Muut sivut

tiistai 15. toukokuuta 2018

Yhden tarinan loppu on toisen alku // Blogin osoite muuttuu!


Nyt on luvassa vielä yksi postaus, joka on minulle todella vaikea kirjoittaa. Tämä jää omalla tavallaan tämän blogin viimeiseksi postaukseksi, tähän päättyy tietyllä lailla reilusti yli kolmen vuoden tarina. Mutta kun yksi ovi sulkeutuu, aukeaa toinen - vaikkapa sivuovi. Tai ikkuna, tai vaikka kattoluukku. Tai jos ei, niin seinät kaatuu. Joka tapauksessa pointti on nyt siinä, että kun tämän blogin elämänkaari on saavuttanut sen lopun, voin rakentaa sen päälle jotain uutta. Yhden loppu on toisen alku.

Minä olen nyt kirjoittanut hevosblogia, jonka viimeisin oikeasti hevosiin liittyvä postaus on julkaistu lokakuussa. Hevosista, Wonysta, kirjoittaminen ei ole tuntunut luonnolliselta enää pitkiin aikoihin. Luonnolliselta on tuntunut avarakatseinen pohdinta, novellien kirjoittaminen, omasta elämästäni kertominen, sekä asukuvien julkaisu, mutta ne eivät taas olisi pitkällä juoksulla sopineet tämän blogin kategoriaan. Sitten on ollut hiljaista, sillä en ole voinut puhua siitä mistä puhua haluaisin, kun taas asia josta minun pitäisi kirjoittaa ei tunnu enää hyvältä. 

Tämä blogi on ollut minulle todella pitkään kuin toinen koti, tärkeimpiä keinoja minulle toteuttaa itseäni - voitte siis kuvitella kuinka pahalta on tuntunut, kun en olekaan voinut antaa itseni tehdä sitä.

Nyt koittaa siis suuri muutos tähän kaikkeen. Se on hyvä toteuttaa nyt Wonyn myynnin ohella, sillä pian minulla ei enää edes ole hevosta josta minun pitäisi kertoa - ironista, etten ole tätäkään puoleen vuoteen tehnyt. Wonya ei ole vielä myyty, se on edelleen minulla, mutta tämä muutos koittaa nyt. Wonysta tulkoon vielä yksi viimeinen postaus, sinä päivänä kun se minulta lähtee, mutta on sanomattakin selvää, että meidän tarina on nyt tältä osaa melkolailla taputeltu. Esirippu sulkeutuu kaikkeen julkiseen toimintaan sosiaalisessa mediassa meidän osalta.

Askel Lähemmäs Unelmia -blogi on siis tullut tiensä päätökseen. Muutamien päivien kuluttua tämä blogi sulkeutuu, ja kun te sen siitä taas parin päivän päästä voitte avata, on vastassa jotakin aivan muuta. Uusi ulkoasu, uusi osoite, uusi nimi. Hevoseton banneri, uudistuneet välilehdet ilman Wonyn kuvaa. Varmasti tulen muuttamaan todella monta postausta yksityiseksi, en ole vielä päättänyt muutanko kaikki, vai vain osan. Se jääköön nähtäväksi.

Aion siis jatkaa uuden blogini tämän vanhan pohjalle. Mietin pitkään kokonaan uuden aloittamista, mutta sitten pysähdyin hetkeksi: loppupeleissä sisältö ei tule edes muuttumaan niin paljoa. Kuten jo mainitsin, tämä blogi ei ole kertonut hevosista enää pitkään aikaan. Käytännössä tämä muutos tarkoittaakin vain sitä, että voin hyvällä omatunnolla kirjoittaa niistä asioista, joista olen jo pitkään täällä kirjoittanut. Novelleja, kirjallisuutta, urheilua, valokuvia, sekä pohdintaa elämästä ja kuolemasta. Elokuvia, ostoksia, matkustelua, videoita. Samat vanhat aiheet uudella pohjalla, vapaana. En tiedä teistä, mutta minusta se kuulostaa aivan hemmetin hyvältä.

Jatkossa tämän blogin siis löytää osoitteesta: www.uimahyppaajanpaivakirja.blogspot.fi ja blogin nimi tulee olemaan Uimahyppääjän Päiväkirja. Nimeäkin avataan varmasti todella paljon lisää tulevaisuudessa, mutta tiivistetysti: Pian minä olen taas uimahyppääjä, ja tämä on minun päiväkirjani. Yksinkertaista, mutta persoonallista. Osa minua. 

Tämä muutos tulee tapahtumaan muutamien päivien, ehkä viikon sisällä, uudelleen blogi aukeaa teidän silmillenne muutamien viikkojen päästä. En voi tietenkään vaatia teitä jäämään, sillä varmasti moni on ollut täällä vain Wonyn, tai hevosten takia. Iso muutoshan tämä on, mutta jos teillä on pienintäkään mielenkiintoa seurata ihan uutta tarinaa, niin jääkää ihmeessä, katsokaa miltä se vaikuttaa. Entinen tarina kertoi Wonysta, uudesta en ole edes varma. Kuulostaa ihan kauhean itsekkäältä sanoa näin, mutta varmastikin aika pitkälti, tai ainakin enemmän, minusta. 

Nyt minä voin enää kiittää ja kumartaa, muuta tässä tehtävänä taida enää ollakaan. Matka oli pitkä ja kiitän teitä mukana kulkemisesta, taputtakaa itseänne olkapäälle minun puolestani. Minä olen täällä edelleen, täysin sama ihminen, mutta ilman Wonya. Neiti olkoon päätähtenä vielä yhdessä postauksessa, sen jälkeen hän jääkööt hiljaisuuteen. 

Minä taas... No, niin. Sanotaanko vaikkapa niin, että hiljaisuus on nyt minun osaltani ohi. Minulla on taas pian muutama sananen sanottavana.



Kiittäen

--Aada


torstai 10. toukokuuta 2018

Pahuksen kevätalennukset

...vievät tilan, järjen, ja rahat.


Huppari: Zara, Paita: Björn Borg, Lasit: Stradivarius

Ihan mahtavaa helatorstaita tyypit! Taisin jo lähes kuukausi sitten lupailla teille postausta synttärilahjoista ja kevätalennuksien löydöistä, ja nyt viimein ehdin istumaan koneen ääreen ja kirjoittamaan. Kenellekään ei varmasti tule yllätyksenä se, että onnistuin melko tehokkaasti käyttämään kaikki rahani Hulluilla päivillä, mutta nyt on pakko todeta, että no regrets - en nimittäin muista milloin materiaonni olisi ollut viimeksi näin vahvasti läsnä!

Aloitetaan tämä postaus ylläolevilla kuvilla - tai tarkemmin sanottuna niissä esiintyvillä vaatteilla! Sitä varten hypätään vielä vähän aikaisempaan kevääseen, mutta tuo asu on noussut minulla niin vahvasti suosikkeihin, että on ihan pakko laittaa sekin tähän postaukseen.

Olin siis hiihtolomalla muutaman päivän Helsingissä ja löysin sieltä enemmänkin kivoja juttuja, mutta ehdottomiksi suosikeiksini nousi Zaran sininen, lyhyt huppari ja valkoiset farkut (jotka eivät valitettavasti näy kuvissa), sekä yksinkertaisuudellaan valloittava Björn Borgin musta treenipaita. Tätä paitaa en ole oikeastaan kertaakaan raaskinut käyttää oikeasti treenissä, sillä se on oikeasti ehkä maailman mukavin t-paita päällä ja näyttääkin kivalta - se on siis päätynyt aivan tavalliseen arkikäyttöön! 

 
Siirtykäämme nyt näihin virallisiin kevätalennuslöytöihin/synttärilahjoihin. Minun lahjani oli tänä vuonna melko joustava, ja sain itse melkolailla valita lahjani kun kerran Hullut päivät osuivat sopivasti kohdalle - tämä järjestely oli minun mielestäni oikein toimiva! :D

Hulluilta päiviltä oli ensimmäisenä aivan pakko tilata tuote, jota olen kuolannut jo pidempään. Kyseessä on tietysti Escadan kesätuoksu vuodelta 2017, Fiesta Carioca. Vaikka kyseessä on nyt jo vuoden vanha tuoksu, pidän siitä itse henkilökohtaisesti enemmän, kuin tämän vuoden kausituoksusta. Nyt tartuin siis tilaisuuteen ja hommasin tämän tuoksun itselleni, enkä ole hetkeäkään katunut tätä päätöstä! Ei varmaankaan ole tullut vielä päivää, jolloin tämä hajuvesi ei olisi ollut käytössäni! Juuri sopivan makea ja kukkainen, olematta kuitenkaan liian ällö. Pakko antaa vielä erityismaininta tälle tuoksulle: kuten monet muut, se ei aiheuta minulla päänsärkyä!

Lippis: Adidas, kuulokkeet: JBL, Aurinkolasit: A+more

Seuraavaksi valokeilaan pääsee ylläolevassa kuvassa näkyvät uutuudet. Aloittakaamme vaikkapa tämän kevään ainoasta "oikeasta" syntymäpäivälahjasta, jonka sain paketoituna syntymäpäiväni aamuna: JBL:n langattomat kuulokkeet. Näitä minä olen tarvinnut jo pidempään, sillä olen elänyt viimeiset kuukaudet ilman omia isoja kuulokkeita. Edellisille kävi nimittäin samalla tavalla kuin niitä edeltäville: ne hajosivat. Ja nimenomaan se piuha murtui sisältä. Ei siis ollut isokaan yllätys, että uudet kuulokkeet ovat viimein langattomat!

Ja nyt on ihan pakko sanoa, että olen ollut ihan suunnattoman tyytyväinen näihin kuulokkeisiin! Ne ovat todella mukavat päässä, helppokäyttöiset, äänenlaatu on hyvä, puhumattakaan bassosta, joka on aivan loistava! Voin ehdottomasti suositella näitä kuulokkeita sellaiseen vähän "arkisempaan" käyttöön. 

Toinen seikka, joka ei varmasti yllätä yhtään ketään: ostin lippiksen, wuhuu! (liittäkää päässänne tähän kohtaan se hermostunut hihittely ja pikkuhiljaa hiipuva heh-heh-heh -ääniefekti). En vain voinut jättää tätä Adidaksen mustaa lippistä tilaamatta, niin vahvasti se vei sydämeni! Tämäkin on ollut minulla päässä jo useita kertoja, eli en todellakaan kadu ostopäätöstä, mutta sen voin myöntää jo itsekin, että nyt minulla on ehkä ihan riittävästi lippiksiä - ainakin hetkeksi! 

Viimeisenä kuvasta voi bongata uudet aurinkolasit. Näitä minä oikeasti ehkä vähän jopa etsinkin, sillä  uusista aurinkolaseista on muodostunut minulle vähän sellainen jokakesäinen juttu. No mutta, löysin siis oikein kivat ruusukultaiset A+moren aurinkolasit, jotka ovat varmasti jatkossa ahkerassa käytössä!

Lippis: Tommy Hilfiger, paita: Tommy Hilfiger, housut: Zara


Sitten päästäänkin luultavasti ylivoimaisesti minun suosikkijuttuuni näistä kaikista ostoksista: Aivan ihana Tommy Hilfigerin collegepaita. Tähän iskin silmäni ja nyt on pakko sanoa, että se oli aivan varmasti rakkautta ensisilmäyksellä. Paidasta onkin muodostunut nyt kuukauden aikana varmaankin suosikkini kaikista vaatteista mitä omistan, se on melko paljon se! Nyt helteillä se on valitettavasti iiihan vähän liian lämmin, mutta varmasti pääsee käyttöön vähän sateisempina kesäpäivinäkin, puhumattakaan sitten ensi syksystä!

Lippis: Adidas, collegemekko: Adidas, housut: Zara, kuulokkeet: JBL


Viimeisenä vaatteena esittelyyn pääsee toinen paita, joka myös kiinnitti huomioni heti! Kyseessä on tällainen löysä, pitkähkö Adidaksen t-paita, joka muistuttaa kyllä ihan oikeasti enemmän sitä mekkoa. Tämä on myös ollut jo kovalla käytöllä, juuri sellainen kiva vaate johon on helppo yhdistää vähän kaikkea!

Nyt on vielä pakko mainita erikseen, että kahdessa ylläolevassa kuvassa on kaksi loistavaa esimerkkiä asuista, jollaisia käytän. Kuten jo viime postauksessa mainitsin, tyylini vaihtelee aivan täysin laidasta laitaan, mutta tuollaiset asut lippiksineen ja kuulokkeineen päivineen ovat hyvinkin tyypillisiä minulle!


Vielä loppuun siirrytäänkin pois vaatteista: Minun oli jo korkea aika hommata uudet juoksukengät ja nyt viimein päädyin tilaamaan yksilöt, jotka kulkevat myös nimellä Nike Zoom Winflo 4

En voi korostaa tarpeeksi hyvän kengän merkitystä juoksemisessa. Eroa ei huomaa kun tottuu juoksemaan vanhalla, eikä enää niin tukevalla kengällä, se iskee vastaan vasta sitten kun saa jalkaansa taas ne oikeasti hyvät kengät. Rehellisesti sanottuna, tämä hankinta on esimerkiksi vähentänyt kipujani juoksiessa merkittävästi, mikä taas on minulle aika iso helpotus!

Nämä kengät olivat siis ihan nappiostos. Kirsikkana kakun päällä ne ovat vielä aivan julmetun nätit, joten niitä kehtaa siis käyttää hyvinkin ensi syksynä uudessa koulussa - samaa ei voi sanoa vanhoista lenkkareistani, jotka ovat noin viisi vuotta vanhat, räikeän pinkit, ja puhki kuluneet! 



Viimeisenä, muttei kuitenkaan missään tapauksessa vähäisimpänä, haluan esitellä teille elämäni  uuden suurimman rakkauden (tai no, ainakin toisiksi) - Suunto Spartan Trainer Wrist HR -urheilukello. Tätä minä en ihan oikeasti voi edes hehkuttaa tarpeeksi.

Minun on pitänyt hommata ihan kovan luokan urheilukello jo pidempään, mutta nyt sopivan alennuksen tullessa vastaan päätin tilata tämän kyseisen kellon, jonka perään olen kuolannut jo pidempään - parhaita päätöksiäni pitkään aikaan. Tässä kellossa on kaikki, mitä tavoitteellinen urheilija voi toivoa: esimerkiksi unen, sykkeen, kalorien, palautumisen, ja askelten seuranta, monipuoliset harjoitusohjelmat, monipuolinen lisäohjelma jolla voi esimerkiksi luoda treenisuunnitelman, tarkka navigointi, hyvät yhdistysmahdollisuudet, sekä lähes rajattomat mahdollisuudet muokata kelloa omannäköiseksi, loistava akun kesto, sekä aivan törkeän nätti ulkoasu. Tämä kello on vienyt minut aivan täysin mennessään!

Ainoa miinus tässä kellossa on sen vähän suolainen hinta, mutta tämä laite on kyllä joka sentin arvoinen. En malta odottaa, että pääsen hyödyntämään tätä treenissäni ja elämässäni vielä enemmän!

Tämä postaus alkaa nyt olemaan tässä, sillä enempää ostoksia ei enää (luojan kiitos!! :D) ole!  Sain näiden lisäksi ystäviltäni aivan ihania syntymäpäivälahjoja, kuten maailman suloisimmat pehmolelut ja hajuveden, joka ihan oikeasti tuoksuu vanilijalta, puhumattakaan poikaystäväni antamasta kaulakorusta. Niistä en valitettavasti saanut fiksuja kuvia, enkä saanut niitä sitten kunnolla liitettyä tähän postaukseen.

Kertokaa ihmeessä jos ostosten esittelyt kiinnostavat teitä jatkossakin, minä ainakin tykkään näitä kirjoittaa! Nyt minä jatkan valmistautumista koko peruskouluni viimeisiin kokeisiin, sekä huomenna koittavaan koitokseen nimeltä cooperin juoksutesti ja kolmeentuhanteen metriin asetettu tavoite - wish me luck! 


Millaisia kevätostoksia sinä olet tehnyt?
Herättikö joku tämän postauksen tuotteista kiinnostuksesi?
Mikä on ihanin lahja, jonka sinä olet saanut ystävältäsi?

  
  

keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Kevätfiilis parhaimmillaan



Mekko: Calvin Klein, Bomber: Bershka, Lippis: Tommy Hilfiger

Nyt saan viimeinkin toivottaa teille kaikille oikein ihanaa kevättä, kun se on viimeinkin päättänyt saapua luoksemme! Minulla ainakin alkoi palaa hermo jo aivan totaalisesti jatkuvaan harmauteen ja vesisateeseen, nyt olenkin sitten nauttinut oikein kunnolla auringosta, lämmöstä ja sulavasta lumesta. 

Kevät on loppujen lopuksi aina todella voimaannuttavaa ja piristävää aikaa. Vaikka itse rehellisesti sanottuna pidänkin vuodenajoista eniten talvesta, on keväällä aina ihan suunnattoman ihanaa kaivaa ohuet takit, lenkkarit, lippikset, ja aurinkolasit varastosta ja heivata sinne puolestaan paksut untuvatakit ja huivit. Oi ja voi, puhumattakaan kaikesta siitä kevätshoppailusta! Minä ainakin aion nettishoppailla ihan kunnolla tässä tulevien viikkojen aikana, varsinkin kun Hullut Päivätkin sattuvat alkamaan juuri tänään! Lompakko tykkää, pakko myöntää - ei huolestuta ollenkaan rahanmeno... :D



Kevät on myös juhlien aikaa, ainakin minulle. Kahden kuukauden sisällä vietetään kolmet syntymäpäivät perheeni sisällä, mukaan lukien omani, jotka itseasiassa sattuvat olemaan juuri tänään!  Finally fifteen jos näin voisi sanoa, on ollut hieman outoa olla neljätoistavuotias ysiluokkalainen. 

Tämä viikko sisältää siis myös synttärien juhlimista oikein kunnolla. Edellisenä viikonloppuna juhlittiin siskoa ja nyt tulevana pidetään minun juhlat, ensin perjantaina muutaman kaverin kesken ja sitten sunnuntaina sukulaisten kanssa. Olen juhlinut syntymäpäiviäni viimeksi kaverien kanssa varmaankin kuudennella luokalla, mutta nyt viimeisien peruskoulukuukausien kunniaksi päätimme rykäistä kaverien kanssa ja järjestää pienet pippalot! :D




Kuten jo aikaisemmin postauksessa mainitsin, kevät on minulle poikkeuksetta oikein ihanaa aikaa vaatteiden kannalta! Minulla on suoraan sanottuna melko... Hmm, meinasin sanoa tähän kohtaan omintakeinen, mutta ehkä parempi ilmaus olisi sittenkin vaihteleva tyyli ja vaatemaku! Rakastan käyttää niin mekkoja ja hameita, huppareita ja löysiä collegepaitoja, kuin tiukkoja napapaitoja ja farkkuja. Vaatekaapistani löytyy kaikkea lähtien kukkakuvioiduista mekkomaisista paidoista päättyen juoksuhousuihin, Boyfriend-jeanseihin ja bombertakkeihin. Hassua tässä on se, että se missä tunnen yhtenä päivänä oloni täysin kotoisaksi, saattaa seuraavana päivänä tuntua aivan väärältä ja ylläni onkin aivan erityylinen kokonaisuus!



Tänä keväänä olen omaksunut jutukseni erilaiset hatut. Alkukeväällä päässäni nähtiin usein harmaa lierihattu, nyt lämmön ja auringon tullen olen jälleen kerran siirtynyt lippiksiin. Varsinkin saatuani sunnuntaina jo vähän etukäteen synttärilahjaksi TÄMÄN kuvissakin näkyvän ihanan pinkin lippiksen, heräsi haluni käyttää näitä asusteita lopullisesti talviuniltaan!

Tämän kevään ostoslistalla onkin siis - yllättäen - muutama lippis lisää! Lippiksien lisäksi metsästän parhaillaan itselleni aurinkolaseja (joka kevät sama ongelma), sekä kenkiä - tämän kesän lenkkareita, mutta myös jonkinnäköisiä korkokenkiä. Olen ollut todella arka käyttämään kenkiä korolla, sillä olen jo valmiiksi todella pitkä (180cm). Nyt minuun on kuitenkin iskenyt aivan suunnaton halu metsästää jostakin korolliset kesäkengät, pituudestani huolimatta! 



Nyt kun peruskoulu lähenee loppuaan, minulla on entistäkin suurempi vimma "uudistaa itseäni", jos näin voisi sanoa. Tulevat lukio-opinnot uudessa kaupungissa täysin uusien ihmisten keskellä antavat minulle mahdollisuuden olla kuka vain haluan. Minä saan valita, sillä kukaan ei tunne minua. Saan aloittaa alusta, olla kuka tahansa. Tämä kiehtoo minua kaikista eniten tulevassa syksyssä, sitä odotan kaikista eniten.

Totta kai tämä loppukevät tulee olemaan vielä todella rankka. Koulussa on paljon kokeita, monta projektia, iso määrä työtä tehtävänä, mutta jäljelläolevat puolitoista kuukautta tulevat olemaan rankkoja myös henkisesti. Tieto vähenevästä ajasta tutussa ja turvallisessa ympäristössä, tuttujen ihmisten ympärillä pelottaa, totta kai. En voi sanoa etten odottaisi innolla koulun loppumista, se olisi vale. Odotan kesää ja syksyä ihan hirveästi, olen valmis täällä, minulla ei ole enää annettavaa tässä ympäristössä. Mutta se ei tarkoita sitä, etten tulisi ikävöimään kavereitani, sillä tulen ikävöimään heitä ihan hirmuisesti. Sen takia tulevat kuukaudet ovat niin tärkeitä minulle, sen verran aikaa minulla on jäljellä.



Katseet ovat kuitenkin käännetty jo melko vahvasti kesään. Ilmoittauduin eilen isoseksi kesän rippileireille ja haen pian kesätöitä loppukesäksi Tampereelta - jos hyvin käy, minut voi spotata heinäkuussa Tammelantorilta myymästä mansikoita! Jos hyvin käy, kesällä on myös tulossa ulkomaanmatka johonkin päin Eurooppaa, ehkäpä Pariisiin tai Lontooseen. Odotan tietenkin myös sitä aivan suunnattoman paljon, sillä matkustelu on minun mielestäni aivan ihanaa! Reissu ulkomaille olisi myös varmasti tarvittu irtiotto kesän töiden keskellä, ennen koulujen jatkumista.

Pieniä reissuja on kuitenkin tulossa vielä myös kevään aikana! Minä nimittäin vietän yhden viikonlopun Helsingissä, sillä isäni oli ostanut meille liput koomikko Jeff Dunhamin keikalle toukokuussa. Odotan tätäkin innolla, sillä olemme seuranneet kyseistä miestä jo vuosia ja nyt pääsemme katsomaan hänen showtaan livenä!

Perheeni on lähdössä vappuna myös viikoksi Leville, mutta minun lähtöni on vielä hieman vaakalaudalla. Reissu osui juuri pahimpaan ajankohtaan koulun kannalta ja nyt minun täytyy miettiä miten saan järkevästi hoidettua asiat - pahimmillaan tämä tarkoittaa sitä, että Levin reissu jää tältä vuodelta välistä, mutta eipä sekään maailmanloppu olisi, tuleehan näitä talvia vielä!




Tämä keväinen fiilistelypostaus alkaa pikkuhiljaa lähenemään loppuaan. Tätä postausta kuvitti viime sunnuntain kuvauksien saldo, kun pääsin pitkästä aikaa itse kameran eteen! Aina yhtä kuumottava tilanne, mutta tällä kertaa kuvista tuli jopa ihan kivoja. Kameraan katsominen vain oli yksi mahdottomuus, sillä aurinko häiki aika pahasti vastaan!

Nyt haluaisin kuulla, millaisia postauksia te haluatte nyt tulevaisuudessa nähdä! Kiinnostaako teitä kenties näiden kevään ostoksien ja mahdollisten synttärilahjojen esittely, novellit, videot, mielipidepostaukset, vai haluaisitteko kenties oppia minusta enemmän?

Tämän blogin sisältö muuttuu nyt melko radikaalisti, sillä hevoset karsiutuvat pian kokonaan pois ja tämä blogi muuttuu kokonaan lifestyleblogiksi. Tästä muutoksesta saatte kuulla lisää sitten kun se tapahtuu, mutta voin kertoa sen, että teillä tulee olemaan melko paljon sanavaltaa "uuden" blogin muodostuessa. Uudet tuulet puhaltaa ihan pian, mutta hetki nautitaan vielä vanhoista näkymistä!

Olisi ihanaa kuulla nyt myös teidän kevätfiiliksistä ja kuulumisista! Muistakaa, että olette ihan jokainen arvokkaita ja pystytte ihan mihin vain, antakaa kevään ja kesän voimaannuttaa. Ihanaa loppuviikkoa ja kevään jatkoa just sulle! <3




Miten sinun kevääsi on sujunut?
Millaista sisältöä haluat nähdä blogissa?
Löysitkö kuvista oman suosikkisi?


tiistai 3. huhtikuuta 2018

Mikä minusta tulee isona?

1. Tampereen klassillinen lukio, lukion luonnontiedelinja
2. Tampereen yhteiskoulun lukio, lukion ilmaisutaitolinja
3. Tampereen klassillinen lukio


Minä olen lupaillut teille postausta liittyen yhteishakuun ja opiskeluun viime syksystä lähtien. Tämän postauksen kirjoittaminen kuitenkin lykkääntyi ja lykkääntyi enkä millään saanut tekstiä aikaiseksi, kunnes sitten yhtäkkiä tajusin, että hetkinen, yhteishaku oli ja meni enkä ole blogiin kirjoittanut aiheesta sanaakaan! Aloin viimein kaavailemaan postausta päässäni, kunnes tulin ajatelleeksi toista toteutusmuotoa. Sitten vaadittiin enää pikainen gallup eri kanavien kautta, jonka jälkeen pääsinkin höpöttelemään tästä aiheesta - kyllä, nimenomaan höpöttelemään. Sillä tämä postaus ei olekaan postaus, tämä on video.

Pahoittelen videon laatua (luokkaa peruna), sekä melko simppeliä, pikaista ja yksinkertaista editointia, pääasia on nyt se, että saan videon ja tämän asian julki. Juttua olisi riittänyt vaikka kuinka pitkälle ja jouduin karsimaan aika paljon materiaalia pois, toivottavasti jaksatte katsoa nyt näinkin "pitkän" videon. On muuten aika kovat paineet nyt julkaisun hetkellä, en ole edes varma olenko ennen puhunut videolla blogissa! 

Palautetta olisi ihana saada, samoin kuin vastaukset videon lopussa oleviin kysymyksiin. Oliko video ihan huono idea, vai katsoisiko niitä kenties jopa useamminkin? Nyt päästän teidät videon pariin, nauttikaa! Tai no, otetaan tuo viimeisin pois - kunhan katsotte ja asia tulee selväksi! :D


lauantai 24. helmikuuta 2018

Mä oon vain ihminen

"Mutta mä oon vain ihminen
Ja mä loukkaannun kun mä putoan
Mä oon vain ihminen
Ja mä hajoan ja mä romahdan"

Christina Perri - Human


  
Tällä hetkellä olen varma yhdestä asiasta: Tämä postaus tulee olemaan minulle se kaikista vaikein. Vaikeampi kuin jo ihan liian kauan sitten julkaistu Loppu, vaikeampi kuin yksikään epäonnistuminen josta olen joutunut kirjoittamaan. Olen lykännyt tämän postauksen kirjoittamista pitkään, välillä hyvästä syystä, välillä vain siitä etten ole yksinkertaisesti pystynyt, mutta nyt koen, että on tullut oikea aika kertoa tämä kaikki. Suurin syy tähän on varmaankin se, että olen tällä hetkellä "ihan ok". Voin kirjoittaa niin, etten ole aivan tunneryöpyn vallassa, eikä koko postauksesta tule pelkkää itseni syyllistämistä ja itkun valtavaa ryöppyä - sen aika on myöhemmin. Tänään minä kirjoitan järkevästi ja kerron siitä, kuinka loppu alkoi, kuinka se eskaloitui, ja lopulta, lopun lopussa, ajoi minut epätoivoisiin ratkaisuihin.

Aion aloittaa kaikista vaikeimmalla lauseella. Sen ääneen sanominen on aivan suunnattoman hankalaa, mutta näköjään kirjoittaminen vielä monta kertaa vaikeampaa: Olen nyt tässä kohtaa tuijottanut ruutua kaksikymmentä minuuttia kykenemättä jatkamaan. En keksi miten tätä voisi kaunistella, kirjoittaa nätisti, tai pohjustaa, ehkä se pitää vain sanoa. Tämä blogi ei kohta enää kerro Wonysta, sillä Wony, minun paras ystäväni, erikoisin hevonen kenet olen koskaan kohdannut, on ollut jo hetken hiljaisessa myynnissä ja siirtyy nyt viimein pakon sanelemana julkisille markkinoille. 

Siinä se. Tekisi ehkä vähän mieli hakata päätä seinään, kiljua, tai vaikka itkeä tirauttaa, mutta en tee niin koska päätin kirjoittaa nyt fiksusti, järkevästi, perustella ja selittää. Se on ihan todella todella vaikeaa, mutta yritän tehdä sen, sillä te ansaitsette tietää ja minun täytyy selvittää oma pääni. En tiedä mistä tämän tilanteen avaaminen pitäisi aloittaa, en todellakaan tiedä, sillä en osaa millään tavalla järjestää tai priorisoida päässäni tällä hetkellä jyllääviä asioita. Tuntuukin siis ehkä helpoimmalta aloittaa siitä, mistä tämä lähti - matkata kauas vuoden 2016 syksyyn.


Syksyllä 2016 Wony vaihtoi tallia ja minun oma arkeni muuttui aivan suunnattomasti raskaammaksi. Sen sijaan että olisin voinut kävellä tallille koska tahansa viidensadan metrin matkan ja halutessani voinut olla tallilla vain puolen tunnin ajan, minun täytyi nyt varata ja käyttää aivan koko iltani talliin. Tulin koulusta varttia yli kolme, lähdin tallille puoli neljä tai puoli viisi, ja palasin kotiin puoli kahdeksan, tai jopa vasta puoli kymmenen aikoihin. Tällöin minä aloin tekemään läksyjä, lukemaan kokeisiin, ja söin mahdollisesti ensimmäistä kertaa lounaan jälkeen. Mitä enemmän tekemättömiä asioita kertyi sitä myöhempään minulla meni iltaisin, syksyn edetessä tilanne paheni entisestään. Kun aikaa ei ollut, aloin ottamaan sitä elintärkeistä asioista, kuten nukkumisesta ja syömisestä. Minä väsyin, pahasti. Ja sitten se vaikuttikin jo mieleen, ja minä väsyin myös henkisesti.

Minun tekee pahaa edes palata siihen talveen, silloin kaikki oli pahimmillaan. Paniikkikohtauksista tuli jokapäiväinen helvetti, unta ei saanut stressin takia, painajaiset valvotti, kuumetta oli koko ajan. Kroppani kävi ylikierroksilla. Öisin en enää saanut asioita aikaan vaan makasin lattialla haukkoen henkeä itkien, miettien kuinka minä ratkaisen tämän niin, että kaikki kääntyy parhain päin. En halunnut luovuttaa, koska minä rakastin. Ihan hirveästi. Rakastan edelleen.

Sitten kului aikaa, kevät tuli, Wony oli tammikuun muualla ja sain rauhoittua ihan vähän. Sen jälkeen keväällä aikatauluani kevennettiin niin, että kävin tallilla vain maanantaina, perjantaina ja viikonloppuna, se helpotti, mutta kun Wony alkoi keräämään liikaa virtaa oli minun pakko siirtyä taas päivittäiseen tallielämään. Ja loppukevään se olikin jopa ihan tosi hauskaa. Koulu oli vähän helpottanut, asiat järjestyi, sitten tuli kesä. Kesällä kaikki oli helppoa ja kivaa, rentoa, ei tarvinnut stressata. Mutta yllättäen, elokuussa alkoi taas koulu. Ja sitä seurasi päätökset ja tekijät, jotka johtivat virallisesti tähän.

Nyt minun yhdeksännen luokkani aikana tästä kaikesta tuli liikaa. Olen aina ollut ihminen joka pystyy tasapainottamaan ihan kaiken, saa korttitalon pysymään kasassa vaikka väkisin. Minun korttitalossani oli monta kerrosta. Tasapainotin samaanaikaan koulua, jossa oli pakko menestyä tulevaisuuden kannalta - en tiedä moniko teistä tietää, mutta minä olen suoraan sanottuna aika kovan luokan hikke. Elämä olisi varmasti paljon helpompaa jos voisin vain kahlata läpi koulusta, mutta 9.9 keskiarvolla se ei valitettavasti ole mahdollista. Paineita ja odotuksia tulee vähän kaikkialta ja tulevaisuuskin pistää vähän tekemään töitä nyt, mutta siitä minä kerron teille aivan omassa postauksessaan.

Toinen tasapainotettava asia oli musiikki. Se on minun suunnaton intohimo ja on nyt kuluneena syksynä vienyt kaksi arki-iltaa viikostani, mikä on ollut nyt aika raskasta ja hankala yhdistää. Sitten tulee piirtäminen ja blogi, jotka ovat molemmat jääneet nyt aivan heitteille ja taka-alalle. Ihmissuhteillekin pitäisi olla aikaa, kavereita en ole nähnyt kunnolla aikoihin eikä minulla ole antaa hetkiäkään sisaruksille. Tällä hetkellä olen aivan suunnattoman kiitollinen niille ihmisille jotka ovat nyt viime aikoina pakottaneet minut pysähtymään ja vain hengittämään aivan hetkeksi, olen tarvinnut sitä.


Olen oikeasti visualisoinut tämän minun tilanteeni korttitaloksi. Se on pysynyt tasapainossa, hädintuskin, mutta kuitenkin. Ja sitten päälle heitettiin viimeinen kortti, olkoon se sitten kaikki muu mikä tässä on nyt hidastanut ja stressannut, ja sitten koko paska kaatuukin jo kasaan, eikä sitä enää korjata. Kaikki se muu mistä äsken mainitsin kattaa esimerkiksi omat polvi- ja selkäkipuni jotka ovat pahentuneet sietämättömiksi, sekä meidän perheen taloudellisen tilanteen. Kaikki pysyi kasassa pitkän aikaa, mutta sitten se romahti. Ihan yhtäkkiä. Eikä minulla ollut varasuunnitelmaa.

Nyt on se aika, kun minä teen teille paljastuksen siitä kaikista isoimmasta tekijästä. Siitä joka varmisti tämän päätökseni. Varmasti moni tietää, että yhteishaku alkoi muutama päivä sitten. Moni ei tiedäkään sitä, että minä olin hakemassa ensimmäisten joukossa ensimmäisenä päivänä, vielä harvempi tietää mihin minä lopulta hain. No. Minä aion palata kotiin, Tampereelle.

Voin nyt kertoa jo sen, että hain Tampereen klassillisen lukion luonnontiedelinjalle. Aion avata teille syitä lisää omassa postauksessaan, mutta se oli oikea päätös. En aio muuttaa Tampereelle, vaan matkustan joka päivä vanhempieni kyydillä Jämsästä kaupunkiin ja takaisin, lisäksi tulen yöpymään paljon esimerkiksi mummollani ja muilla sukulaisilla Tampereella. Tämä voisi olla vielä juuri ja juuri mahdollista Wonyn asuessa Mäntässä, mutta olosuhteet huomioiden ei millään tavalla järkevää. Paluu   Tampereelle mahdollistaa myös sen, että minä pääsen jatkamaan aktiivisesti toista rakastamaani lajia, uimahyppyä, mikä ei olisi millään tavalla mahdollista jos Wony olisi vielä minulla. Nämä ovat niitä valintoja, päätöksiä, kaikista vaikeimpia.


Rakastan Wonya ja ratsastusta ihan hirmuisesti, kaikista eniten, mutta rakastan paljon myös äärettömän montaa muuta asiaa. Äärettömän montaa muuta asiaa, joita en voi saada, jos jatkan Wonyn kanssa. Kaikki tai ei mitään. Voin pitää sen asian, jolla on minulle eniten merkitystä, mutta joka tekee minulle kaikista eniten pahaa, tai voin saada lähes kaiken, musiikin, koulutuksen, kivuttomamman elämän, ihmissuhteet, muut harrastukset, tasaisen talouden ja stressittömämmän elämän, mutta en Wonya. Tekee pahaa sanoa näin, mutta nyt näin kokokuvaa katsoessa minun päätökseni tuntuu ainoalta oikealta. Se tuntuu hyvältä. Helpottavalta. Se tuntuu siltä, kuin kivi otettaisiin pois rinnaltani ja maailman verran painoa pois harteilta.

Tällä hetkellä elämä on vähän hankalaa. En voi edelleenkään millään tavalla hyvin, tiedostan sen. Nukun neljästä kuuteen tuntiin yössä ja ahdistaa, mutta nyt menee jo paljon paremmin. Olen vähentänyt tallilla käymistä, tämä on johtanut siihen että on ihan hirveän syyllinen olo siitä, etten ole Wonyn luona, mutta minun on ihan pakko hidastaa vähän jo nyt.

Wony voi siis hyvin. Sillä on ihan hirvittävästi pakkasvirtaa ja se pitää hauskaa, meillä on hauskaa. Minulla on nyt hiihtoloma ja aion viettää sen alun Helsingissä tätini luona, suunnitelmissa on mm. pakohuoneen testaus, mitä odotan ihan hirveästi! Ei teitä sattuisi videokooste kiinnostamaan reissusta? ;) Aion nyt muutenkin varmaan vähän rauhoittaa itselleni lomaa tallilta ennen loppukevään rutistusta, viettää aikaa minulle läheisten kanssa ja mennä vaikka laskettelemaan, yrittää vähän tasata elämää. Wony saa olla, se tuskinpa siihen kuolee - näin yritän ainakin itse ajatella ja helpottaa sillä omaa oloa. On huono omatunto, kyllä, uskokaa pois, mutta nyt on ihan pakko ajatella itseä. Ihan pienen hetken ajan vain.


Sellaiset avautumiset tähän väliin. Nyt on tavallaan tosi helpottunut olo, teki hyvää purkaa tämä kaikki. Selvennän vielä sen, että Wonyn myynnillä ei ole nyt mikään kiire, vaan etsimme hyvää kotia rauhassa. Jos se löytyy pian, hyvä. Jos ei, minä kestän ja sumplin ja järjestän. Pystyn siihen vielä hetken.

Mä en osaa nyt yhtään päättää tätä postausta. Tässä ei ollut mitään tarinaa, ei opetusta, ei juonta. Kerroin vain. Tiedostan sen, että tämä postaus ja tämän päätöksen julkistaminen saattaa hyvinkin mahdollisesti tuoda minulle paljon kuraa niskaan, mutta olen varautunut siihen. Tämä on oikea päätös, niin minun kuin Wonyn kannalta, se riittää että minä tiedostan sen. En hakemalla hae teidän hyväksyntäänne, sillä en sitä tarvitse. Tsempit saavat aina jaksamaan ja vertaistuki auttaa eteenpäin, mutta minä olen päätökseni nyt tehnyt. Se on tämä.

Minä valitsen nyt viimein itseni, vaikka se kuulostaakin erittäin itsekkäältä. Olen ollut tässä tilanteessa kauan, käyttänyt tähän kokonaisen jakson elämästäni ja nyt minun on aika nähdä, mitä muuta siellä on. Ratsastusta en lopeta missään nimessä. En ole kävelemässä pois, otan vain askeleen taaksepäin. Suljen kirjan, allekirjoitan sen, hyväksyn sen osan elämääni ja jätän sen taakse. En unohda, en ikinä, en missään nimessä. Tämä on antanut minulle aivan suunnattomasti, mutta ottanut enemmän. Enkä minä voi elää näin kun tiedän, että voisin olla onnellisempi, asiat voisi olla paremmin.

On totta, että tämä päätös rikkoo minut ihan kokonaan, melkein lopullisesti, enkä tiedä kuinka siitä loppujen lopuksi selviän kun se eläin minulta oikeasti lähtee. Mutta tiedän sen, että jos en lopeta nyt, pian jäljelle ei jää enää mitään rikottavaa. 


Mikä on ollut sinulle kaikista vaikein päätös?
Kiinnostaisiko sinua video Helsingistä?

lauantai 20. tammikuuta 2018

Loppu

Kun sinä saavuit luokseni, alkamaisillaan oli syksy. Uudet tuulet, mahdollisuudet, olivat tulossa. Pitkän ja hiostavan kesän rippeet olivat jäämässä taakse, raikas viima alkoi puhaltamaan minua vastaan kävellessäni.

Syksyn piti olla kaunis. Ruskan piti vallata puut, auringon piti paistaa vielä viimeisillä voimillaan puun oksien välistä, kevyen sateen piti puhdistaa maa ja poistaa jäljet kuluneesta vuodesta.

Mutta syksy yllätti. Se ei ollut kaunis, virkistävä, eikä missään nimessä helppo. Se syksy oli pimeä, täynnä myrskyjä. Välillä näkyi välähdyksiä siitä täydellisestä väriloistosta, joskus ilmassa leijuvan kosteuden ja talven tulon saattoi haistaa, tuntea, koskettaa käsin. Ne välähdykset antoivat toivoa ja saivat meidät nauramaan sen synkkyyden keskellä. Ne hetket kantoivat ja kuljettivat eteenpäin kun mikään muu ei niin tehnyt.

Syksyn jälkeen koitti talvi. Se talvi oli vaikea. Luonto sai taistella selviytymisensä puolesta, paljon kuoli ja kuihtui sinä talvena. Se oli vähäluminen, kylmä, väsyttävä, se tuntui loputtomalta. Kevään tulo viivästyi ja viivästyi, sai monet epäilemään olisiko sitä tulossa ollenkaan. Moni tahtoi jo alistua talven mahdille, menetti uskonsa uuteen alkuun ja selviytymiseen.

Talvi oli kaikista vaikein. Se sai meidät hakkaamaan päitämme seiniin, kumpikin omalla tahollaan. Me olimme erillään, hyvin kaukana toisistamme. Oli hyvin lähellä, että me olisimme uskoneet muita. Myöntäneet oman riittämättömyytemme, kävelleet pois. Mutta me emme tehneet niin, sillä talveen vajoamisen sijaan me uskoimme tulevaan, sillä talven jälkeen tulee kevät. Ihan aina. Talvi voi olla kuinka pitkä tahansa, kuinka kylmä tai pimeä tahansa, ja se saattaa uusia itsensä lukemattomia kertoja, yrittäen kitkeä elämän pois kaikesta siitä mitä on, mutta senkin jälkeen koittaa kevät. Me uskoimme kevääseen. Ja lopulta, kaikkia odotuksia vastoin, se tuli.

Ja se kevät oli sellainen kuin kevään olla kuuluukin. Ne, jotka olivat löytäneet keinonsa selvitä, alkoivat kasvaa uudelleen. Maailma ympärillä puhkesi uudestaan kukkaan. Ruoho punki itsensä jälleen jäätyneen maan läpi, maan jonka pelättiin säilyvän ikiroudassa. Puihin kasvoi taas lehdet, ensimmäiset kukat toivat itsensä näkyville, kaikki näytti uudelta, täysin erilaiselta. Kaikki oli uudistunut. Maailmalla oli taas toivoa, vahva usko selviämiseen. Meillä oli.

Seuraava luku kirjassamme oli kesä. Se koitti pian kevään jälkeen, silloin maailma kukoisti, me sen mukana. Aurinko paistoi, vesi liplatti rantahiekkaa ja laituria vasten, lämmin tuuli ympäröi meidät kun vain olimme. Silloin me olimme täydellisiä. Olimme aivan suunnattoman ylpeitä itsestämme, sillä me olimme tehneet mahdottoman. Olimme todistaneet, että me olimme oikeassa, juuri silloin kun muu maailma ei ollut. Meidän ei pitänyt pysyä yhtenä, tuulen piti riepotella meidät rikki, sateen kuului paiskata meidät omille kallioillemme ja jättää niille kitumaan, niin ne sanoivat. Mutta me sanoimme toisin. Me uskoimme toisin ja juuri siitä syystä me tiesimme toisin. 

Meidän kesämme oli pitkä, täydellinen, mutta sen lopussa päähämme alkoi hiljalleen hiipiä pelko, pelko tulevasta, sillä me olimme palanneet siihen mistä lähdimme. Tai ei sittenkään: Me olimme hyvin, hyvin kaukana siitä mistä me lähdimme. "Me" ei enää pelottanut minua, otin sinut vastaan ja annoin meidän olla yhtä. Tulevaisuus ei minua pelottanut, katsoin sitä kohti uhmakkaana, leuka pystyssä. Mutta siitäkin huolimatta, oli tulossa syksy. Ja syksy tarkoittaa muutosta, ihan aina, poikkeuksetta.

Jotkut pakenevat syksyä. Lähtevät sinne, missä kesä on ikuinen, aurinko ei ikinä laske ja vesi on sinistä. Mutta me emme olleet ikinä niitä. Me emme paenneet. Olimme oppineet taistelemaan, siitä oli tullut meidän keinomme. Olimme valmiit kohtaamaan sen, mitä tuleman piti. Vaikka se tarkoitti aivan suunnatonta tuskaa, riipivää kipua, suunnatonta pettymystä ja loputonta itkua, meidän täytyi se kohdata. Kohtasimme sen voittajina, sillä tiesimme, että olimme eläneet, olimme olleet, olimme rakastaneet, olimme olleet jotakin, mitä suurin osa ei ikinä tule olemaan. Emme olleet mestareita, olimme jotain muuta. Me olimme jotakin kaunista, jotakin uskomatonta. 

Syksy on poikkeuksetta muutoksen aikaa. Jos syksyn kohtaa, täytyy selvitä myös siitä. Tämä syksy oli kaunis, rauhallinen, lämmin ja värikäs, sellainen kuin syksy on parhaimmillaan. Aivan uskomattoman, pitkän ja sydäntä riipivän selviytymistarinan kaunis loppu. Se tarina kertoi epäonnistumisesta, luottamuksesta, toivosta, rakkaudesta ja oppimisesta. Ja vaikka se tarina oli aivan suunnattoman surullinen, lukisin sen uudelleen koska tahansa, kannesta kanteen, sillä se teki minusta sen joka olen nyt.

Ja kun syksy tuli, tuli myös muutos. Muutos, joka hajotti minut lopullisesti, jätti minut vajaaksi, vain puolikkaaksi, mutta samalla muutos jonka tiesin olevan ainoa mahdollinen.

Kun syksy tuli, meitä ei enää ollut: oli vain sinä ja minä.