Muut sivut

lauantai 20. tammikuuta 2018

Loppu

Kun sinä saavuit luokseni, alkamaisillaan oli syksy. Uudet tuulet, mahdollisuudet, olivat tulossa. Pitkän ja hiostavan kesän rippeet olivat jäämässä taakse, raikas viima alkoi puhaltamaan minua vastaan kävellessäni.

Syksyn piti olla kaunis. Ruskan piti vallata puut, auringon piti paistaa vielä viimeisillä voimillaan puun oksien välistä, kevyen sateen piti puhdistaa maa ja poistaa jäljet kuluneesta vuodesta.

Mutta syksy yllätti. Se ei ollut kaunis, virkistävä, eikä missään nimessä helppo. Se syksy oli pimeä, täynnä myrskyjä. Välillä näkyi välähdyksiä siitä täydellisestä väriloistosta, joskus ilmassa leijuvan kosteuden ja talven tulon saattoi haistaa, tuntea, koskettaa käsin. Ne välähdykset antoivat toivoa ja saivat meidät nauramaan sen synkkyyden keskellä. Ne hetket kantoivat ja kuljettivat eteenpäin kun mikään muu ei niin tehnyt.

Syksyn jälkeen koitti talvi. Se talvi oli vaikea. Luonto sai taistella selviytymisensä puolesta, paljon kuoli ja kuihtui sinä talvena. Se oli vähäluminen, kylmä, väsyttävä, se tuntui loputtomalta. Kevään tulo viivästyi ja viivästyi, sai monet epäilemään olisiko sitä tulossa ollenkaan. Moni tahtoi jo alistua talven mahdille, menetti uskonsa uuteen alkuun ja selviytymiseen.

Talvi oli kaikista vaikein. Se sai meidät hakkaamaan päitämme seiniin, kumpikin omalla tahollaan. Me olimme erillään, hyvin kaukana toisistamme. Oli hyvin lähellä, että me olisimme uskoneet muita. Myöntäneet oman riittämättömyytemme, kävelleet pois. Mutta me emme tehneet niin, sillä talveen vajoamisen sijaan me uskoimme tulevaan, sillä talven jälkeen tulee kevät. Ihan aina. Talvi voi olla kuinka pitkä tahansa, kuinka kylmä tai pimeä tahansa, ja se saattaa uusia itsensä lukemattomia kertoja, yrittäen kitkeä elämän pois kaikesta siitä mitä on, mutta senkin jälkeen koittaa kevät. Me uskoimme kevääseen. Ja lopulta, kaikkia odotuksia vastoin, se tuli.

Ja se kevät oli sellainen kuin kevään olla kuuluukin. Ne, jotka olivat löytäneet keinonsa selvitä, alkoivat kasvaa uudelleen. Maailma ympärillä puhkesi uudestaan kukkaan. Ruoho punki itsensä jälleen jäätyneen maan läpi, maan jonka pelättiin säilyvän ikiroudassa. Puihin kasvoi taas lehdet, ensimmäiset kukat toivat itsensä näkyville, kaikki näytti uudelta, täysin erilaiselta. Kaikki oli uudistunut. Maailmalla oli taas toivoa, vahva usko selviämiseen. Meillä oli.

Seuraava luku kirjassamme oli kesä. Se koitti pian kevään jälkeen, silloin maailma kukoisti, me sen mukana. Aurinko paistoi, vesi liplatti rantahiekkaa ja laituria vasten, lämmin tuuli ympäröi meidät kun vain olimme. Silloin me olimme täydellisiä. Olimme aivan suunnattoman ylpeitä itsestämme, sillä me olimme tehneet mahdottoman. Olimme todistaneet, että me olimme oikeassa, juuri silloin kun muu maailma ei ollut. Meidän ei pitänyt pysyä yhtenä, tuulen piti riepotella meidät rikki, sateen kuului paiskata meidät omille kallioillemme ja jättää niille kitumaan, niin ne sanoivat. Mutta me sanoimme toisin. Me uskoimme toisin ja juuri siitä syystä me tiesimme toisin. 

Meidän kesämme oli pitkä, täydellinen, mutta sen lopussa päähämme alkoi hiljalleen hiipiä pelko, pelko tulevasta, sillä me olimme palanneet siihen mistä lähdimme. Tai ei sittenkään: Me olimme hyvin, hyvin kaukana siitä mistä me lähdimme. "Me" ei enää pelottanut minua, otin sinut vastaan ja annoin meidän olla yhtä. Tulevaisuus ei minua pelottanut, katsoin sitä kohti uhmakkaana, leuka pystyssä. Mutta siitäkin huolimatta, oli tulossa syksy. Ja syksy tarkoittaa muutosta, ihan aina, poikkeuksetta.

Jotkut pakenevat syksyä. Lähtevät sinne, missä kesä on ikuinen, aurinko ei ikinä laske ja vesi on sinistä. Mutta me emme olleet ikinä niitä. Me emme paenneet. Olimme oppineet taistelemaan, siitä oli tullut meidän keinomme. Olimme valmiit kohtaamaan sen, mitä tuleman piti. Vaikka se tarkoitti aivan suunnatonta tuskaa, riipivää kipua, suunnatonta pettymystä ja loputonta itkua, meidän täytyi se kohdata. Kohtasimme sen voittajina, sillä tiesimme, että olimme eläneet, olimme olleet, olimme rakastaneet, olimme olleet jotakin, mitä suurin osa ei ikinä tule olemaan. Emme olleet mestareita, olimme jotain muuta. Me olimme jotakin kaunista, jotakin uskomatonta. 

Syksy on poikkeuksetta muutoksen aikaa. Jos syksyn kohtaa, täytyy selvitä myös siitä. Tämä syksy oli kaunis, rauhallinen, lämmin ja värikäs, sellainen kuin syksy on parhaimmillaan. Aivan uskomattoman, pitkän ja sydäntä riipivän selviytymistarinan kaunis loppu. Se tarina kertoi epäonnistumisesta, luottamuksesta, toivosta, rakkaudesta ja oppimisesta. Ja vaikka se tarina oli aivan suunnattoman surullinen, lukisin sen uudelleen koska tahansa, kannesta kanteen, sillä se teki minusta sen joka olen nyt.

Ja kun syksy tuli, tuli myös muutos. Muutos, joka hajotti minut lopullisesti, jätti minut vajaaksi, vain puolikkaaksi, mutta samalla muutos jonka tiesin olevan ainoa mahdollinen.

Kun syksy tuli, meitä ei enää ollut: oli vain sinä ja minä.


16 kommenttia:

  1. Aada tsemppiä ihan todelöa paljon❤ ihanaa tekstiä!

    VastaaPoista
  2. Samaan aikaan kamalan ihana ja surullinen tarina. Varsinkin teitä läheltä seuranneena. Sinun on vain pakko ottaa askel eteenpäin ja tehtävä valinta, koska kaksi aikaavievää harrastusta ja lukio ei vaan toimi yhdessä. Voimia. Teillä on kyllä ollut satumainen tarina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Aili, kiitos sinulle ihan kaikesta mitä olet meidän eteen tehnyt! <3

      Poista
  3. Pakko kehua, että upeasti kirjoitettu postaus! Tsemppiä sulle! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todella iso kiitos, niin kehuista kuin tsempeistä! <3

      Poista
  4. Tsemppiä täältäkin! Onneksi jää nuo muistot kuitenkin aina❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Niinpä, ne voi kantaa vielä hyvinkin pitkälle <3

      Poista
  5. Ihana Aada! <3 Todella hyvin olit kirjoittanut tämän. Tsempit!

    elaimetsydammessa.blogspot.com

    VastaaPoista
  6. Voi.. <3 Tsemppiä kamalasti, ja voimahali perään! <3
    Tosi kauniisti kirjoitettu hankalasta asiasta, suurta lahjakkuutta jälleen kerran! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan käsittämättömän iso kiitos ihanasta kommentista. <3
      Hankala aihe on kyllä jos ei mitään muuta, vielä en ole saanut kerättyä itseäni senkään vertaa että pystyisin kirjoittamaan ihan vakavan ja tilanteen kokonaisuudessaan avaavan postauksen. Noh, ehkä tässä pikkuhiljaa. :/

      Poista