vain tavallista kovempi myräkkä", jatkoin edelleen miettien mummon äskeistä lausahdusta.
   "Olet väärässä", mummo totesi hieman utuisella äänellä. "Tuo myrsky ei ole tavallinen pyry tai tuiskutus, minä tunnen sen. Olen tuntenut sen tulon jo viikkoja ja nyt kun se on täällä, olen levoton. Tuo myrsky saa minut levottomaksi. Siinä on jotakin niin normaalista poikkeavaa kun vain voi olla."
   En osannut heti vastata mitään. Kun lopulta avasin suuni, mummoni oli kääntänyt jo katseensa lumisateeseen. Olin kantanut huolta mummoni mielenterveydestä jo jonkin aikaa. Mummoni oli voinut todella hyvin, mutta olin nähnyt vanhainkodin arkea aivan tarpeeksi ollakseni huolissani.
   "Niin, mistäs sitä tietää", vastasin sanojani harkiten, "onhan tuo nyt varmasti todella harvinaista ja epätavallista saada joulukuussa noin kova ja pitkä myrsky. En kuitenkaan usko, että siinä on mitään sen harvinaisempaa, mummo."
   Äkkiä mummoni havahtui mietteistään, katsoi minua, ja totesi: "Niin tietenkin, olet varmastikin oikeassa." Hänen katseensa kääntyi jalkoihini, ja seuraavaksi hän huudahtikin jo: "Voi Teresa, eivätkö nuo olekin minun sukkani? Oletko pitänyt niistä?"
 
Keskustelu jatkui lopun vierailun ajan aivan tavallisena, ja kummallinen hetki painui jo pidemmälle mieleni perukoille. Kuitenkin, kun olin jo vetänyt kengät jalkoihini ja takin päälleni, sekä sanonut heipat mummolleni, hän sanoikin vielä nimeni.
  "Niin?" käännyin vielä katsomaan häntä käsi ovenkahvalla valmiina painamaan sen alas.
  "Ole varovainen." hän sanoi.
   Lähetin hänelle vielä pikaisen lentosuukon ja nopean, mutta vilpittömän hymyn ennen kuin avasin oven ja poistuin eteisaulan lämmöstä ulos kylmään ja pimeään. Lähdin tarpomaan eteenpäin, enkä enää nähnyt mummoani, joka jäi katsomaan hiljalleen häviävää selkääni ikkunasta.

Lähtiessäni taittamaan matkaa kotiin, totesin sään olevan vielä entistä karmeampi. Nyt en nähnyt enää edes lumeen uppoavia kenkiäni, hyvä kun katseeni tarkentui käteeni pitäessäni sitä aivan silmieni edessä. Missään ei näkynyt ristinsielua, ainakin oletin näin. En hahmottanut tien varressa olevia taloja, en hahmottanut missä tie kulki, hetken päästä aloin miettimään mahdanko kulkea edes oikeaan suuntaan. Olin lähtenyt vanhainkodilta tietä oikeaan suuntaan, mutta en tiennyt olinko enää edes tiellä.
   Tunsin yllättäen kylmää lunta pohkeeni yläosassa, melkein polvessa. Aloin huolestua toden teolla - tiellä lumikerros oli yltänyt vain nilkkoihini asti. Pimeys oli aivan kuin syventynyt ympärilläni, silmäkulmissani vilahteli tummia varjoja. Aivan kuin puita, mutta eihän tiellä puita kasva. Mieleeni alkoi kuitenkin hiipiä epäilys siitä, että olin jo hyvin kaukana tutulta ja turvalliselta tieltä kotiin. En ollut tietoinen kellosta tai sen kulusta, puhelimeni akku oli kuollut matkalla mummon luokse, mutta nyt tarkemmin ajateltuna matka oli kestänyt jo epätavallisen kauan.
  Päässäni syttyi sekamelska. Kauanko olin kulkenut? Kymmenen minuutia, vai puoli tuntia? Tunnin, kaksi, kolme? Oliko nyt jo yö? Pimeys ympärilläni oli hallitseva, kylmä tunkeutui takin läpi, lämmin huivi oli enää läpimärkä riepu suun edessä. En nähnyt mitään, mutta olin jostain syystä varma, että olin metsässä. Epätoivo iski minuun kuin salama kirkkaalta taivaalta. Missä minä olin, minne olin menossa, mitä kello oli? Kaipasiko joku minua, joko minua etsittiin, vai enkö ollut edes kadonnut?
  Ajatukset muuttuivat puuroksi päässäni, en jaksanut enää kävellä, jalkani pettivät ja kaaduin lumihangelle. Tuntui aivan siltä kuin jo entuudestaan rankka lumipyry olisi koventunut vielä hieman, pimeys olisi muuttunut aivan inasen pimeämmäksi. Tätä jatkui hetken, mutta sitten ympäristö valaistui ja sade hellitti vähän, yhtä nopeasti kuin se oli koventunutkin.
    En kuitenkaan ollut paikalla enää todistamassa tätä, sillä minä olin lentänyt pois. Kadonnut, hävinnyt. Kuin tuhka tuuleen, tai kuin yksittäinen lumihiutale maata peittävään kinokseen.


Ajatuksia? Epäilyjä? Palautetta, parannettavaa, risuja tai ruusuja? Tarinamme jatkukoot ensi sunnuntaina. Ihanaa, rauhallista ensimmäistä adventtia jokaiselle! <3

16 kommenttia:

  1. Aada susta pitäis tulla kirjailija! Tosi hyvä tarinanalku, odotan innolla jatkoa. Tekstissä oli käytetty kivasti kaikkia sanontoja/kielikuvia ja ne tekivät tekstistä kiinnostavaa! Jatka samaan malliin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos ihanasta kommentista Eevi! <3 Toivottavasti jatko miellyttää, toisena adventtina putkahtaa seuraava novelli liittyen tähän sarjaan!

      Poista
  2. Ihan mahtava tarina! Itse meinasin melkein tuntea ne kaikki lumipisarat ja tuulet, koska olit kuvaillut ja kertonut niin hyvin. Kirjailijaksi vaan;). Seuraavaa sunnuntaita vielä enemmän innolla odottaen.

    nompunheppaelamaa.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Iso kiitos kommentista! Minulle tulee aina ihan todella hyvä fiilis kun saan kuulla, että olen kyennyt kuvailemaan tekstin eläväksi ja todenmukaisesti, siihen pyrin aina! Viikon päästä jatkuu taas ;)

      Poista
  3. Sä oot niin hyvä kirjottamaan! Tätä tekstiä oli tosi sujuvaa ja hyvä lukea. Vaikka se oli aika pitkä, niin sen jaksoi lukea kevyesti loppuun asti. Odotan innolla jatkoa tarinaan, ja miten Teresan käy 🤔. Multakin putkahti just ensimmäinen adventtikalenterin postaus blogiin :)

    > viisiaskellajia.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Pihla palautteesta ja kehuista! Ihana kuulla että novelli miellytti, mietin itse juurikin että tuleeko siitä liian pitkä, mutta päädyin lopulta jättämään sen näin! Ensi sunnuntaina sitten menee tarina taas eteenpäin! ;)

      Poista
  4. Nyt oli kyllä koukuttava lopetus, en melkein malta odottaa että saan lukea lisää! :o

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, siihen vähän tähtäsinkin! ;D Ensi sunnuntaina taas sitten jatketaan ja tarina etenee ainakin inasen.

      Poista
  5. Todella ihana tarina Aada! Tykkäsin todella paljon, koska olit saanut tehtyä tästä mielenkiintoisen ja mielenkiinto jatkui tarinan alusta loppuun asti! Todella hyvää työtä ja innolla odotan, mitä seuraavat jaksot tuovat tullessaan!

    elaimetsydammessa.blogspot.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentista ja palautteesta Aino! Hyvä että tarinan aloitus miellytti ja jäät odottamaan jatkoa, sitä on tulossa taas seuraavana sunnuntaina. ;)

      Poista
  6. Aivan mahtava tarina! Hyvin mukaansatempaiseva ja mielenkiintoinen. Osaat kirjoittaa todella hyvin näitä novelleja, joita aina tykkään lukea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Suvi! <3 Ihana kuulla, että novellit miellyttävät! Itse tykkään myös kirjoittaa niitä todella paljon, ihan hyvä vain, että niille löytyy sitten myös lukijoita! ;)

      Poista
  7. Olisi oitänyt säästää tämä ensi sunnuntaille ja lukea sitten kaksi osaa kerralla, nyt ei malta odottaa toista osaa! Oot ihan tosi hyvä kirjoittamaan, jatka samaan malliin! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, tosi iso kiitos! Kohta tulee onneksi jo seuraava osa ja jännitys laukeaa, ainakin hetkeksi! ;)

      Poista
  8. Sä oot kyllä tosi taitava kirjoittamaan! Odotan seuraavaa osaa! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Henna! Sunnuntaina sitten taas! ;)

      Poista